Peter von Bagh

Kesti jonkin aikaa että uutinen Peter von Baghin kuolemasta alkoi upota tajuntaan. Ajattelin ettei minulla ole aiheesta mitään relevanttia kirjoitettavaa, semminkin kun oma aktiivinen perehtyneisyyteni von Baghin tuotantoon on hyvin satunnaista laatua - ei siksi etten olisi arvostanut hänen työtään, mutta satuin vain päätymään elokuvan pariin muuta kautta: olen käynyt Sodankylässä vasta kahdesti, luen Filmihullua vain silloin tällöin, muistan von Baghin TV-juontoja ja -ohjelmia vain hämärästi, enkä ole edes koskaan tullut varsinaisesti perehtyneeksi hänen kirjoihinsa (omistan niistä pari, mutta nekin olen saanut lahjaksi). Vasta pari vuotta sitten ilmestynyt suomennosvalikoima CINEFILIA herätti lopulta kiinnostuksen lähempään tutustumiseen, ja nyt toivon ettei tuon innolla odottamani urakan tarvitsisi jo alkaessaan olla värittynyt sillä edesmenneiden kirjoittajien lukemiseen aina liittyvällä melankolisella tunteella, ettei jatkoa ole tulossa eikä koskaan pääse kysymään lisää.

Mutta vaikka en aktiivisesti seurannut hänen tekemisiään, ei Peter von Baghin kaltaisen väsymättömän elokuvamiehen vaikutukselta ole voinut Suomen kokoisessa maassa mitenkään välttyä, ja hänen alitajuinen ja epäsuora vaikutuksensa on varmasti ollut suuri. Itse muistan viime vuosilta erityisesti hänen peräänantamattoman polemisointinsa selluloidin puolesta ja digitalisoitumista vastaan, josta tuli monille varsinkin nuoremmille elokuvafaneille jo huvituksen tai jopa ärsytyksen lähde, ja itsekin aivan erilaisesta taustasta elokuvan pariin tulleena naureskelin sille hyväntahtoisesti; omat formatiivisimmat elokuvakokemukseni kun ovat yksinomaan peräisin TV:stä, videonauhoilta ja DVD:ltä, en voinut (enkä voi) samastua ajatukseen että vain filmiltä nähdyllä elokuvalla on todellista merkitystä. Silti ensimmäisiä tunteita Peter von Baghin poismenosta kuultuani oli hätä: kuka nyt puolustaa filmiä, kun Peter von Bagh on poissa? Kuolemalla on tapana asettaa asiat perspektiiviin, ja von Baghin kuolema kirkasti mielessäni aivan yhtäkkiä sen, mistä hän oli puhunut jo vuosia ja mikä olisi pitänyt tajuta jo kauan sitten: vanha kaarti on poistumassa, yksi aikakausi on päättymässä, ja sillä on merkitystä. Olen onnellinen että olen saanut eläessäni kuunnella musiikkia kaseteilta ja vinyylilevyiltä silloin, kun muita vaihtoehtoja ei vielä ollut, ja katsoa elokuvia oikealta filmiltä: jos tulevilla sukupolvilla ei ole tätä mahdollisuutta, oleellinen osa taidemuodon historiaa jää heiltä käsittämättä. Vastoin von Baghin oman muotoilunsa mukaan "provokatiivisen konservatiivista" kantaa, uskon edelleen että se mikä elokuvassa on oleellista ei vahingoitu pysyvästi digitalisoinnissa, mutta jaan ehdottomasti hänen huolestumisensa sen elävän historian suhteen joka siinä väistämättä vahingoittuu. Von Baghin suhtautuminen tähän oli nimenomaan konservatiivinen sanan hienoimmassa ja kauneimmassa merkityksessä: se perustui akuuttiin ymmärrykseen siitä että historiaa ollaan hävittämässä aktiivisesti ja lopullisesti, ja että tuota historiaa on konservoitava eli suojeltava; sen tuhoaminen on estettävä.
 

Lukiessani joka puolelta tulvivia tribuutteja ja muistokirjoituksia, alan ymmärtää miten tärkeänä rohkaisijana ja inspiraationa Peter von Baghin pelkkä olemassaolo on itsellenikin toiminut, vaikken koskaan ehtinyt itseäni hänen "oppilaakseen" laskeakaan. Tuo väsymätön omistautuminen, ehdoton rakkaus elokuvaa kohtaan sen kaikissa muodoissa, loputon toimintatarmo ja täydellinen kyynisyyden puute - hän tiesi viimeiseen asti että elokuvan ja sosialismin ihanteisiin kannattaa uskoa; että ei pidä sanoa, kuten Kaurismäki von Baghin kanssa käymässään aamukeskustelussa vinoillen siteerasi Pekka Lehtoa elokuvasäätiön rahoitusneuvotteluissa, "ei siitä kuitenkaan mitään tuu"; että on taisteltava taistelemisen arvoiseksi kokemiensa ihanteiden puolesta. Shigehiko Hasumia mukaillen, Peter von Bagh ymmärsi elokuvan sen arvoiseksi että sille kannattaa omistaa kokonainen ihmiselämä. Kirjassa SODANKYLÄ, IKUISESTI Manoel de Oliveira, lähes yhtä vanhana kuin elokuva itse, toteaa: "Minulle elokuva on elämä itse... Elokuvan magia on elämän magiaa, mutta elämä on katoavaista. Kun elämä päättyy, elokuva jää". Elokuva on ikuista elämää, ja sellaisena todellakin yhtä arvokasta kuin elämä itse. Peter von Bagh tiesi tämän: "35 mm:n filmiltä projisoitu todellisuuden heijastuma on minulle absoluuttinen elämän määritelmä. Elokuvat ovat elämä itse!"

Peter von Baghin jättämät saappaat ovat liian suuret kenenkään yksittäisen ihmisen täytettäväksi - koko ajatuskin tuntuu epäkunnioittavalta: toki hänen asemansa Filmihullun päätoimittajana ja Sodankylän elokuvien taiteellisena johtajana tarvitsevat omat seuraajansa, mutta kuten Antti Alanen totesi eilen TV-uutisten haastattelussa, von Baghia korvaamaan tarvittaisiin sata ihmistä. Von Baghin kuolema jättää ennen kaikkea voimakkaan tunteen siitä että tulta on kannettava eteenpäin, vaikka sitten sadan tai tuhannen ihmisen välille hajautettuina pieninä soihtuina, että edes murto-osan siitä omistautumisesta ja innosta täytyy jotenkin säilyä. Hänen elämäntyönsä jää meille esimerkiksi ja muistutukseksi siitä, että elokuva voi olla enemmän kuin vain valittu harrastus, leipätyö tai sosiaalinen piiri; että elokuvasta kirjoittamisella voi - ja pitää - olla korkeampia tavoitteita kuin oman egon ja mielipiteiden esilletuominen; että täytyy luottaa omaan arvostelukykyynsä, että tuon kyvyn kehittämiseksi täytyy nähdä niin paljon kuin mahdollista, että tuntemattomiksi jääneet teokset ovat yhtä tärkeitä (elleivät tärkeämpiä) kuin kanonisoidut; ja että kuten kaikki rakkaus, rakkaus elokuvaan ei ole vain (spinozalaisessa merkityksessä) passiivista "filmihulluutta", vaan ennen kaikkea aktiivista toimintaa - elämässä tärkeäksi koetun itsetöntä vaalimista, kunnioitusta, jakamista. Peter von Baghin esimerkki pakottaa meidät kysymään itseltämme: kuinka moni meistä todella ymmärtää nämä asiat?