Poimintoja Goethe-instituutin kirjastosta, osa 1

Helsingin Kampissa sijaitseva Goethe-instituutin kirjasto on takuuvarmasti yksi pääkaupunkiseudun aliarvostetuimpia elokuva-aarreaittoja: kirjaston DVD-osasto käsittää hyllymetreittäin saksalaisen elokuvan historiaa mykkäkaudesta nykypäivään. Ilmeisimmät Langit ja Fassbinderit syystä tai toisesta loistavat poissaolollaan (sen sijaan Herzogin koko tuotannon kattava boksi löytyy), mutta valikoimasta löytyy huima määrä muuta kiinnostavaa, aina Edition Filmmuseumin korvaamattomista historiallisista julkaisuista kymmenen levyn Helmut Käutner -boksin ja itäsaksalaisten DEFA-elokuvien kautta "Berliinin kouluun", ja valtaosa näistä englanniksi tekstitettynä - osittain instituutin omina julkaisuina, sellaisistakin elokuvista, joita ei kaupallisesti ole tekstityksin saatavina. Saksankielen lukutaitoisille löytyy lisää aarteita kirjahyllyn puolelta, esim. Lotte Eisnerin MURNAU, nippu Fassbinder-aiheista kirjallisuutta, Dominik Grafin kootut elokuvaesseet, ym. ym. Kirjasto on kaikille avoin ja lainaus on maksutonta.

Esittelen muutamassa aikakausien mukaan jaetussa postauksessa lyhyesti jotain valikoiman parhaista elokuvista (joista osasta on työn alla myös omat pidemmät artikkelit) - poiminnat on rajattu elokuviin jotka a) olen itse nähnyt ja todennut vähintään loistaviksi, b) sisältävät englanninkielisen tekstityksen, ja c) eivät ole saaneet julkaisua Suomessa, ja joita ei siis ole helposti saatavilla muista kirjastoista tai suoratoistopalveluista. Ensimmäiseen valikoimaan olen poiminut 2000-luvulla julkaistuja elokuvia, enimmäkseen niin kutsutun Berliinin koulukunnan ohjaajilta, mutta mukana on myös muutama vanhempi tekijä.

ALLE ANDEREN (Everyone Else)
Maren Ade, 2009

Pääasiallisesti tuottajana (mm. TABU) toimiva Ade (s. 1976) on tehnyt vasta kaksi omaa elokuvaa, molemmat erinomaisia: rupiselle digivideolle kuvattua esikoista DIE WALD VOR LAUTER BÄUMEN ei valitettavasti kirjaston kokoelmasta löydy, mutta tämä hämmästyttävän luontevan näyttelijäduon (Birgit Minichmayr ja Lars Eidinger) kantama parisuhdetutkielma on melkein yhtä hyvä.

IM SCHATTEN (In the Shadows)
Thomas Arslan, 2010

Berliinin koulun "alkuperäisjäsen" Arslanin (s. 1962) Melville-henkinen neo-noir nivoo ekonomisesti ohjattuun 85-minuuttiseensa koko liudan genretrooppeja: vankilasta pääsevän Trojanin kalavelkojen perintä muuttuu ensin "viimeiseksi keikaksi" ja "pahan poliisin" kautta kujanjuoksuksi. Geir "Biosphere" Jenssenin drone-soundtrack korostaa elokuvan melankolista fatalismia.

 
IM ANGESICHT DES VERBRECHENS (In the Face of Crime) / Dominik Graf, 2011

Saksan parhaan ja ainoan genreohjaajan magnum opus: 10-osainen poliisisarja kätkee sisäänsä mm. kolmen maan alueelle ulottuvan rikossaagan, eeppisen mafiaperhe-melodraaman sekä kaiken yhteen nivovan mystisen kohtalonyhteys-rakkaustarinan - Grafin patentoimassa hillittömässä tempossa tykitetyin dialogein ja toimintakohtauksin.

SEHNSUCHT (Longing)
Valeska Grisebach, 2006

Ehkä tämän listan aliarvostetuin helmi: tämä Agnès Vardan LE BONHEURin mieleentuova, tositapahtumiin perustuva tragedia pikkukylän lukkosepän syrjähypyn seurauksista sisältää ei yksi eikä kaksi vaan kolme pysäyttävintä esimerkkiä löydetyn popmusiikin emotionaalisen potentiaalin louhinnasta Claire Denis'n tällä puolen. Murskaavaa, mestarillista elokuvantekoa.

MATERIAL
Thomas Heise, 2009

DDR:n olemassaolon kolmena viimeisenä vuotena kuvatuista kaitafilmeistä ja videoista koostettu monumentaalinen kollaasifilmi on Heisen (s. 1955) pääteos: välttämätöntä katsottavaa ei ainoastaan Saksan vaan koko Euroopan historian kannalta. Levyllä myös kaksi uskomatonta filmiä 80-luvulta, jolloin Stasi yritti tehdä Heisen vaarattomaksi nakittamalla tämän kuvaamaan vain "valtion sisäiseen käyttöön" tarkoitettua "virallista dokumenttimateriaalia".

SCHLÄFER (Sleeper)
Benjamin Heisenberg, 2005

Videoinstallaatioiden ja draamaelokuvien välillä sukkuloivan Heisenbergin (s. 1974) esikoispitkä on tiedemaailmaan sijoittuva, paranoiatrillerin keinoin pelaava tutkielma "terrorismin vastaisen sodan" salakavalista sivuvaikutuksista kolmen ihmisen elämiin. Poliittisesti akuutti, kylmäävän realistinen ote tuo mieleen Christoph Hochhäuslerin elokuvat, joista paras seuraavana:

UNTER DIR DIE STADT (The City Below)
Christoph Hochhäusler, 2010

Claire Denis'n ylistämä finanssimaailmaan sijoittuva trilleri, moderni versio kuningas Daavidin tarinasta (tai Raoul Walshin SILVER RIVERistä, kuten Hochhäusler vinkkaa lopputeksteissä). Abstraktion todellisuutta liuottavaa voimaa karmivalla, viimeistä piirtoa myöten eheällä tavalla kuvaava elokuva on kuin Marc Bauderin viime vuoden DocPointissa nähdyn MASTER OF THE UNIVERSEn fiktiivinen sisarteos.

SCHLAFKRANKHEIT (Sleeping Sickness)
Ulrich Köhler, 2011

Lääkärivanhemmille Afrikassa syntyneen Ulrich Köhlerin (s. 1969) Hopeisen karhun voittanut monimutkainen kehitysapukuvaus tarjoaisi jo kolmannen tilaisuuden mainita tietty ranskalainen mestariohjaaja, mutta Köhler seilaa omilla vesillään - jos väkisin pitäisi vertailukohtaa hakea, finaalin outous muistuttaa lähinnä Apichatpong Weerasethakulin viidakkohallusinaatioista.

GESPENSTER (Ghosts)

Christian Petzold, 2005

BARBARAlla (2012) lopulta laajempaakin kansainvälistä nimeä saaneen Petzoldin yhteiskunnan ulkopuolisista kertovan "aavetrilogian" unenomainen nimiosa on ohjaajan parhaita ja yhtä hyvä johdatus tämän maailmaan kuin kirjastosta löytyvät peräti viisi muuta hänen elokuvaansa; laajempi Petzold-artikkeli on työn alla...

DREILEBEN
Petzold / Graf / Hochhäusler, 2011

Vaikka kolmen sukupolven ykkösohjaajien trilogia sai syntynsä saksalaisen elokuvan nykytilaa koskeneesta kirjeenvaihdosta, lopputulos on kaukana paperinmausta: Petzold kanavoi Hitchcock- ja Carpenter-vaikutteitaan teiniromanssiin, Hochhäusler maalaa synkkää proseduraalia Grimmin satumetsässä ja Graf kutoo sekaan aivan oman Roeg/Resnais-henkisen narukeränsä.

AUGE IN AUGE
Michael Althen & Hans H. Prinzler, 2008

Saksalaisen elokuvan tarinaa kymmenen tekijän (Michael Ballhaus, Doris Dörrie, Andreas Dresen, Dominik Graf, Wolfgang Kohlhaase, Caroline Link, Christian Petzold, Tom Tykwer, Wim Wenders, Hanns Zischler) suosikkileffojen kautta, höystettynä kriitikko Michael Althenin kerronnalla ja lyyrisillä montaasijaksoilla. Pakollinen elokuvahistorian opintojakso.

R&A 2014: yhteenvetoa

Tämän vuoden R&A-saalis jäi omalta osaltani epätavallisen pieneksi (vain 11 elokuvaa eli sama määrä kuin Espoossa), enimmäkseen koska poikkeuksellisen suuri osa kiinnostavimmista leffoista on tulossa normaaliin teatterilevitykseen, ja katson ne mieluummin kaikessa rauhassa kuin festivaaliryysiksessä (ennakkoensi-iltoja oli ohjelmistossa tänä vuonna peräti 22 kappaletta!). Kaksi ylivoimaisesti parasta näkemääni elokuvaa - jo aiemmin erikseen käsittelemäni Jennifer Kentin THE BABADOOK ja Dag Johan Haugerudin DET ER MEG DU VIL HA - löytyivät tänä vuonna ilahduttavasti omien ennakkotärppieni ulkopuolelta; muista näkemistäni elokuvista tyydyn tällä erää kirjoittamaan vain lyhyesti tässä yhteenvedossa, koska liian monta muuta artikkelia odottaa jo kirjoittamistaan...

Jaan yleensä elokuvat mielessäni karkeasti kahteen luokkaan sen perusteella kiinnostaako, haluaako tai tarvitseeko niitä katsoa uudestaan; tämän kriteerin perusteella sarjakortille valikoitui ihan onnistunut satsi, koskapa vain kolme yhdestätoista sujahtivat kiistatta "ei"-kategoriaan. Ehdottomasti uudelleenkatsottaviin lukeutui ensimmäisenä Mathieu Amalricin Simenon-sovitus LE CHAMBRE BLEUE eli THE BLUE ROOM, joka vangitsee tunnelmassaan ja ilmaisunsa niukkuudessa ansiokkaasti lähdekirjailijan tyylin, astumatta kertaakaan harhaan sen enempää ohjauksen kuin näyttelijöidenkään osalta: en ole lukenut alkuteosta, mutta kirjailijan Maigret-tarinoista tuttu, murhamysteerin koukeroita lopulta aina tärkeämpi traaginen/melankolinen sävy on vangittu hienosti. Amalricin tiivis, kronologiaa pilkkova elokuva pitäisi oikeastaan katsoa uudestaan jo siksikin, että se jäi harkitussa vaatimattomuudessaan hieman heti perään näkemäni, Anna Odellin aggressiivisen osallistavan ÅTERTRÄFFENin (suomalaiselta levitysnimeltään hassusti LUOKKAJUHLA) mielessä nostattaman myräkän jalkoihin. Odellin metafiktio kaivaa esiin ihmisluonnon ja -yhteisön ksenofobisia mekanismeja harvinaisen pelottomasti (ja ennen kaikkea performatiivisesti, mikä oli nähtävissä jo välittömästi elokuvaa seuranneessa keskustelussa!) - ehdottomasti yksi festivaalin vaikuttavimpia kokemuksia, ja taatusti uudelleenkatseluilla muuntuva ja kehittyvä sellainen: yritän kirjoittaa pidemmin lähempänä varsinaista Suomen ensi-iltaa (Kino Engel 7.11.).

Aina kiinnostavan Paweł Pawlikowskin IDA osoittautui mielenkiintoisemmaksi kuin ohjaajaa ennalta tuntematon katsoja saattaisi elokuvan markkinoinnin perusteella kuvitella; Lukasz Zalin lähes häiritsevän hyperesteettisen mustavalkokuvauksen (joka kuitenkin palvelee tiettyä elokuvalle tarpeellista surrealismia - kuten Pawlikowski muistuttaa haastattelussa työtavastaan: "yritän luoda maailman joka on samanaikaisesti todellinen ja unenomainen... mielestäni pitäisi aina pyrkiä sellaiseen lopputulokseen jonka osat eivät sovi yhteen") alta paljastuu monimutkainen, useista erillisistä juonteista kokoonpantu ja hengittävä, puoli-improvisoidun oloinen elokuva, joka ei suinkaan tyhjene näennäisiin "aiheisiinsa" (jotka IDAn tapauksessa ovat sangen latautuneita) ja kestää takuuvarmasti useamman katselun; mihin tarjoutuukin mahdollisuus pian koska, vastoin omia veikkailujani, se äänestettiin Orionin marraskuun kuukauden elokuvaksi (ja jo aiemmin eri puolilla Suomea lokakuisilla Puolan elokuvaviikoilla). Suositeltavaa oheislukemistoa on Eat Drink Films -blogissa julkaistu Pawlikowskin kirjoittama artikkeli "The Making of IDA" (osa 1, osa 2).

Asia Argenton syntymäpäivän kunniaksi päätin hetken mielijohteesta mennä katsomaan näyttelijättären uuden ohjaustyön INCOMPRESA eli MISUNDERSTOOD edellisellä elokuvallaan ei-aivan-vakuuttaneen Veiko Õunpuun FREE RANGEn sijaan: Argenton sarjakuvamainen, ilmeisesti oman lapsuutensa pohjalta vapaasti kuvittelema nuoren tytön kasvukertomus vertautui mielessäni Alice Rohrwacherin elokuvallisesti hieman ansiokkaampaan THE WONDERSiin, mutta kumpikaan elokuva ei valitettavasti onnistunut vakuuttamaan uudelleenkatselun tarpeellisuudesta. Molemmat mielenkiinnolla odottamistani "moderneista mykkäelokuvista" osoittautuivat myös ajanhukaksi - Alexander Kottin ISPYTANIE eli TEST onnistui söpöilyyn sortuvassa, liioitellun didaktisessa "visuaalisuudessaan" sisältämään lähes kaikki itseäni vastakarvaan silittävät elementit yhden elokuvan puitteissa, kun taas Myroslav Slaboshpytskiyn huimasti kehuttu THE TRIBE osoittautui viittomakielisyyden uutuudenviehätyksen haihduttua monotonisessa kyynisyydessään lähinnä jonkinlaiseksi köyhän miehen MY JOYksi (Sergei Loznitsa, 2010), tyystin vailla maanmiehensä elokuvallisen ajan mestarillista hallintaa ja kosmista kaikupohjaa.

J-P Valkeapään HE OVAT PAENNEET tarjoili ennakko-odotuksista huolimatta niin yllättävän kierrepallon että sen tarkempi arviointi suorastaan edellyttää uusintakatselua (mikä on jo sinänsä enemmän kuin monista  kotimaisista voi sanoa): heti ensi näkemältä on kuitenkin selvää tämän olevan sillä tavoin merkittävä suomalainen elokuva, että on oikeastaan samantekevää pitääkö sitä kaikilta osin "onnistuneena" vai ei. Pelottomalla (kirjoitin ensin vahingossa "pelottavalla", joka olisi käynyt yhtä hyvin!) kokeellisuudellaan ja taiteellisella kunnianhimollaan 1980-luvun parhaiden kotimaisten elokuvien hengestä muistuttava ja päähenkilöidensä tavoin karusta suomirealismista vimmaisesti irtitempoileva HE OVAT PAENNEET osoittaa etenkin käytännössä dialogittomalla loppunäytöksellään ja epilogillaan nyky-Suomessa aivan liian harvinaista elokuvan tajua ja poikkeuksellista elokuvasävyn hallintaa - ja todistaa että kun näkemystä riittää, on täälläkin mahdollista saada tinkimättömästi oman näköistä ja yleisöä kosiskelematonta jälkeä teatterilevitykseen asti. Erityispisteitä myös erinomaisista ensikertalaisnäyttelijöistä; painava suositus kaikille kotimaisen elokuvan tilasta ja tulevaisuudesta kiinnostuneille! Ensi-ilta Finnkinolla 17.10.

Vähemmän yllättävissä ja jokseenkin kevyemmissä tunnelmissa, Michael Winterbottomin kolmas Steve Cooganin ja Rob Brydonin kanssa toteuttama projekti THE TRIP TO ITALY oli jälleen odotetun nokkelaa ja toimivaa sanailua huikeissa maisemissa, mutta tuntui TV-pituudesta elokuvaksi editoidessa tasapainottuneen hieman epäedullisesti - lopputulos muistutti hieman liikaa ylipitkää traileria, ja sai lähinnä odottamaan koko sarjan näkemistä; leffaan päätyneistä jäljistä vaikuttaisi siltä että kokonaissävyä on ruuvattu vielä ensimmäistäkin osaa melankolisempaan suuntaan, tällä kertaa myös Brydonin hahmon kohdalla (kuten Matt Seidel toteaa hienossa artikkelissaan elokuvasta: "lopputeksteihin päästessä otsikko on saanut uuden metafyysisen sisällön... jokainen koomikko, naamionsakin takana, tietää tismalleen minne matka lopulta päättyy"), mutta teatteriversioon näyttää päätyneen suhteettoman paljon ykkösosan suosituimmaksi osoittautunutta ainesta (erityisesti imitaatioita). Alkuperäinen TRIP on kestänyt helposti jo kolme tai neljä uudelleenkatselua, joten eiköhän tämäkin ostoslistalle päädy, mutta mieluummin nimenomaan täydessä mitassa.

Festivaalin päätöselokuvaksi valikoitui osaltani turkkilaisen Nuri Bilge Ceylanin Cannes-voittaja WINTER SLEEP, kahdesta eri Anton Tšehovin novellista ("Vaimoni" ja ymmärtääkseni suomentamaton "Kunnollisia ihmisiä") enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti, mutta nerokkaasti yhdistellen sovitettu päälle kolmetuntinen draama turkkilaiseen maalaiskylään erakoituneen bien-pensantin passiivis-aggressiivisen ihmisvihan (ja itseinhon) myrkyttämästä elämästä ja avioliitosta. Elokuvan ihmiskuvaus on kenties luettava enemmän Tšehovin kuin Ceylanin ansioksi, mutta kyseessä on joka tapauksessa erinomaisesti käsikirjoitettu, ohjattu ja näytelty sovitus ajattomasta aiheesta, ja ennen kaikkea tarpeellinen muistutus siitä että maailmankirjallisuus on edelleen pullollaan huikeaa materiaalia vain odottamassa sovitusta - lähestymistapa jota useammankin nykyohjaajan soisi suosivan omien kynäilyjensä sijaan. Suosittelen (huom.: kolmoissuositus!) erinomaisen Heidi Julavitsin luotsaaman erinomaisen Believer-lehden blogissa julkaistua Kaya Gençin erinomaista artikkelia, jonka jälkeen tekee mieli palata elokuvan pariin lähdetekstit tuoreessa muistissa. Ikävä kyllä leffa ei ilmeisesti ole tulossa Suomessa sen koommin teatteri- kuin DVD-levitykseenkään (mikä on ollut tällä vuosituhannella vain muutaman Palme d'Or -voittajan kohtalo), mutta onneksi korvaamaton brittiläinen New Wave Films on julkaisemassa sen Blu-raylla vielä tämän vuoden puolella.

Parin edellisvuoden ilotulituksen rinnalla hiukan kalvennut ohjelmisto olisi ehkä antanut aihetta purnaukseenkin, mutta antaa nyt olla - kaiken kaikkiaan puolen tusinaa hienoja filmejä ja kaksi ennalta-arvaamatonta mestariteosta on kuitenkin niin hyvä saldo että tyytyväinen mieli jäi, varsinkin kun monta kiinnostavaa leffaa ohjelmistosta on vielä edessäpäin (BOYHOOD, THE DANCE OF REALITY, TURIST, WHIPLASH ym.), ja pahimmat puutteet saa todennäköisesti paikkailtua naapurimaiden syysfestivaaleilla sekä tulevan kevään Seasonissa ja Cine Aasiassa, joiden molempien ohjelmisto on käynyt vuosi vuodelta mielenkiintoisemmaksi: ja vaikka Sodankylä säilyttää edelleen kiistattoman "jos menet vain yhdelle kotimaiselle elokuvafestivaalille" -asemansa, tämänkin vuoden R&A toi taas oman arvokkaan satsauksensa kotimaan yhteenlaskettuun festarivuoteen, mistä kiitos ja kumarrus järjestäjille!