Näytetään tekstit, joissa on tunniste berliner schule. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste berliner schule. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

DREILEBEN (Christian Petzold, Dominik Graf & Christoph Hochhäusler, 2011)

Aluksi tärkein: puheena oleva trilogia on tämän blogin ehdotonta ydinasiaa, rikollisen ylenkatsottua nykyelokuvaa sen parhaasta päästä. Jos ylipäänsä mikään näillä sivuilla suosittelemastani millään tasolla kiinnostaa, DREILEBEN on välttämätöntä katsottavaa. Tehkää minut iloiseksi ja katsokaa se nyt kun Yle Teema tarjoaa helpon mahdollisuuden!


DREILEBEN-trilogia sai alkunsa vuonna 2006, kun kolme eri vuosikymmenillä syntynyttä saksalaisohjaajaa - ns. "Berliner Schulen" nuoremman polven perustaman Revolver-lehden päätoimittaja Christoph Hochhäusler (s. 1972), Sodankylässä tänä vuonna vieraileva ja tässä vaiheessa sen kummempia esittelyjä kaipaamaton ensimmäisen polven Berliinin-koululainen Christian Petzold (s. 1960) sekä saksalaisen genre- ja televisioelokuvan pitkän linjan mestari, Berliinin-tyyliä terävästi kritisoinut (mutta monia sen piiristä tulleita elokuvia myös avoimesti ihaileva) Dominik Graf (s. 1952) -  ryhtyivät kirjeenvaihtoon koskien kotimaisen elokuvan tilaa, tulevaisuutta ja sitä uhkaavia kehityksiä: genre-elokuvan katoamista, tukirahoitetun taide-elokuvan akateemista kangistumista, käsikirjoitusten ja henkilöhahmojen köyhtymistä (Grafin sanoin: "jos asiat jatkuvat entisellään, meillä on Saksassa pian enemmän elokuvakoulutettuja ihmisiä kuin sellaisia joiden elämistä kannattaisi tehdä elokuvia"). Ajatustenvaihdon tuloksena herrat saivat idean esittää televisiolle projektia, jossa kukin heistä toteuttaisi omalla tyylillään yhden näkökulman yhteiseen tarinaan, ilman että he olisivat työn aikana keskenään tekemisissä: jokainen näkisi kahden muun elokuvat vasta niiden valmistuttua. Projekti sai vastakaikua televisioyhtiöiltä, ja kaavailtu elokuvatrilogia valmistui vuonna 2011.

Elokuvia yhteen sitova juoni on kaikessa lyhykäisyydessään seuraava: Saksan metsäisessä sydämessä Thüringenin osavaltiossa sijaitsevassa Dreilebenin pikkukaupungissa karkaa sairaalasta hengenvaarallisena seksuaalirikollisena pakkohoitoon tuomittu Molesch-niminen mies, joka on saatava kiinni ennen kuin tulee ruumiita. Trilogian kolme elokuvaa kuvaavat episodimaisesti samanaikaisia tapahtumia Dreilebenin elämässä, Moleschin hahmon häilyessä pahaenteisenä reunamilla. Ensimmäinen osa keskittyy sairaalassa siviilipalvelusta suorittavan Johanneksen lomaromanssiin hänen sattumalta tapaamansa bosnialaisen hotellisiivoojan kanssa, keskimmäinen juttua tutkimaan hälytetyn rikospsykologi Johannan yksityiselämään, ja vasta viimeisessä osassa päästään varsinaisesti käsiksi itse jahtiin. Mitään sataprosenttista sarjamurhaajatrilleriä on turha odottaa, mutta kaikki genre- sun muut ennakko-odotukset kannattaa muutenkin heittää heti kättelyssä jorpakkoon: DREILEBEN on monisärmäinen ja -mutkainen eepos, missä mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää, ja jonka todelliset aiheet alkavat näyttäytyä vasta kolmen elokuvan asettuessa keskenään vuorovaikutukseen.

Ensimmäinen osa ETWAS BESSERES ALS DEN TOD (BEATS BEING DEAD) pitää omassa kirjanpidossani jaettua ykköstilaa Christian Petzoldin tuotannossa (se toinen on GESPENSTER, 2005). Tämä ohjaajalle ominaisesti kirkkaalla ja täsmällisellä tyylillä ohjattu katkeransuloinen teiniromanssi, joka ammentaa aiempaa suoraviivaisemmin myös hänen nuoruuden idoleiltaan Hitchcockilta ja Carpenterilta, kiteyttää vajaassa 90 minuutissaan koko trilogiaa kannattelevan mahdollisten maailmojen (ja eritoten traagisesti menetettyjen mahdollisuuksien) tematiikan sydämensärkevällä ja peräti fyysisiä reaktioita herättävällä intensiteetillä: itse muistan haukkoneeni henkeä Kino Tapiolan penkissä useampaan otteeseen, ja tarinan kulminaatio kirvoitti lukemani mukaan kovaäänisen huudahduksen niin Dominik Grafin vaimon Caroline Linkin (ennakkonäytöksessä) kuin Sight & Sound -lehden Nick Hastedinkin (yksin kotona tv:n ääressä) kurkuista. Niin suvereenin suggestiivista on Petzoldin kuvaruudun sisä- ja ulkopuolisen tilan käyttö, että mikäli hän tiimeineen (kuvaaja Hans Fromm ja leikkaaja Bettina Böhler nimittäin ansaitsevat osan kunniasta) joskus päättää ja/tai saa tehdä puhdasverisen kauhutrillerin, siinä saattaa olla monelle omistautuneelle genreohjaajalle oppitunnin paikka.

Keskuspaikkaa pitävä KOMM MIR NICHT NACH (DON'T FOLLOW ME AROUND) viskasi saksalaisen veteraaniohjaaja Dominik Grafin oitis kansainvälisten kriitikkojen tutkalle: itse pidän hänen tuotantoaan tämän vuosikymmenen toistaiseksi innostavimpana elokuvallisena löytönä (kuten kerroin taannoin tekstissäni miehen uusimmasta mestariteoksesta BELOVED SISTERS). Grafin osio on sikäli yllättävä, että vaikka ohjaaja tunnetaan kotimaassaan parhaiten nimenomaan rikosjännäreistä ja poliisisarjoista (tosin hänen valtava filmografiansa ei suinkaan rajoitu niihin), varsinainen jännitysjuoni on siinä pitkälti taka-alalla: kuten Petzoldin avausjakso, KOMM MIR NICHT NACH tapahtuu tarinan laitamilla, keskittyen paikalle komennetun rikospsykologi Johannan ja tämän vanhan ystävän jälleennäkemiseen ja heidän menneisyydestään paljastuviin yllättäviin yhteyksiin. Grafille tyypillisellä tavalla elokuva on täynnä runsasta ja rönsyilevää rohmerilaista dialogia (juuri vähäpuheisuus ja kielellisen kommunikaation merkityksettömyys oli keskeinen seikka hänen nuorempien kollegoidensa töihin kohdistamassa kritiikissä, josta DREILEBEN-projekti sai alkunsa), roegilaista montaasia (nopeita väliinleikattuja yksityiskohtia huoneissa olevista esineistä ja kirjoista, joukossa Grafin kirjallisia esikuvia kuten Benjamin Constant ja Dorothy Parker) ja kolmionmallisia eroottisia jännitteitä; ei ole liioittelua sanoa että Graf pakkaa yhteen elokuvaansa enemmän ideoita ja inspiraatiota kuin mahtuu tusinaan keskinkertaisia festivaalitäyteleffoja.

Kolmikon kuopus Christoph Hochhäusler tunnetaan (ainakin tässä huushollissa) erinomaisista, hieman painajaismaisista trillereistään (mm. itsensä Claire Denis'n ihailema ja epäilläkseni jossain määrin hänen LES SALAUDSiinsa vaikuttanut UNTER DIR DIE STADT, 2010), joiden perusteella itse asiassa alun perin menin DREILEBENiä katsomaan (Petzold oli vielä tuolloin minulle pelkkä nimi, Graf ei sitäkään), ja samalla linjalla jatkaa hänen trilogialle ohjaamansa päätösosa EINE MINUTE DUNKEL (ONE MINUTE OF DARKNESS). Episodi keskittyy Moleschin pakomatkaan ja takaa-ajoon, sairasloman takia operaation ulkopuolelle jääneen rikosetsivän omien tutkimusten tuodessa samalla miehen taustoista esiin seikkoja, jotka tekevät tarinasta vieläkin vähemmän yksiselitteisen: Hochhäusler luonnehti Cahiers du Cinéman haastattelussa tätä elokuvaa eräänlaiseksi versioksi Fritz Langin YOU ONLY LIVE ONCEsta, jossa (murhaan) syytön mies tulee poliisin jahtaamana tappaneeksi toisen (itse asiassa tämän idean ituna oli eräs Petzoldin väärin muistama Friedrich Schillerin tarina). Mm. Peter Liechtin loistavan MARTHA'S GARDENin pääosasta tuttu teatteri- ja tv-jermu Stefan Kurt tekee vaikuttavan roolin takaa-ajettuna Moleschina, Berliinin-koulun hovikuvaaja Reinhold Vorschneider taltioi Thüringenin myyttisten metsien luonnonvalon totutulla mestaruudellaan - ja elokuvaa otsikoiva "minuutti pimeää" varmistaa että langat jäävät repsottamaan auki katsojan mieleen pitkäksi aikaa...

Kuten sanottu, DREILEBEN on monella tasolla toimiva kokonaisuus, jonka teemoina ovat menetetyt toiveet ja mahdollisuudet, pienten sattumien arvaamattomat seuraukset, menneisyyden jatkuvuus nykyisyydessä - paitsi suhteessa itse näitä kolmea elokuvaa yhdistävään kertomukseen, myös elokuvataiteeseen itseensä (Graf: "etsin kysymykseni ja mahdolliset vastaukset niihin elokuvahistoriasta... kaikessa mitä teen, yritän pysyä lähellä menneisyyttä, kuin takkatulta"). Se on tärkeä myös yhtenä hienoimmista viimeaikaisista esimerkeistä television tarjoamista mahdollisuuksista eteenpäin katsovalle elokuvalle, ja siitä miten mielikuvitukselliset ohjaajat voivat yhä onnistua rikkomaan television jähmeitä formaatteja (Graf jatkaa: "on tehtävä kaikki mahdollinen formaattijärjestyksen, lähetysaikaslottien, kontrolloidun sovinnaisuuden rikkomiseksi... vastustaa standardeja, käydä niitä vastaan ja hämmentää niitä, se on kaikkein tärkeintä"). Harmillista kyllä saksalainen levittäjäyhtiö Telepool ei katsonut aiheelliseksi varustaa Blu-ray-julkaisuaan englanninkielisillä teksteillä (jotka tosin löytyvät internetistä), ja alustavasti kaavailtu kansainvälinen julkaisukin kaatui erään huomattavan amerikkalaisen dvd-yhtiön edustajan mukaan musiikkioikeuksien poskettomiin kustannuksiin (kyseessä on epäilemättä yksi Petzoldin episodin kohokohdista, jota en tässä yhteydessä viitsi spoilata: sanottakoon vain että kyseessä on yksi 1970-luvun länsimaisen popmusiikin koskemattomimmista mestariteoksista - joka hyökkää elokuvassa niin puskan takaa että hyvä etten kieltäni nielaissut). Yle Teema on tehnyt kulttuurityön hankkimalla esitysoikeudet tähän trilogiaan, joka on paitsi erinomainen johdatus kolmen Saksan kiinnostavimman ohjaajan tuotantoon, myös kappale viime vuosien tärkeintä eurooppalaista elokuvaa sinänsä.

DREILEBEN-trilogia Yle Teemalla kesäkuussa 2015 seuraavasti:  ETWAS BESSERES ALS DEN TOD (Christian Petzold) ke 10.6. klo 22:00 // KOMM MIR NICHT NACH (Dominik Graf) ke 17.6. klo 22:25 // EINE MINUTE DUNKEL (Christoph Hochhäusler) ke 24.6. klo 21:50. Elokuvat löytyvät myös Goethe-instituutin kirjastosta englanniksi tekstitetyillä DVD:illä. Suositeltavaa oheislukemistoa on Berlinalen ensi-iltaa varten valmistettu pressivihko, joka sisältää ohjaajien mietteitä elokuvistaan sekä englanniksi käännettyjä otteita heidän alkuperäisestä kirjeenvaihdostaan.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Poimintoja Goethe-instituutin kirjastosta, osa 1

Helsingin Kampissa sijaitseva Goethe-instituutin kirjasto on takuuvarmasti yksi pääkaupunkiseudun aliarvostetuimpia elokuva-aarreaittoja: kirjaston DVD-osasto käsittää hyllymetreittäin saksalaisen elokuvan historiaa mykkäkaudesta nykypäivään. Ilmeisimmät Langit ja Fassbinderit syystä tai toisesta loistavat poissaolollaan (sen sijaan Herzogin koko tuotannon kattava boksi löytyy), mutta valikoimasta löytyy huima määrä muuta kiinnostavaa, aina Edition Filmmuseumin korvaamattomista historiallisista julkaisuista kymmenen levyn Helmut Käutner -boksin ja itäsaksalaisten DEFA-elokuvien kautta "Berliinin kouluun", ja valtaosa näistä englanniksi tekstitettynä - osittain instituutin omina julkaisuina, sellaisistakin elokuvista, joita ei kaupallisesti ole tekstityksin saatavina. Saksankielen lukutaitoisille löytyy lisää aarteita kirjahyllyn puolelta, esim. Lotte Eisnerin MURNAU, nippu Fassbinder-aiheista kirjallisuutta, Dominik Grafin kootut elokuvaesseet, ym. ym. Kirjasto on kaikille avoin ja lainaus on maksutonta.

Esittelen muutamassa aikakausien mukaan jaetussa postauksessa lyhyesti jotain valikoiman parhaista elokuvista (joista osasta on työn alla myös omat pidemmät artikkelit) - poiminnat on rajattu elokuviin jotka a) olen itse nähnyt ja todennut vähintään loistaviksi, b) sisältävät englanninkielisen tekstityksen, ja c) eivät ole saaneet julkaisua Suomessa, ja joita ei siis ole helposti saatavilla muista kirjastoista tai suoratoistopalveluista. Ensimmäiseen valikoimaan olen poiminut 2000-luvulla julkaistuja elokuvia, enimmäkseen niin kutsutun Berliinin koulukunnan ohjaajilta, mutta mukana on myös muutama vanhempi tekijä.

ALLE ANDEREN (Everyone Else)
Maren Ade, 2009


Pääasiallisesti tuottajana (mm. TABU) toimiva Ade (s. 1976) on tehnyt vasta kaksi omaa elokuvaa, molemmat erinomaisia: rupiselle digivideolle kuvattua esikoista DIE WALD VOR LAUTER BÄUMEN ei valitettavasti kirjaston kokoelmasta löydy, mutta tämä hämmästyttävän luontevan näyttelijäduon (Birgit Minichmayr ja Lars Eidinger) kantama parisuhdetutkielma on melkein yhtä hyvä.
IM SCHATTEN (In the Shadows)
Thomas Arslan, 2010


Berliinin koulun "alkuperäisjäsen" Arslanin (s. 1962) Melville-henkinen neo-noir nivoo ekonomisesti ohjattuun 85-minuuttiseensa koko liudan genretrooppeja: vankilasta pääsevän Trojanin kalavelkojen perintä muuttuu ensin "viimeiseksi keikaksi" ja "pahan poliisin" kautta kujanjuoksuksi. Geir "Biosphere" Jenssenin drone-soundtrack korostaa elokuvan melankolista fatalismia.
 
IM ANGESICHT DES VERBRECHENS (In the Face of Crime) / Dominik Graf, 2011

Saksan parhaan ja ainoan genreohjaajan magnum opus: 10-osainen poliisisarja kätkee sisäänsä mm. kolmen maan alueelle ulottuvan rikossaagan, eeppisen mafiaperhe-melodraaman sekä kaiken yhteen nivovan mystisen kohtalonyhteys-rakkaustarinan - Grafin patentoimassa hillittömässä tempossa tykitetyin dialogein ja toimintakohtauksin
.

SEHNSUCHT (Longing)
Valeska Grisebach, 2006


Ehkä tämän listan aliarvostetuin helmi: tämä Agnès Vardan LE BONHEURin mieleentuova, tositapahtumiin perustuva tragedia pikkukylän lukkosepän syrjähypyn seurauksista sisältää ei yksi eikä kaksi vaan kolme pysäyttävintä esimerkkiä löydetyn popmusiikin emotionaalisen potentiaalin louhinnasta Claire Denis'n tällä puolen. Murskaavaa, mestarillista elokuvantekoa.
MATERIAL
Thomas Heise, 2009

DDR:n olemassaolon kolmena viimeisenä vuotena kuvatuista kaitafilmeistä ja videoista koostettu monumentaalinen kollaasifilmi on Heisen (s. 1955) pääteos: välttämätöntä katsottavaa ei ainoastaan Saksan vaan koko Euroopan historian kannalta. Levyllä myös kaksi uskomatonta filmiä 80-luvulta, jolloin Stasi yritti tehdä Heisen vaarattomaksi nakittamalla tämän kuvaamaan vain "valtion sisäiseen käyttöön" tarkoitettua "virallista dokumenttimateriaalia".

SCHLÄFER (Sleeper)
Benjamin Heisenberg, 2005


Videoinstallaatioiden ja draamaelokuvien välillä sukkuloivan Heisenbergin (s. 1974) esikoispitkä on tiedemaailmaan sijoittuva, paranoiatrillerin keinoin pelaava tutkielma "terrorismin vastaisen sodan" salakavalista sivuvaikutuksista kolmen ihmisen elämiin. Poliittisesti akuutti, kylmäävän realistinen ote tuo mieleen Christoph Hochhäuslerin elokuvat, joista paras seuraavana:
UNTER DIR DIE STADT (The City Below)
Christoph Hochhäusler, 2010


Claire Denis'n ylistämä finanssimaailmaan sijoittuva trilleri, moderni versio kuningas Daavidin tarinasta (tai Raoul Walshin SILVER RIVERistä, kuten Hochhäusler vinkkaa lopputeksteissä). Abstraktion todellisuutta liuottavaa voimaa karmivalla, viimeistä piirtoa myöten eheällä tavalla kuvaava elokuva on kuin Marc Bauderin viime vuoden DocPointissa nähdyn MASTER OF THE UNIVERSEn fiktiivinen sisarteos.
SCHLAFKRANKHEIT (Sleeping Sickness)
Ulrich Köhler, 2011

Lääkärivanhemmille Afrikassa syntyneen Ulrich Köhlerin (s. 1969) Hopeisen karhun voittanut monimutkainen kehitysapukuvaus tarjoaisi jo kolmannen tilaisuuden mainita tietty ranskalainen mestariohjaaja, mutta Köhler seilaa omilla vesillään - jos väkisin pitäisi vertailukohtaa hakea, finaalin outous muistuttaa lähinnä Apichatpong Weerasethakulin viidakkohallusinaatioista.
GESPENSTER (Ghosts)
Christian Petzold, 2005

BARBARAlla (2012) lopulta laajempaakin kansainvälistä nimeä saaneen Petzoldin yhteiskunnan ulkopuolisista kertovan "aavetrilogian" unenomainen nimiosa on ohjaajan parhaita ja yhtä hyvä johdatus tämän maailmaan kuin kirjastosta löytyvät peräti viisi muuta hänen elokuvaansa; laajempi Petzold-artikkeli on työn alla...
DREILEBEN
Petzold / Graf / Hochhäusler, 2011

Vaikka kolmen sukupolven ykkösohjaajien trilogia sai syntynsä saksalaisen elokuvan nykytilaa koskeneesta kirjeenvaihdosta, lopputulos on kaukana paperinmausta: Petzold kanavoi Hitchcock- ja Carpenter-vaikutteitaan teiniromanssiin, Hochhäusler maalaa synkkää proseduraalia Grimmin satumetsässä ja Graf kutoo sekaan aivan oman Roeg/Resnais-henkisen narukeränsä.

AUGE IN AUGE
Michael Althen & Hans H. Prinzler, 2008


Saksalaisen elokuvan tarinaa kymmenen tekijän (Michael Ballhaus, Doris Dörrie, Andreas Dresen, Dominik Graf, Wolfgang Kohlhaase, Caroline Link, Christian Petzold, Tom Tykwer, Wim Wenders, Hanns Zischler) suosikkileffojen kautta, höystettynä kriitikko Michael Althenin kerronnalla ja lyyrisillä montaasijaksoilla. Pakollinen elokuvahistorian opintojakso.

tiistai 26. elokuuta 2014

Espoo Ciné 2014: DAUGHTERS (Maria Speth, 2014)

Maria Speth (s. 1967) on yksi niin kutsutun "Berliner Schulen" tai, kuten Ranskassa sanotaan, "saksalaisen uuden aallon" jopa keskimääräistäkin vähemmän tunnettuja ohjaajia. "Berliinin koulu" ansaitsee oman juttunsa myöhemmin, mutta tässä yhteydessä mainittakoon että kyseessä on lähinnä median keksimä nimitys löyhälle joukkiolle pääpiirteittäin samanhenkisiä eri-ikäisiä ohjaajia, joista valtaosa on Berliinin dffb-elokuvakoulun kasvatteja. Ryhmään luettujen tekijöiden elokuvat ovat keskenään hyvin, hyvin erilaisia, mutta karkeasti yleistäen niitä yhdistää pyrkimys kaikesta ylimääräisestä riisuttuun elokuvailmaisuun (enemmänkin eettinen kuin esteettinen valinta) sekä tarinoiden pitäytyminen nykyajassa ja "tavallisissa" keskiluokkaisissa kaupunkilaisissa, tarkastellen erityisesti heidän maailmansa ja ympäröivän, jatkuvasti kaoottisempaan maailman välistä kontrastia.

Maria Spethin neljäs pitkä elokuva (ja kolmas fiktio) TÖCHTER eli DAUGHTERS ei ole kummassakaan suhteessa poikkeus: kotoa karannutta tytärtään epätoivoisesti etsivän kirjallisuudenopettajan ja kotoa karanneen kodittoman taiteilijan kohtaamisesta kertova tiiviisti 90-minuuttinen teos on kirkkaassa ja selkeässä ilmaisussaan kuin kylmää vesijohtovettä verrattuna nykyelokuvan prosessoituihin lisäainelitkuihin (ja todellista vastalääkettä sitä Espoo Cinéssä välittömästi edeltäneen, hyvää tarkoittavan mutta naiivissa estetisoinnissaan uuvuttavan Bas Devosin VIOLETin jälkeen). Ei mitään ylimääräistä, vaan selkeitä, tarkoituksenmukaisia kuvia (kamerassa myös elokuvan käsikirjoitukseen osallistunut, monia parhaista Berliner Schule -elokuvista kuvannut Reinhold Vorschneider); kahden persooniltaan vastakohtaisen, mutta yhtä lailla särkyneen ihmisen kohtaaminen, konflikti, lähentyminen ja loitontuminen on kuvattu varmalla näkemyksellä päämäärästä ja sen saavuttamiseksi tarvittavista keinoista. Speth rakentaa päähenkilöidensä välisen suhteen jännitteineen kärsivällisesti, tarkasti - ja repäisee sitten yhtä tarkalla ja äkillisellä kertaliikkeellä sydämen katsojan rinnasta. Hauska ilta elokuvissa siis.

Berliinin koulun elokuvia on kritisoitu niiden pessimistisestä suhtautumisesta kommunikaatioon, ja niitä pidetään hitaina ja tylsinä taideleffoina joissa kukaan ei osaa sanoa toiselle mitään (tai ainakaan oikeita sanoja), ja mykät ihmiset haahuilevat päämäärättömästi ympäriinsä. Tämä
klisee sopii täsmällisesti vain melko harvoihin koulun elokuviin, mutta varmasti monille katsojille Spethinkin elokuva tuntuu jokseenkin sellaiselta: esim. saksalaisen critic.de:n arvioitsija totesi elokuvan niin sisäänpäinkääntyneeksi, ettei sitä ole hauska katsoa, kun katsoja ei voi "osallistua" henkilöiden elämään. Tämä läpinäkymättömyys, josta "berliiniläisten" elokuvia usein kritisoidaan, lienee osittain seurausta niitä laajalti yhdistävästä psykologisoinnin vastaisesta asenteesta henkilöhahmoihin: kuten oikeassa elämässä, näemme ihmisten suorittavan toimintoja tietämättä heidän motivaatioitaan, kuulemme pätkiä keskusteluista tietämättä niiden asiayhteyttä, jne. Kommunikaatiovaikeuksia ja selittämättömiä toimintoja DAUGHTERSissakin riittää, mutta elokuva tuntuu kuitenkin pohjimmiltaan uskovan mahdollisuuteen ymmärtää toista ihmistä tämän vieraudesta huolimatta.

Viime vuoden parhaimmistoon kuuluneessa THE STRANGE LITTLE CATissa häärännyt Kathleen Morgeneyer ja Christoph Hochhäuslerin huikean UNTER DIR DIE STADTin sivuosassa nähty, pitkän uran teatterissa ja TV:ssä tehnyt Corinna Kirchhoff tekevät hienot roolisuoritukset kahtena vastakohtaisena persoonallisuutena; Kirchhoffin suruunsa käpertyneen hahmon ilme ei värähdäkään peruslukemilta, vaikka Speth viskoo arkipäivän absurditeetteja (aamuyöstä steppausta harjoitteleva hotellin vastaanottovirkailija, kettu keskellä kaupunkia) päin silmiä, kun taas hänen vastahakoisesti tilapäisadoptoimaansa katutaiteilija-luonnonlasta esittävä Morgeneyer nauraa räkättää ja provosoi todella ärsyttävästi minkä ehtii ("suoraan sanottuna, useimmat ihmiset eivät juuri pidä minusta *rrröyh*").

Elokuvan englanninkielinen pressivihko sisältää ohjaajan lausunnon elokuvan synnystä sekä lyhyen haastattelun. Kelvolliset englanninkieliset arviot mm. CinEuropassa ja Senses of Cineman Berlinale-raportissa (kriitikkona Berliinin koulusta laajemminkin kirjoittanut Jaimey Fisher; arvio on sivun puolenvälin kieppeillä).

Espoo Cinén maanantai-illan myöhäisnäytöksessä oli parisenkymmentä ihmistä - oikeastaan ilahduttavan paljon ottaen huomioon ajankohdan ja elokuvan marginaalisen luonteen, mutta DAUGHTERSin universaalin teeman ja elokuvalliset ansiot huomioonottaen sille soisi kyllä suuremmankin yleisön: lauantaina vielä toinen mahdollisuus!
 

DAUGHTERS Espoo Cinéssä vielä lauantaina 30.8. Näytös on Sellossa klo 18:00.
DVD:tä ei vielä ole saatavilla, mutta saksalainen Filmgalerie 451 on julkaissut Maria Spethin kolme aikaisempaa elokuvaa englanniksi tekstitetyillä levyillä, joista viimeisin (MADONNEN) on Suomessa helposti saatavilla Goethe-instituutin kirjastosta.

perjantai 22. elokuuta 2014

Espoo Ciné 2014: tärppejä, osa 1


Espoo Cinén ohjelmistoon on tänä vuonna päätynyt huomattavasti mielenkiintoisempaa ainesta kuin viime vuonna, vaikkei kokonaisuus innostavuudessaan ihan viime vuosista parhaiden (2010-2012) tasolle ylläkään; viime vuoden poikkeuksellisen tylsän ohjelman tämä kuitenkin pesee mennen tullen. Netistä löytyvät ennakkojutut ovat keskittyneet pitkälti epäilemättä teatterilevitykseenkin tulevien lippulaivaleffojen (Allen, Assayas, Folman) sekä Un Certain Regard -voittaja WHITE GODin mehusteluun, vaikka ohjelmistossa olisi ilmeisempääkin innostuksen aihetta, joista useimpia ei taatusti ainakaan Suomessa pääse valkokankaalta näkemään. Tässä muutamia suosituksia.



DAUGHTERS (Töchter)
Maria Speth, 2014

Saksalaisen nykyelokuvan ylivoimaisesti relevanteimmasta ulosannista vastaava ns. "Berliinin koulukunta" on viime vuosina ollut Espoossa edustettuna vähintään yhdellä leffalla per vuosi (poikkeuksena viime vuosi, jolloin ei tosin Thomas Arslanin kiinnostavan westernpastissi GOLDin lisäksi tainnut tuohon sangen löyhään kollektiiviin luetuilta ohjaajilta mitään ilmestyäkään): 2012 nähtiin Suomen ensi-iltana Christian Petzoldin BARBARA sekä järisyttävä DREILEBEN-trilogia; 2011 Ulrich Köhlerin mystinen SCHLAFKRANKHEIT; 2010 Angela Schanelecin ORLY ja 2009 kaksi "koulun" mestariteoksista, Petzoldin JERICHOW sekä Maren Aden ALLE ANDEREN. Berliiniläisistä menestyneimmän Petzoldin PHOENIX ei olisi tainnut Espooseen ehtiäkään (maailmanensi-ilta on Toronton festivaalilla syyskuussa), ja Benjamin Heisenbergin ÜBER-ICH UND DUn saksalainen psykoanalyysihuumori ei ilmeisesti naurattanut valintaraatia, mutta sentään ohjelmistoon on valikoitunut tämä, lähinnä muutaman vuoden takaisesta MADONNEN-elokuvastaan tunnetun Maria Spethin kuudes kolmas kokopitkä. Kameran takaa löytyy monia parhaista Berliner Schule -leffoista kuvannut luonnonvalon mestari Reinhold Vorschneider, ja Espoo Cinén synopsis lupaa 1) naispuolisia päähenkilöitä, 2) päämäärätöntä kaupunkiautoilua ja 3) kommunikaatiovaikeuksien piinaamia ihmissuhteita, joten ehtaa Berliinin-tyyliä lienee tiedossa.
 Näytösajat: ma 25.8. 21:15 @ Tapiolasali // la 30.8. 18:00 @ Sello 4



SORROW AND JOY (Sorg og glæde)
Nils Malmros, 2013

Kotimaansa ulkopuolella tuntematon tanskalaismestari Nils Malmros (aiemmasta tuotannosta vain muutaman vuoden takainen
KÆRESTESORGER on helposti löydettävissä Suomessa - ja sekin Netflixistä - muuten joutuu turvautumaan tanskalaisiin DVD-julkaisuihin) on aiemminkin tehnyt omaelämäkerrallisia elokuvia, mutta tämä hänen uusimpansa lienee toistaiseksi intiimein: aiheena on henkilökohtainen katastrofi vuodelta 1984, jolloin Malmrosin syvään masennukseen ja psykoosiin vajonnut vaimo surmasi pariskunnan yhteisen lapsen. Tragedian läpikäyntiä ja lopullista ylipääsemistä kuvaava elokuva on jakanut mielipiteitä ja sitä on kuulemma haukuttu erityisesti USA:ssa, mutta kotimaassaan ja eurooppalaisilla festivaaleilla se on saanut loistavan vastaanoton. Olaf Möller kuratoi tämän vuoden Rotterdamin festivaaleille kokonaisen Malmros-retrospektiivin, jonka saatesanoissa hän tiivisti syyn (monen muunkin) ohjaajan kansainväliseen tuntemattomuuteen: "aina löytyy joku muodikkaampi, uskaltavampi, provokatiivisempi, eksentrisempi, tai, suoraan sanottuna: ilmeisempi, joka nostetaan sen sijaan esille". Iso hatunnosto Espoo Cinélle tästä ennakkoluulottomasta hankinnasta, joka epäilemättä ansaitsee paikkansa festivaalin "Haaste"-nimisessä ohjelmaosastossa.
Näytösajat: su 24.8. 11:45 @ Kino Tapiola // ti 26.8. 21:00 @ Tapiolasali



MY NAME IS HMMM... (Je m'appelle hmmm...)

Agnès Troublé, 2013

Tämän vuoden tarjonnan ennalta-arvaamattomin jokeri; elokuva-alalla jo pitkään mesenoineen, etenkin mielipiteitä jakavien projektien (mm. Noé, Korine, Denis) suojelijana tunnetun muoti-suunnittelija agnès b.:n debyyttiohjaus kiinnostaa jo tietyn outsider-aspektinsa ansiosta - ohjaajalla kun ei ilmeisesti ole muuta kokemusta tai koulutusta kuin jonkinasteinen cinefiilin henkilöhistoria (joka tosin tietty perinteisesti on paras elokuvakoulu) - mutta kun krediiteistä löytyy vielä sellaisia nimiä kuin Claire Denis'n vakioyhteistyökumppanina tunnettu käsikirjoittaja Jean-Pol Fargeau sekä aina loistava Sylvie Testud, edes jonkinlainen perustaso lienee taattu. Leffa on polarisoinut mielipiteitä maailmalla äärimmäisellä tavalla - jälleen etenkin Yhdysvalloissa ja kotimaansa valtamediassa se on saanut kylmää kyytiä, mutta monet kriitikot ovat pitäneet sitä vähintäänkin mielenkiintoisena tai jopa yllättävän hyvänä. Film Commentin nettiversiossa on hyvä haastattelu, josta käy ilmi ainakin yksi asia: että elokuvasta tuli juuri sellainen kuin ohjaaja halusikin.

 Näytösajat: ma 25.8. 16:45 @ Louhisali // to 28.8. 21:00 @ Kino Tapiola




LA JALOUSIE (Jealousy)
Philippe Garrel, 2013

Samaan aikaan sattuneen jenkkijulkaisun seurauksena ei ole viimeisen parin viikon aikana kulunut lähes päivääkään Facebookissa tai Twitterissä ilman yhtä tai toista ylistävää kritiikkiä tästä ranskalaisen post-uuden aallon veteraani Garrelin uusimmasta ohjauksesta. Olennaisesti omaelämäkerrallisista (tässäkin elokuvassa ohjaajan poika Louis näyttelee edesmenneeseen isoisäänsä Maurice Garreliin perustuvaa henkilöhahmoa), koruttoman naturalistisista (yleensä myös mustavalkoisista) ja dialogipainotteisista leffoistaan tunnetun Garrelin uutuus on todennäköisesti "lisää samaa", mutta kun tuo "sama" on jo kauan sitten hyväksi havaittua ja leffan pituuskin alle 80 minuuttia, ei ole mitään syytä jättää tätä väliin. Kuten mainittua, positiivisia kritiikkejä on netti pullollaan, mutta tässä näkemykset kahdelta tämän hetken luotettavimmista nuorista kriitikoista: Boris Nelepo ja Ignatiy Vishnevetsky.

Näytösajat: su 24.8. 14:00 @ Louhisali // la 30.8. 17:30 @ Sello 5

Lisää poimintoja postauksessa Espoo Ciné 2014: tärppejä, osa 2.