sunnuntai 31. elokuuta 2014

Espoo Ciné 2014: MY NAME IS HMMM... (Agnès Troublé, 2013)

Välillä tulee vastaan elokuvia, jotka on pakko nähdä jo provosoimiensa ristiriitaisten reaktioiden takia; muotisuunnittelija agnès b.:n (oik. Agnès Troublé, s. 1941) esikoisohjaus kuuluu ehdottomasti tähän kategoriaan. Ranskan tärkeimmät elokuvalehdet Positif ja Cahiers du Cinéma näyttäisivät sivuuttaneen elokuvan kokonaan, ja Ranskan muu lehdistö on jakautunut sen suhteen jyrkästi yhden ja kolmen tähden leireihin. Ehkei se viiden tähden mestariteos olekaan, mutta piristävän omaperäinen elokuva kuitenkin, eikä missään nimessä niin huono kuin kansainvälisenkin lehdistön yksimielisen kylmä vastaanotto antaa ymmärtää: "rönsyilevä ja fokusoimaton" (Slant); "agnès b.:n kannattaisi pysyä päivätyössään" (Hollywood Reporter); "se ei ole elokuva" (Indiewire). Negatiivisissa arvioissa on paikoitellen havaittavissa myös tyypillistä pahansuopaa vahingoniloa, kun toisella (vieläpä alempiarvoiseksi koetulla) alalla menestynyt amatööri päättää kokeilla siipiään elokuvanteossa; kuitenkin juuri ulkopuolisuuden tuoma säännöistä piittaamattomuus (yhdessä Claire Denis'n vakiokäsikirjoittaja Jean-Pol Fargeaun kanssa laaditun käsikirjoituksen kanssa) osoittautuu leffan suurimmaksi valtiksi - kuten ohjaaja kuvailee Film Commentin haastattelussa: "tunsin itseni vapaaksi: minulla ei ollut koulutusta, ei sääntöjä. En tiennyt mitä voi tehdä ja mitä ei. Jos teknologia sallii, mitä vain voi tehdä."

MY NAME IS HMMM... kertoo 11-vuotiaasta Céline-tytöstä (Lou-Lélia Demerliac), joka päättää karata kotoa jouduttuaan insestin uhriksi isänsä (Jacques Bonnaffé) taholta. Luokkaretkellä Céline piiloutuu retkipaikan lähelle pysäköidyn rekka-auton hyttiin, ja näyttäytyy vasta tien päällä rekkakuski Peterille (24 HOUR PSYCHO- ja ZIDANE-projekteistaan tunnettu skottilainen videotaiteilija Douglas Gordon), joka ottaa tytön suojelukseensa tietämättä tämän historiaa (tai edes nimeä, jota tiedustellessa Céline vastaa vain elokuvaa otsikoivalla ynähdyksellä). Arkaluontoisen aiheen kiertelemättömän käsittelyn lisäksi filmin silmiinpistävin (ja useimmiten kritisoitu) piirre on sen tyylikeinojen rönsyilevä epäjohdonmukaisuus: lopputulos todellakin vaikuttaa monin paikoin leikkauspöydällä intuitiivisesti kokoonroiskaistulta, ja erilaisia digi- ja filmiformaatteja (ja jopa kuvasuhteita), inserttejä, sitaatteja ja päällekkäiskuvia huoletta sekoittavassa impressionismissaan se tuo paikoin mieleen Harmony Korinen JULIEN DONKEY-BOYn lo-fi-estetiikan, paikoin eräänlaisen köyhän miehen Julian Schnabelin. Vaikutelma on pahimmillaan tekotaiteellinen, mutta tietyssä naivistisessa luontevuudessaan ei missään vaiheessa varsinaisesti ärsyttävä; Espoo Cinén kontekstissa elokuvaa tekeekin mieli verrata tämän vuoden ohjelmiston toiseen eri taiteenlajista loikanneen esikoisohjaajan teokseen, Bas Devosin VIOLETiin - molempien tyylittely tuntuu välillä samalla tavalla ulkokohtaiselta, mutta Troublén elokuva on verrattomasti elinvoimaisempi, mielikuvituksellisempi ja moniulotteisempi (jo pelkissä musiikkivalinnoissa: kun Devos käyttää raskassoutuisen tyylinsä kanssa samanhenkistä post-metallia, läiskii Troublé surutta kuvasalaattinsa päälle mm. Vivaldin kirkkomusiikkia sekä kontratenori David Danielsin laulamana että Air-yhtyeen Jean-Benoît Dunckelin muuntelemana, Sonic Youthin noise-improvisaatioita, ja kirjavan valikoiman pätkiä erilaisista vaihtoehtorock-klassikoista, joista ilahduttavimpina Wiren "Marooned" ja The Fallin "Time Enough at Last" bändin aliarvostetulta CODE: SELFISH -albumilta). Lapsenomaisen leikkisän muodon ja kammottavan synkän sisällön välinen ristiriita tuntuu tarinaa ajatellen toimivalta ratkaisulta, ja luo kokonaisuuteen sellaista jännitettä jota monista synkkää aihetta synkin kuvin ja synkällä soundtrackilla käsittelevistä elokuvista tyystin puuttuu.

Troublén elokuva köröttelee eteenpäin klassisen road movien hengessä, eräänlaisena ALICE IN THE CITIESin ja Ryuichi Hirokin VIBRATORin risteytyksenä (ripauksella
ZAZIE DANS LE MÉTROa). Vaikka synkät muistot häilyvät jatkuvasti sekä Célinen että perheensä menettäneen Peterin mielessä, ja elokuvan edetessä kuvataan myös ajoittain Célinen vanhempien ahdistusta - isän tuskaa ja syyllisyyttä tuhoavien himojensa seurauksista, ja tietämättömän äidin (Sylvie Testud) hämmennystä - itse matkakuvaus on valoisaa, keskittyen pääparin välille kehittyvään ystävyyteen ja heidän matkalaa kohtaamiinsa pieniin ihmeisiin ja ilonaiheisiin (elokuvan hienoimpiin jaksoihin kuuluvat saniaismetsässä yllättäen vastaantulevan butoh-tanssijaparin esitys sekä osittain Jonas Mekasille kreditoitu kohtaus, jossa tanssijoiden ja filosofi Antonio Negrin täydentämä seurue kuuntelee iltanuotiolla Peterin laulamaa skottilaista kansanballadia) - kunnes viimeisen vartin aikana elokuva syöksyy varoittamatta pää edellä traagiseen lopputulokseensa hurjassa, miltei kleistilaisessa äkkikäännöksessä, joka heittää kaiken edellä nähdyn uuteen valoon ja antaa kertomukselle synkkää satua muistuttavan fatalismin sävyn.

MY NAME IS HMMM... on katsojaa haastava ja hämmentävä elokuva, jonka sivuuttaminen yllämainittujen arvioiden tavoin tuntuu hieman laiskalta ja epäoikeudenmukaiselta. Ranskalaisen Critikat-nettilehden kriitikko Pierre Eugène kiteyttää sen ansiot parhaiten vakavasti ottavassa ja paneutuneessa arviossaan: "Valitettavasti on yhä ja yhä harvinaisempaa nähdä ohjaajien ottavan todellisia riskejä... [toisin kuin] narsistiset ja maineelle persot ohjaajat, [Troublé] seuraa välittömästi omaa vakaumustaan, ilman kaartelua (ja olematta vastuussa kenellekään), ilman ennakkokäsityksiä elokuvallisuudesta, luottaen ainoastaan huomiokykynsä ohjaamaan intuitioon". Roger Ebertin muinaista POLA X -arviota mukaillen voisi todeta, että vaikka MY NAME IS HMMM... ei ehkä ole kaikin puolin "onnistunut" elokuva, ja vaikka sen kunnianhimo kääntyy paikoitellen itseään vastaan, yhden tällaisen elokuvan ottaa milloin tahansa tuhannen välittömästi unohtuvan eurofestaritäyteleffan sijaan. Hatunnosto myös Espoo Cinélle tällaisen riskin ottamisesta - harmi kyllä elokuvaa ei näytä toistaiseksi mainitun sanallakaan kotimaisissa festarijutuissa, ja ainakin torstain myöhäisnäytökseen oli (ehkä ajankohdastakin johtuen) löytänyt vain noin tusinan verran katsojia.

MY NAME IS HMMM... ilmestyy marraskuun alussa dual format -pakettina (DVD ja Blu-ray) englantilaisella Soda Pictures -merkillä.

perjantai 29. elokuuta 2014

Espoo Ciné 2014: OCTOBER NOVEMBER (Götz Spielmann, 2013)

Kun pianon kieli lyödään soimaan, ääni jatkuu asteittain vaimentuen niin kauan kunnes kosketin vapautetaan ja sammuttaja katkaisee kielen värähtelyn, tai kunnes kieli pysähtyy kulutettuaan oman liike-energiansa loppuun. Amerikkalainen säveltäjä Morton Feldman (1926 - 1987) rakensi musiikkinsa tuon akustisen ilmiön varaan; hiljaa soitettujen äänten hidas sammuminen - "tämä loittoneva maisema", kuten hän itse luonnehti - sanelee hänen musiikkinsa kärsivällisen tempon, ja luo sille katoavaisuutta kuvastavan meditatiivisen ilmapiirin: "Kun sävellän kappaletta, toisinaan tiedän sanovani: 'emme tule olemaan täällä kovin pitkään'".

Kun itävaltalaisen Götz Spielmannin (s. 1961) uusin elokuva ilmoittaa syksyisen otsikkonsa Feldmanin myöhäisen pianoteoksen TRIADIC MEMORIESin arvoituksellisten sointujen säestyksellä, sekä elokuvan teema että tempo käyvät välittömästi selväksi. Mutta aivan kuten Feldmanin parhaimmillaan päälle neljätuntiset (Spielmannin elokuva sentään kestää vain vajaat kaksi tuntia) ja äärimmäisen staattiset sävellykset, OCTOBER NOVEMBER vaatii vastaanottajaltaan tiettyä mielenlaatua ja ennakkoluulottomuutta. Juoni on hyvin yksinkertainen, lähes olematon: alppimajatalon vanhan omistajan sairaus pakottaa tämän tyttäret, Berliinin muuttaneen Sonjan (Olivier Assayasin CARLOSissa vakuuttanut tunnistettavapiirteinen Nora von Waldstätten) ja vanhaa isäänsä suljettuun majataloon hoitamaan jääneen Verenan (Spielmannin edellisessä REVANCHEssa näytellyt Ursula Strauss) kohtaamaan toisensa, itsensä ja elämän rajallisuuden. Tarina kerrotaan enimmäkseen vähäeleisellä kuvakielellä, luonnonvalossa ja staattisella kameralla (
Martin Gschlachtin kamera taltioi mieleenjääviä kuvia sekä pimeän majatalon käytäviltä että sitä ympäröivistä huikeista maisemista), lukuunottamatta muutamia hyvin perusteltuja yllättäviä poikkeamia (joita osoituksena elokuvakriitikoiden loputtomasta kekseliäisyydestä eräs arvioija veikkasi elokuvan tekijöiden epätoivoiseksi yritykseksi elävöittää aneemiseksi kokemaansa elokuvaa!).

OCTOBER NOVEMBERin näennäinen vaatimattomuus onkin saanut monet kriitikot suhtautumaan siihen melko innottomasti, pääasiallisena syynä (nuivalle vastaanotolle usein tyypillinen) perusteeton vertaaminen tekijän aiempiin töihin, tässä tapauksessa nimenomaan menestysjännäri REVANCHEen, sillä miehen aikaisempia elokuvia ei ulkomailla juuri tunneta. Cinema Scopen yllämainittu arvioija totesi elokuvasta puuttuvan "näkemystä", "jännitettä" ja Spielmannin "aikaisempien draamojen" (eli REVANCHEn) "väkevyyttä" (tuo hirvittävä klisee, jonka käyttämistä itseään kunnioittavan elokuvakriitikon soisi välttävän); yrittäessään lukea OCTOBER NOVEMBERia nimenomaan ihmissuhdedraamana hän näkee elokuvaa leimaavan inertian ja vähäeleisyyden heikkoutena. Indiewiren arvioija tekee saman virheen, odottaen elokuvalta REVANCHEn kaltaisia yllätyskäänteitä jopa siinä määrin että katsoo Spielmannin epäonnistuneen kun "suuren salaisuuden" paljastuminen tämän elokuvan puolivälissä ei teekään katsojaan "toivottua vaikutusta". Senses of Cineman Darren Hughes osoittaa omassa artikkelissaan käsittäneensä molempien elokuvien teemat ja tarkoituksen paremmin: ne ovat "oleellisesti samanlaiset, identtiset sekä elokuvallisissa että metafyysisissä kiinnostuksenkohteissaan... OCTOBER NOVEMBER on goottilainen tarina 1700-luvun moodissa, elokuva pitkään tukahdutetusta halusta ja psykologisesta kaaoksesta". Spielmann itse tiivistää elokuvan teeman valaisevassa haastattelussa: "kysymys identiteetistä... todellisen identiteettinsä etsiminen on mielekästä ainoastaan kun elämän suurin varmuus - sen päättyminen - otetaan lukuun". Molemmat sisaret ovat tulleet omissa elämissään käännekohtaan, jossa joutuvat kysymään itseltään keitä ovat ja elävätkö he sitä elämää jota haluavat, ja läheisen poismeno konkretisoi heille sen tosiasian että toista mahdollisuutta ei ole tulossa.

Elokuvaa otsikoivan vuodenajan kylmän kirpeän ilman voi miltei aistia viimeisessä otoksessa, sisarusten kohdatessa hämärtyvässä illassa puisella keinulla, isänsä kuolinvuoteen äärellä koetun ymmärryksen tilapäisesti yhdistäminä, mutta omien elämänkohtaloidensa epäilemättä pian uudelleen erottamina. Kuva sammuu, mutta ympäristön äänet jatkuvat sekoittuen ääniraidalle palanneeseen Feldmanin musiikkiin. Valitettavasti valtaosalla torstain näytöksen runsaslukuisesta yleisöstä ei ollut paria minuuttia aikaa jäädä pohtimaan rauhassa näkemäänsä ja kuulemaansa, ja hauras äänimaisema jäi kieltämättä sopivan symbolisesti väkijoukon poistumishälyn jalkoihin.


OCTOBER NOVEMBER Espoo Cinéssä vielä sunnuntaina 31.8. Näytös on Sellossa klo 12:00.
Lokakuussa ilmestyvällä saksalaisella DVD/Blu-ray-julkaisulla ei valitettavasti ole englanninkielistä tekstitystä.

tiistai 26. elokuuta 2014

Espoo Ciné 2014: DAUGHTERS (Maria Speth, 2014)

Maria Speth (s. 1967) on yksi niin kutsutun "Berliner Schulen" tai, kuten Ranskassa sanotaan, "saksalaisen uuden aallon" jopa keskimääräistäkin vähemmän tunnettuja ohjaajia. "Berliinin koulu" ansaitsee oman juttunsa myöhemmin, mutta tässä yhteydessä mainittakoon että kyseessä on lähinnä median keksimä nimitys löyhälle joukkiolle pääpiirteittäin samanhenkisiä eri-ikäisiä ohjaajia, joista valtaosa on Berliinin dffb-elokuvakoulun kasvatteja. Ryhmään luettujen tekijöiden elokuvat ovat keskenään hyvin, hyvin erilaisia, mutta karkeasti yleistäen niitä yhdistää pyrkimys kaikesta ylimääräisestä riisuttuun elokuvailmaisuun (enemmänkin eettinen kuin esteettinen valinta) sekä tarinoiden pitäytyminen nykyajassa ja "tavallisissa" keskiluokkaisissa kaupunkilaisissa, tarkastellen erityisesti heidän maailmansa ja ympäröivän, jatkuvasti kaoottisempaan maailman välistä kontrastia.

Maria Spethin neljäs pitkä elokuva (ja kolmas fiktio) TÖCHTER eli DAUGHTERS ei ole kummassakaan suhteessa poikkeus: kotoa karannutta tytärtään epätoivoisesti etsivän kirjallisuudenopettajan ja kotoa karanneen kodittoman taiteilijan kohtaamisesta kertova tiiviisti 90-minuuttinen teos on kirkkaassa ja selkeässä ilmaisussaan kuin kylmää vesijohtovettä verrattuna nykyelokuvan prosessoituihin lisäainelitkuihin (ja todellista vastalääkettä sitä Espoo Cinéssä välittömästi edeltäneen, hyvää tarkoittavan mutta naiivissa estetisoinnissaan uuvuttavan Bas Devosin VIOLETin jälkeen). Ei mitään ylimääräistä, vaan selkeitä, tarkoituksenmukaisia kuvia (kamerassa myös elokuvan käsikirjoitukseen osallistunut, monia parhaista Berliner Schule -elokuvista kuvannut Reinhold Vorschneider); kahden persooniltaan vastakohtaisen, mutta yhtä lailla särkyneen ihmisen kohtaaminen, konflikti, lähentyminen ja loitontuminen on kuvattu varmalla näkemyksellä päämäärästä ja sen saavuttamiseksi tarvittavista keinoista. Speth rakentaa päähenkilöidensä välisen suhteen jännitteineen kärsivällisesti, tarkasti - ja repäisee sitten yhtä tarkalla ja äkillisellä kertaliikkeellä sydämen katsojan rinnasta. Hauska ilta elokuvissa siis.

Berliinin koulun elokuvia on kritisoitu niiden pessimistisestä suhtautumisesta kommunikaatioon, ja niitä pidetään hitaina ja tylsinä taideleffoina joissa kukaan ei osaa sanoa toiselle mitään (tai ainakaan oikeita sanoja), ja mykät ihmiset haahuilevat päämäärättömästi ympäriinsä. Tämä
klisee sopii täsmällisesti vain melko harvoihin koulun elokuviin, mutta varmasti monille katsojille Spethinkin elokuva tuntuu jokseenkin sellaiselta: esim. saksalaisen critic.de:n arvioitsija totesi elokuvan niin sisäänpäinkääntyneeksi, ettei sitä ole hauska katsoa, kun katsoja ei voi "osallistua" henkilöiden elämään. Tämä läpinäkymättömyys, josta "berliiniläisten" elokuvia usein kritisoidaan, lienee osittain seurausta niitä laajalti yhdistävästä psykologisoinnin vastaisesta asenteesta henkilöhahmoihin: kuten oikeassa elämässä, näemme ihmisten suorittavan toimintoja tietämättä heidän motivaatioitaan, kuulemme pätkiä keskusteluista tietämättä niiden asiayhteyttä, jne. Kommunikaatiovaikeuksia ja selittämättömiä toimintoja DAUGHTERSissakin riittää, mutta elokuva tuntuu kuitenkin pohjimmiltaan uskovan mahdollisuuteen ymmärtää toista ihmistä tämän vieraudesta huolimatta.

Viime vuoden parhaimmistoon kuuluneessa THE STRANGE LITTLE CATissa häärännyt Kathleen Morgeneyer ja Christoph Hochhäuslerin huikean UNTER DIR DIE STADTin sivuosassa nähty, pitkän uran teatterissa ja TV:ssä tehnyt Corinna Kirchhoff tekevät hienot roolisuoritukset kahtena vastakohtaisena persoonallisuutena; Kirchhoffin suruunsa käpertyneen hahmon ilme ei värähdäkään peruslukemilta, vaikka Speth viskoo arkipäivän absurditeetteja (aamuyöstä steppausta harjoitteleva hotellin vastaanottovirkailija, kettu keskellä kaupunkia) päin silmiä, kun taas hänen vastahakoisesti tilapäisadoptoimaansa katutaiteilija-luonnonlasta esittävä Morgeneyer nauraa räkättää ja provosoi todella ärsyttävästi minkä ehtii ("suoraan sanottuna, useimmat ihmiset eivät juuri pidä minusta *rrröyh*").

Elokuvan englanninkielinen pressivihko sisältää ohjaajan lausunnon elokuvan synnystä sekä lyhyen haastattelun. Kelvolliset englanninkieliset arviot mm. CinEuropassa ja Senses of Cineman Berlinale-raportissa (kriitikkona Berliinin koulusta laajemminkin kirjoittanut Jaimey Fisher; arvio on sivun puolenvälin kieppeillä).

Espoo Cinén maanantai-illan myöhäisnäytöksessä oli parisenkymmentä ihmistä - oikeastaan ilahduttavan paljon ottaen huomioon ajankohdan ja elokuvan marginaalisen luonteen, mutta DAUGHTERSin universaalin teeman ja elokuvalliset ansiot huomioonottaen sille soisi kyllä suuremmankin yleisön: lauantaina vielä toinen mahdollisuus!
 

DAUGHTERS Espoo Cinéssä vielä lauantaina 30.8. Näytös on Sellossa klo 18:00.
DVD:tä ei vielä ole saatavilla, mutta saksalainen Filmgalerie 451 on julkaissut Maria Spethin kolme aikaisempaa elokuvaa englanniksi tekstitetyillä levyillä, joista viimeisin (MADONNEN) on Suomessa helposti saatavilla Goethe-instituutin kirjastosta.

maanantai 25. elokuuta 2014

Espoo Ciné 2014: SORROW AND JOY (Nils Malmros, 2013)

Sanotaan heti alkuun oleellinen: Nils Malmrosin SORROW AND JOY on mestariteos, yksi niitä kaiken aikaa harvinaisemmaksi käyviä elokuvia joiden kohdalla kyllästyttävä "jokaisen pitäisi nähdä tämä elokuva" -klisee on oikeutettu. Siispä pitemmittä puheitta: yksi näytös jäljellä, peruuttakaa huominen iltaohjelmanne ja menkää katsomaan se. (Tämä kehotus korvaa aiemman ehdotuksen festivaalin "jos käyt katsomassa vain yhden" -elokuvaksi, koska Schlöndorffin BAALia - jonka viimeisen näytöksen kanssa tämän vastaava on ikävä kyllä ohjelmoitu päällekkäin - ei voi parhaalla tahdollakaan suositella varauksetta kaikille höyhenettömille kaksijalkaisille, toisin kuin tätä.)

SORROW AND JOY perustuu tositapaukseen: vuonna 1984 ohjaaja Nils Malmrosin maanis-depressiiviseen psykoosiin vaipunut vaimo tappoi perheen yhdeksänkuukautisen lapsen. Aihe on raskas, ja sikäli onkin hieman yllättävää että elokuvasta on kotimaassaan tullut jonkinasteinen yleisömenestys. Espoo Cinén katalogitekstissä mainitaan elokuvan saaneen tyrmäävän vastaanoton erityisesti Jenkeissä (on nuivia arvioita kyllä tullut muualtakin, mukaanlukien kotimaasta), mikä viitannee Varietyn ja Hollywood Reporterin todellakin hämmästyttävän kyynisiin arvioihin; kun kuitenkin molempien julkaisujen asiana on paneutuneen kritiikin sijaan markkinointikelpoisuuden arvioiminen, niiden yksityiskohtainen alasampuminen ei oikeastaan maksa vaivaa (etenkin Varietyn arvio silkassa ilkeämielisyydessään on parasta jättää täysin omaan arvoonsa), mutta niiden fantastinen kyvyttömyys ymmärtää Malmrosin elokuvaa on paikoitellen siteeraamisen arvoista, sikäli kun se kielii inhimillisiä tragedioita kuvaaviin elokuviin kohdistuvista odotuksista yleensä: esim. THR:n kriitikon näkemys päähenkilön "yllättävän" viileästä reaktiosta lapsensa kuolemaan (malliesimerkki siitä miten käy kun viettää enemmän aikaa keskinkertaisten elokuvien kuin elävien ihmisten kanssa); saman henkilön itsestäänselvä oletus siitä että Malmrosin tarkoituksena olisi tässä ollut tehdä tapahtumista - kammottava sanapari - "väkevää draamaa"; ja ennen kaikkea molempien (ja monien muiden) arvioijien oletus siitä että koska elokuva on perustaltaan omaelämäkerrallinen, kyseessä täytyy olla ohjaajan yritys käsitellä tragediaa jonkinlaisen terapian, selittelyn tai synninpäästön merkeissä (ikäänkuin hän ei olisi kolmen vuosikymmenen aikana sitä vielä joutunut käsittelemään!).

Molemmista arvioista paistaa läpi ymmärtämättömyys sitä tosiasiaa kohtaan, että maailmassa on karkeasti jaotellen kahdenlaisia teoksia: niitä jotka tehtiin koska huvitti, kiinnosti, oli mahdollista, jne. - ja niitä jotka tehtiin, koska ne täytyi tehdä. Malmrosin itse viimeiseksi elokuvakseen ilmoittama SORROW AND JOY on paitsi jälkimmäistä sorttia, se on armottoman vilpitön elokuva (Malmrosin omasta henkilöstään piirtämä imartelematon kuva tämän alentuvassa suhtautumisessa tulevaan vaimoonsa tuo mieleen Maurice Pialat'n elokuvat, joihin tätä muutenkin voisi olla mielenkiintoista verrata), joka katsoo tapahtuneita tosiasioita pelottomasti silmiin, täysin vailla "painavia kysymyksiä" käsittelevien aihe-elokuvien tyypillistä pseudohumanismin kaapuun käärittyä tragedialla mehustelua tai katsojan aliarviointia. Se ei myöskään missään nimessä ole moralistinen elokuva rikoksesta ja syyllisyydestä (koska, kuten Malmros on huomauttanut, psykoosissa tehtyyn rikokseen ei voi liittyä syyllisyyttä - ainakaan siis tekijän kohdalla), vaan yksinkertaisesti rakkaudesta ja nimenomaan (ja tämä ilmoitetaan elokuvan loppupuolella sanasta sanaan) rakastamaan oppimisesta - mikä tässä tapauksessa edellytti hirvittävää onnettomuutta, joka oltaisiin kenties voitu välttää jos oltaisiin rakastettu ja ymmärretty ajoissa ja enemmän. Harvinainen elokuva, jossa on potentiaalia inspiroida katsojansa yrittämään tulla paremmaksi ihmiseksi: vaikea keksiä kenelle sellaista ei voisi varauksetta suositella. (Tuntuu jotenkin tarpeettomalta huomauttakaan, mutta herkimmille rohkaisuksi että tarinan keskiössä olevaa veritekoa ei luonnollisestikaan kuvata, tosin sitä kuvaillaan lyhyesti mutta yksityiskohtaisesti oikeuskäyntikohtauksessa.)

Sunnuntain aamupäivänäytöksessä oli sangen vähän väkeä (arviolta parisenkymmentä katsojaa), eikä Malmrosin elokuvaa ole nostettu esiin yhdessäkään näkemässäni Espoo-artikkelissa niin netissä kuin printtimedioissakaan. Ehkä aihe on liian pelottava ns. suurelle yleisölle, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole mikään feel bad -elokuva (esim. Joachim Lafossen viime vuoden Season Film Festivalilla nähty hieman samanaiheinen À PERDRE LA RAISON aka OUR CHILDREN oli hieman yksipuolisessa lohduttomuudessaan paljon apeuttavampi), vaan sisältää juuri sitä mitä tölkissä lukee: surua ja iloa.

Evästykseksi elokuvaan kannattaa ennen kaikkea lukea Malmrosin haastattelu Hollywood Reporterista, mutta tässä vielä otteet parista lyhyestä mutta erinomaisesta arviosta:


"Elokuva ei missään vaiheessa suhtaudu tapahtumiin sensaatiohakuisesti tai sentimentaalisesti, mutta ei myöskään trivialisoi niitä. Ja nuorallakävelyn sijaan Nils Malmros pitää tarinan niin varmaotteisesti maan pinnalla ja miellyttävänä katsoa että [katsoja] tahtomattaankin rauhoittuu. SORROW AND JOY ei pyri shokeeraamaan tai mutkistamaan juontaan äkillisellä juonikäänteellä. Tämä on elokuva jossa ihmiset keskustelevat rauhallisesti asioista, pyrkivät kuuntelemaan ja ymmärtämään toisen näkemystä." (Ard Vijn, twitchfilm.com)

"Malmros kertoo tarinan suoraviivaisella tavalla ilman minkäänlaista koristelua. Kuvat ovat selkeällä ja vaatimattomalla tavalla kauniita, näyttelijäintyö on hillittyä, veritekoa ei näytetä. Murha oli pienten väärinkäsitysten ja turhamaisuuksien, hieman väärien äänensävyjen, väärin tulkittujen katseiden ja vahingossa aiheutettujen henkisten haavojen lopputulos. Kenelläkään ei ollut pahoja aikeita, ja jos lopulta yksi lapsi kuolikin, muiden elämien on jatkuttava. Sitä varten on ymmärrettävä mitä tapahtui, ja katsottava itseään kuin vierasta, hyvyydellä ja anteeksiannolla. SORROW AND JOY on syvästi protestanttinen melodraama armosta - pieni ihme nykypäivän elokuvassa." (Olaf Möller, Film Comment)

SORROW AND JOY Espoo Cinéssä vielä tiistaina 26.8. Näytös on Tapiolasalissa klo 21:00.
Saatavilla suomeksi tekstitettynä tanskalaisessa "Nils Malmros Samlingen" -kokoelmaboksissa; erillisjulkaisussa tekstitystä ei ole.

lauantai 23. elokuuta 2014

Espoo Ciné 2014: tärppejä, osa 2

BAAL
Volker Schlöndorff, 1970

Vuoden historiallinen vahvistus, Bertolt Brechtin hulttiorunoilijan seikkailuista kertovaan esikoisnäytelmään perustuva ja kirjailijan lesken välittömästi esityskieltoon asettama BAAL on epäilemättä Espoon tämän vuoden "jos käyt katsomassa vain yhden elokuvan" -nimike vailla kilpailijaa - sen takaa jo pelkkä alkujakso, jossa nuori nahkatakkiin sonnustautunut Fassbinder talsii katkeamattomassa otoksessa pellon poikki samalla kun puhelaulaa ääniraidalla Klaus Doldingerin säveltämää krautfolk-versiota Brechtin "Baalin koraalista". Ei hitossa tämä tarvitse sen enempiä perusteluja.

Näytösajat: su 24.8. 20:15 @ Kino Tapiola // ti 26.8. 21:15 @ Sello 5


LIFE OF RILEY (Aimer, boire et chanter)
Alain Resnais, 2014

Berliinin pressinäytöksessä tiemmä ennätysmäärän uloskävelyjä aiheuttanut, maaliskuussa 91-vuotiaana kuolleen mestariohjaajan viimeiseksi jäänyt elokuva yhdistää kiteyttää erinomaisesti hänen tuotantonsa teemat ja menee nerokkaassa ja alleviivatussa teatraalisuudessaan takuuvarmasti yli sekä hilseen että ärsytyskynnyksen jokaiselta "elokuvallisuuden" alttarilla palvovalta leffasnobilta (ylivoimaisesti huvittavin kommentti Indiewiren arviosta: "elokuvan viat vihlovat erityisesti viimeisten minuuttien aikana, kun ihan oikea kraanaotos tuo mukaan heikoimman häivähdyksen oikeaa elokuvantekoa ja ohjauksellista näkemystä") - samoin kuin harkitussa kepeydessään jokaiselta painavia keskustelunaiheita näytöstensä väliin kaipaavalta pikkuporvarilta... Mutta Resnais, joka on viimeiset 60 vuotta järjestelmällisesti uudelleenmääritellyt koko "elokuvallisen" merkitystä, tekee tismalleen mitä tykkää, ja tekee sen tässä loistavassa elokuvassa tismalleen yhtä mestarillisesti kuin aina ennenkin. Kepeät mullat.

Näytösajat: ma 25.8. 17:00 @ Kino Tapiola // la 30.8. 15:15 @ Sello 5


WHEN EVENING FALLS ON BUCHAREST OR METABOLISM (Când se lasă seara peste Bucureşti sau metabolism)
Corneliu Porumboiu, 2013

Viimevuotisen masentavan tarjonnan vastapainoksi taas onneksi kekseliäämpää romanialaista elokuvaa; Espoossahan on viime vuosina nähty sellaisia aliarvostettuja mestariteoksia kuin Cristi Puiun AURORA ja Radu Juden EVERYBODY IN MY FAMILY, mutta viime vuonna sekä Espoossa että Helsingissä kallistuttiin Berliinissä menestyvän ja helposti markkinoitavan arkimiserabilismin kannalle (CHILD'S POSE ja AN EPISODE IN THE LIFE OF AN IRON PICKER), vaikka mielenkiintoisempaakin olisi ollut tarjolla - esim. Puiun Rohmer-tribuutti THREE INTERPRETATION EXERCISES, Tudor Cristian Jurgiun Ozu-vaikutteinen THE JAPANESE DOG, sekä tosiaankin tämä, vuotta julkaisunsa jälkeen Suomeen saapuva nimihirviö. Porumboiun tyyli on hidastempoinen, joidenkin mielestä kuiva ja teoreettinen, mutta pitkien ottojen absurdi huumori, ohjaajan itseironinen ote sekä loistava dialogi ja näyttelijät (CHILD'S POSEn pääosasta tuttu Bogdan Dumitrache pääosassa nahjusmaisena elokuvaohjaajana) ja elokuvan lyhyt kokonaiskesto (89 min) tekevät tästä omassa lajissaan verrattain helposti suositeltavan; varoitettakoon kuitenkin lääketieteellisille yksityiskohdille kaikkein yliherkimpiä elokuvaan sujautetusta mahdollisesti epämiellyttävästä dokumenttimateriaalista (joka tietysti viipyy kankaalla yhtä kärsivällisen pitkään kuin kaikki muukin!).
 Näytösajat: ti 26.8. 21:30 @ Louhisali // la 30.8. 19:45 @ Louhisali


BLIND
Eskil Vogt, 2014

Ennakkoluuloni sekä pohjoismaista elokuvaa yleisesti että "käsikirjoittajien elokuvia" kohtaan johti tämän käsikirjoittaja Eskil Vogtin Berliinissä palkitun esikoisohjauksen skippaamiseen Kööpenhaminassa - mikä sittemmin harmitti kun festarivuoden edetessä alkoi tipahdella innostuneita kritiikkejä monelta suunnalta; eikä nimimuistiin ollut jäänyt että kyseinen Vogt oli kirjoittamassa Joachim Trierin molempia pitkiä elokuvia (REPRISE ja OSLO 31. AUGUST) - siis viime vuosien ylivoimaisesti kovinta pohjoismaista elokuvaa: synopsiksen perusteella tosin edelleen hieman jännittää tuo käsikirjoituspuoli (subjektiivisen ja objektiivisen välillä heittelevän filmin on kuvattu lähenevän oikukkuudessaan Gondryaanisia tasoja), mutta pelkästään miehen tähänastiset meriitit sijoittavat tämän kirkkaasti pakko nähdä -osastoon. Mukana myös tämän vuoden R&A:ssa.
Näytösajat: ma 25.8. 21:00 @ Louhisali // ti 26.8. 15:15 @ Sello 4 // la 30.8. 19:00 @ Sello 5

Lisäksi kiinnostaa ainakin Sophie Fillières'n ARRÊTE OU JE CONTINUE (sama pääosapari, Mathieu Amalric ja Emmanuelle Devos, kuin Arnaud Desplechinin klassikossa COMMENT JE ME SUIS DISPUTÉ...); eurooppalaiset esikoispitkät, Bas Devosin VIOLET ja Rodrigo Sorogoyenin sissivoimin tehty STOCKHOLM; Sodankylässä ohi livahtaneen Alice Rohrwacherin THE WONDERS; Götz Spielmannin (REVANCHE) uutuusdraama OCTOBER NOVEMBER, jonka pääosassa Assayasin CARLOSista tuttu Nora von Waldstätten; kahdella 1960-luvun parhaista leffoista paikkansa Pantheonissa lunastaneen John Boormanin uutuus QUEEN AND COUNTRY; sekä islantilaisen Benedikt Erlingssonin OF HORSES AND MEN, ainoa elokuva joka oli tänä vuonna kaikkien kolmen kotimaisen ison festarin ohjelmistossa (koska yhdistelmä hevoset + Islanti = idioottivarma yleisömenestys?)... ja epäilemättä mukana on taas jokunen helmi joista tulee lukeneeksi vasta jälkikäteen, mutta eiköhän näissäkin jo riitä ehtimistä. (Korjaus 25.8.: myös Cannes-menestyksen siivittämä THE WONDERS on tänä vuonna päätynyt kaikkien kolmen festivaalin ohjelmistoon, mikä on jonkinmoinen saavutus verrattain omalaatuiselta ja kärsivällisyyttä vaativalta elokuvalta)

perjantai 22. elokuuta 2014

Espoo Ciné 2014: tärppejä, osa 1


Espoo Cinén ohjelmistoon on tänä vuonna päätynyt huomattavasti mielenkiintoisempaa ainesta kuin viime vuonna, vaikkei kokonaisuus innostavuudessaan ihan viime vuosista parhaiden (2010-2012) tasolle ylläkään; viime vuoden poikkeuksellisen tylsän ohjelman tämä kuitenkin pesee mennen tullen. Netistä löytyvät ennakkojutut ovat keskittyneet pitkälti epäilemättä teatterilevitykseenkin tulevien lippulaivaleffojen (Allen, Assayas, Folman) sekä Un Certain Regard -voittaja WHITE GODin mehusteluun, vaikka ohjelmistossa olisi ilmeisempääkin innostuksen aihetta, joista useimpia ei taatusti ainakaan Suomessa pääse valkokankaalta näkemään. Tässä muutamia suosituksia.



DAUGHTERS (Töchter)
Maria Speth, 2014

Saksalaisen nykyelokuvan ylivoimaisesti relevanteimmasta ulosannista vastaava ns. "Berliinin koulukunta" on viime vuosina ollut Espoossa edustettuna vähintään yhdellä leffalla per vuosi (poikkeuksena viime vuosi, jolloin ei tosin Thomas Arslanin kiinnostavan westernpastissi GOLDin lisäksi tainnut tuohon sangen löyhään kollektiiviin luetuilta ohjaajilta mitään ilmestyäkään): 2012 nähtiin Suomen ensi-iltana Christian Petzoldin BARBARA sekä järisyttävä DREILEBEN-trilogia; 2011 Ulrich Köhlerin mystinen SCHLAFKRANKHEIT; 2010 Angela Schanelecin ORLY ja 2009 kaksi "koulun" mestariteoksista, Petzoldin JERICHOW sekä Maren Aden ALLE ANDEREN. Berliiniläisistä menestyneimmän Petzoldin PHOENIX ei olisi tainnut Espooseen ehtiäkään (maailmanensi-ilta on Toronton festivaalilla syyskuussa), ja Benjamin Heisenbergin ÜBER-ICH UND DUn saksalainen psykoanalyysihuumori ei ilmeisesti naurattanut valintaraatia, mutta sentään ohjelmistoon on valikoitunut tämä, lähinnä muutaman vuoden takaisesta MADONNEN-elokuvastaan tunnetun Maria Spethin kuudes kolmas kokopitkä. Kameran takaa löytyy monia parhaista Berliner Schule -leffoista kuvannut luonnonvalon mestari Reinhold Vorschneider, ja Espoo Cinén synopsis lupaa 1) naispuolisia päähenkilöitä, 2) päämäärätöntä kaupunkiautoilua ja 3) kommunikaatiovaikeuksien piinaamia ihmissuhteita, joten ehtaa Berliinin-tyyliä lienee tiedossa.
 Näytösajat: ma 25.8. 21:15 @ Tapiolasali // la 30.8. 18:00 @ Sello 4



SORROW AND JOY (Sorg og glæde)
Nils Malmros, 2013

Kotimaansa ulkopuolella tuntematon tanskalaismestari Nils Malmros (aiemmasta tuotannosta vain muutaman vuoden takainen
KÆRESTESORGER on helposti löydettävissä Suomessa - ja sekin Netflixistä - muuten joutuu turvautumaan tanskalaisiin DVD-julkaisuihin) on aiemminkin tehnyt omaelämäkerrallisia elokuvia, mutta tämä hänen uusimpansa lienee toistaiseksi intiimein: aiheena on henkilökohtainen katastrofi vuodelta 1984, jolloin Malmrosin syvään masennukseen ja psykoosiin vajonnut vaimo surmasi pariskunnan yhteisen lapsen. Tragedian läpikäyntiä ja lopullista ylipääsemistä kuvaava elokuva on jakanut mielipiteitä ja sitä on kuulemma haukuttu erityisesti USA:ssa, mutta kotimaassaan ja eurooppalaisilla festivaaleilla se on saanut loistavan vastaanoton. Olaf Möller kuratoi tämän vuoden Rotterdamin festivaaleille kokonaisen Malmros-retrospektiivin, jonka saatesanoissa hän tiivisti syyn (monen muunkin) ohjaajan kansainväliseen tuntemattomuuteen: "aina löytyy joku muodikkaampi, uskaltavampi, provokatiivisempi, eksentrisempi, tai, suoraan sanottuna: ilmeisempi, joka nostetaan sen sijaan esille". Iso hatunnosto Espoo Cinélle tästä ennakkoluulottomasta hankinnasta, joka epäilemättä ansaitsee paikkansa festivaalin "Haaste"-nimisessä ohjelmaosastossa.
Näytösajat: su 24.8. 11:45 @ Kino Tapiola // ti 26.8. 21:00 @ Tapiolasali



MY NAME IS HMMM... (Je m'appelle hmmm...)

Agnès Troublé, 2013

Tämän vuoden tarjonnan ennalta-arvaamattomin jokeri; elokuva-alalla jo pitkään mesenoineen, etenkin mielipiteitä jakavien projektien (mm. Noé, Korine, Denis) suojelijana tunnetun muoti-suunnittelija agnès b.:n debyyttiohjaus kiinnostaa jo tietyn outsider-aspektinsa ansiosta - ohjaajalla kun ei ilmeisesti ole muuta kokemusta tai koulutusta kuin jonkinasteinen cinefiilin henkilöhistoria (joka tosin tietty perinteisesti on paras elokuvakoulu) - mutta kun krediiteistä löytyy vielä sellaisia nimiä kuin Claire Denis'n vakioyhteistyökumppanina tunnettu käsikirjoittaja Jean-Pol Fargeau sekä aina loistava Sylvie Testud, edes jonkinlainen perustaso lienee taattu. Leffa on polarisoinut mielipiteitä maailmalla äärimmäisellä tavalla - jälleen etenkin Yhdysvalloissa ja kotimaansa valtamediassa se on saanut kylmää kyytiä, mutta monet kriitikot ovat pitäneet sitä vähintäänkin mielenkiintoisena tai jopa yllättävän hyvänä. Film Commentin nettiversiossa on hyvä haastattelu, josta käy ilmi ainakin yksi asia: että elokuvasta tuli juuri sellainen kuin ohjaaja halusikin.

 Näytösajat: ma 25.8. 16:45 @ Louhisali // to 28.8. 21:00 @ Kino Tapiola




LA JALOUSIE (Jealousy)
Philippe Garrel, 2013

Samaan aikaan sattuneen jenkkijulkaisun seurauksena ei ole viimeisen parin viikon aikana kulunut lähes päivääkään Facebookissa tai Twitterissä ilman yhtä tai toista ylistävää kritiikkiä tästä ranskalaisen post-uuden aallon veteraani Garrelin uusimmasta ohjauksesta. Olennaisesti omaelämäkerrallisista (tässäkin elokuvassa ohjaajan poika Louis näyttelee edesmenneeseen isoisäänsä Maurice Garreliin perustuvaa henkilöhahmoa), koruttoman naturalistisista (yleensä myös mustavalkoisista) ja dialogipainotteisista leffoistaan tunnetun Garrelin uutuus on todennäköisesti "lisää samaa", mutta kun tuo "sama" on jo kauan sitten hyväksi havaittua ja leffan pituuskin alle 80 minuuttia, ei ole mitään syytä jättää tätä väliin. Kuten mainittua, positiivisia kritiikkejä on netti pullollaan, mutta tässä näkemykset kahdelta tämän hetken luotettavimmista nuorista kriitikoista: Boris Nelepo ja Ignatiy Vishnevetsky.

Näytösajat: su 24.8. 14:00 @ Louhisali // la 30.8. 17:30 @ Sello 5

Lisää poimintoja postauksessa Espoo Ciné 2014: tärppejä, osa 2

Johdanto

Tämän blogin tarkoitus on selkeä ja yksinkertainen: nostaa esille sellaisia huomionarvoisia elokuvia, joiden näkyvyys kotimaisessa mediassa ja/tai blogeissa on syystä tai toisesta jäänyt vähäiseksi. Varsinaista elokuvakritiikkiä tai arvosteluja ei täältä tule löytymään, linkkejä ja lainauksia erityisen ansiokkaista sellaisista mahdollisesti kylläkin. Tulossa on ainakin ennakkosuosituksia ja raportteja kotimaisilta ja naapurimaiden elokuvafestivaaleilta sekä enemmän tai vähemmän epäsäännöllisiä poimintoja loputtoman tuntuisen DVD-pinon uumeniin kätkeytyneistä helmistä. Ensimmäisenä postauksena (ja blogin perustamisen välittömänä inspiraationa) vähemmälle huomiolle jääneitä tärppejä juuri käynnistyneen Espoo Cinén ohjelmistosta: olisi mukavaa jos ne saavat jonkun hakeutumaan jonkin näistä elokuvista pariin ja kenties kokemaan jotain sellaista josta olisi muuten jäänyt paitsi. Kommentit niin esitellyistä elokuvista kuin blogista itsestäänkin ovat tervetulleita, samoin kuin elokuvasuositukset!