OFFENE WUNDE DEUTSCHER FILM (Dominik Graf & Johannes Sievert, 2017)

ABWÄRTS (Carl Schenkel, 1984)

Dominik Grafin ja Johannes Sievertin vuosi sitten Night Visionsissa nähty VERFLUCHTE LIEBE DEUTSCHER FILM päättyi sanoihin "to be continued", ja miesten sana piti: tämän vuoden Berlinalessa näytetty kakkososa jatkaa siitä mihin ensimmäinen leffa jäi, keskittyen saksalaisen genre-elokuvan kehitykseen vuodesta 1982 eteenpäin. Ensimmäisen osan tavoin elokuvaa voisi kritisoida valikoivaksi ja täyteenahdetuksi, mutta on vaikea valittaa kun valikoima on näin kiehtova: paljon kiinnostavaa on toki jäänyt pois, mutta on huomattava että kyseessä on hyvin henkilökohtainen työ, jossa tuntuu jatkuvasti nimenomaan Grafin omien kiinnostuksenkohteiden ja huolenaiheiden läsnäolo. Heti alussa, jossa pohjustetaan amerikkalaisten elokuvien vahvaa vaikutusta sodanjälkeisen sukupolven tuleviin ohjaajiin, Klaus Lemke selittää tajunneensa Robert Mitchumia ja Dean Martinia katsellessaan, ettei elokuvissa ole kyse ensisijaisesti kuvien tekemisestä, vaan kielenkäytöstä (toisaalla Lemke on maininnut ymmärtäneensä tämän ollessaan Martin Heideggerin oppilaana) - yksi Grafin omissa kirjoituksissa säännöllisesti toistuvia teesejä; elokuvan toinen osa, otsikoltaan "The Revolution Will Be Televised" keskittyy television tarjoamiin mahdollisuuksiin kokeilevalle ja rajoja rikkovalle kerronnalle (seikka joka on ollut kriittisen tärkeä Grafin omalle ohjaajanuralle); Carl Schenkelin hissitrilleriä ABWÄRTS (1984, ulkomailla englanniksi dubattuna nimellä OUT OF ORDER, meillä "Pelon tunnit") sivuavassa osuudessa pohditaan Götz Georgen kautta "miehisten miesten" puuttumista saksalaisesta elokuvasta (jälleen yksi Grafin vakioteemoja), jne. (Naisiakin on mukana, joskin vähemmistönä ja enimmäkseen näyttelijän ominaisuudessa - tärkeänä poikkeuksena vuonna 1968 menestyskomedian ZUR SACHE, SCHÄTZCHEN ohjannut May Spils, jota mainio kriitikko Rainer Knepperges suosittaa roolimalliksi kotimaansa kaikille nuorille ohjaajaopiskelijattarille...)

ALBINO (Jürgen Goslar, 1976)

Runsaasti ruutuaikaa saavat juuri Lemke (jonka juttuja yksinään kuuntelisi helposti koko kahden tunnin verran), Wolfgang Petersen (jolta löytyy kosolti anekdootteja DAS BOOTin ja IN THE LINE OF FIREn tekemisestä) ja Englantiin muuttanut punk-dokumentaristi ja trash-auteur Wolfgang Büld (jonka brittinäyttelijätär Fiona Horseyn kanssa suoraan DVD:lle tekemä kauhutrilogia kuuluu tunnetusti Grafin omiin suosikkeihin). Ääneen pääsevät tällä kertaa myös muusikot (Klaus Doldinger, Eberhard Schoener ja Irmin Schmidt, joka kertoilee Sam Fullerin ihmetelleen Canin ääninauhan leikkaamiseen ja liimaamiseen perustunutta työtapaa: Canin musiikkia kuullaan muutenkin monessa kohtaa, mm. TV-visionääri Wolfgang Mengen kiehtovan DAS MILLIONENSPIELin näytteissä). Loppupuolella on pitkä osio omistettu vanhan kaartin monitoimiveteraani Jürgen Goslarille (s. 1927), joka jo pitkän uran teatterissa, elokuvissa ja TV:ssä tehtyään lähti viisissäkymmenissään Afrikkaan ja ohjasi siellä kaksi ankaraa kansainvälistä elokuvaa aiheesta orjakauppa: ALBINO aka DER FLÜSTERNDE TOD ("Kuiskaava kuolema", 1976), pääosissa Christopher Lee ja (nimiosan albiinona) Horst Frank (!) ja SLAVERS - DIE SKLAVENJÄGER ("Valkoisen ruoska", 1978). Lisäksi puhumassa käyvät mm. uuden aallon visionääri Eckhart Schmidt (DER FAN aka TRANCE, 1982), yhden Saksan menestyneimmistä komedioista THEO GEGEN DEN REST DER WELT (1980) ohjannut Peter F. Bringmann, sekä Grafillekin monia inspiroituneita käsikirjoituksia tehnyt Günter Schütter.

ROSEN BLÜHEN AUF DEM HEIDEGRAB

Lyhyesti sivutaan myös elokuvagenreistä kaikkien saksalaisinta: Heimatfilmiä eli "kotiseutuelokuvaa" - ja (kiusaavan lyhyesti!) sen mystistä, goottikauhulla maustettua alagenreä "Moorfilm" (nummielokuva), josta hiuksianostattavana esimerkkinä ruudulla vilahtava Hans Heinz Königin ROSEN BLÜHEN AUF DEM HEIDEGRAB (1952) näyttää kuin joltain kadonneelta Val Lewtonin ja Hannu Lemisen yhteistuotannolta (Olaf Möller kommentoi: "vuodesta 1948 alkaen noin viiden vuoden ajan vaikutti siltä että Saksa oli avantgarde-kauhuelokuvan kotiseutua, ja sitten se katosi... sen jälkeen ei ole tullut oikeastaan mitään sen kaltaista"). Ehkä kaikkien hämmästyttävimpänä kummajaisena näyttäytyy kuitenkin elokuvauransa jo natsiaikana (näyttelijänä) aloittaneen Georg Tresslerin (1917-2007) jonkinlainen mytologinen seksploitaatiokauhu SUKKUBUS - DEN TEUFEL IM LEIB (1989), jonka käsittämätöntä olemusta Knepperges pohtii ("Onko se Heimatfilm? Mutta se on 80-luvun lopusta... Entä seksileffa? Se sijoittuu Alpeille, mutta se on dirndl-leffojen täydellinen vastakohta... ja vanhan vaarin tekemä!") Kauhuelokuvista puhuu myös ohjaaja Robert Sigl, joka harmittelee (kahdeksan kuvaamatonta käsikirjoitusta pöytälaatikossaan) saksalaisen FSK-itsesensuurin asettamia taiteellisia rajoituksia: jos sisältö ei ole riittävän turvallista television edellyttämään K12-ikärajaan, ei säätiöiltä tule rahoitusta, ja on paras unohtaa koko juttu - mikä karsii tehokkaasti pois kaiken ravistelevan, radikaalin, uskaltavan, ylitsepursuavan, sanalla sanoen kaiken minkä takia elokuvia kannattaa tehdä ja katsoa. Tuottajien ja rahoittajien kanssa vänkäämistä muistelee myös viime vuoden Espoo Cinéssä nähdyn DER NACHTMAHRin (2016) ohjaaja Achim "AKIZ" Bornhak (jonka alkuperäinen visio 2007 julkaistusta Uschi Obermaier -elämäkertaleffasta DAS WILDE LEBEN jäi aikanaan varman päälle pelaavien rahamiesten jalkoihin), elokuvan monigenreisyys kun muodostui näille ongelmaksi...

HARMS (Nikolai Müllerschön, 2013)

Toisen genretuotantoa näivettävän tekijän summaa gangsterileffa HARMSin (2013) ohjaaja Nikolai Müllerschön: on ok jäljitellä ulkomaisia leffoja, mutta kotimaisen elokuvan pitäisi kuvata myös kotimaan pimeää puolta - kun taas saksalaiset hänen diagnoosinsa mukaan ovat jumittuneet jonkinlaiseen psykologiseen lohkomiseen ja sairaalloiseen harmoniankaipuuseen, mikä aiheuttaa ikävien aiheiden syrjimistä tuotantoketjussa. Sen koommin tämä kuin yllämainitut säätiörahoitukseen pohjautuvan elokuvateollisuuden etenkin genre-elokuvalle aiheuttamat ongelmatkaan eivät kuitenkaan suinkaan piinaa vain saksalaisia tekijöitä - meikäläistenkin katsojien luulisi tunnistavan tiettyjä asetelmia liiankin hyvin, ja sikäli tämänkin elokuvan voisi kuvitella kiinnostavan hieman isompaa yleisöä kuin mitä oli paikalla sen ensimmäisessä Night Visions -näytöksessä (oman seurueeni lisäksi: yksi henkilö...) Siispä kaikille genre-elokuvasta tai ylipäänsä elokuvahistoriasta kiinnostuneille vankka suositus taivaltaa lauantaina Korjaamolle, jossa luvassa vielä yksi esitys tästä taatusti ainakin muutamia mielenkiintoisia nimiä itse kunkin katselulistalle lisäävästä intohimoisesta dokumentista.

OFFENE WUNDE DEUTSCHER FILM vielä lauantaina 22.4. osana Night Visions -festivaalia (Korjaamo klo 14:30).

Espoo Ciné 2016: viime hetken tärpit

Viime tingassa muutama huipputärppi Espoo Cinén ohjelmistosta - en itse ehtinyt osallistua festivaaleille tämän enempää (kovasti arvostamani Maren Aden odotettu uutuus TONI ERDMANN jäi sekin osaltani odottamaan joulukuista teatterijulkaisua), enkä itse asiassa tähän hätään ehdi näistä kolmestakaan kirjoittaa niin paljon kuin ne ansaitsisivat, mutta pidemmittä selittelyittä:

CHEVALIER (Athina Rachel Tsangari, 2015)

Luovemman kreikkalaisen nykyelokuvan - joka mediassa toisinaan niputetaan hieman keinotekoisesti yhteen nimellä "Greek Weird Wave" ja joka henkilöityy ennen kaikkea Giorgos Lanthimosiin (THE LOBSTER, ym.) - itselleni mielenkiintoisin tekijä on Austinissa opiskellut ja siellä Richard Linklaterin kanssa työskennellyt Athina Rachel Tsangari (s. 1966), joka on enimmän osan elokuvaurastaan viettänyt muualla kuin ohjaajantuolilla, mm. tuottamalla monia Lanthimosin elokuvia. Hänen loistavan ATTENBERGin (2010) jälkeen pitkään odotettu uusin elokuvansa CHEVALIER pääsi verrattain harvinaisella tavalla kaikkien kolmen ison suomalaisen festivaalin ohjelmistoon, eli sen ehtii nähdä vielä syyskuussa R&A:ssa, mutta jos suinkin mahdollista, kannattaa aikataulukonfliktien välttämiseksi käyttää tilaisuus jo Espoossa, sillä tätä mestarillista "kaverikomediaa ilman kavereita" ei saa jättää näkemättä. CHEVALIERin juoni on simppeli: ryhmä keski-ikäisiä ja -luokkaisia miehiä päättää luksusjahdilla lorvaillessaan ryhtyä pisteyttämään toistensa toimintaa, tarkoituksenaan selvittää kuka joukosta on "yleisesti ottaen paras" - Lanthimosin ja Tsangarin aiempia elokuvia nähneille tutulla tavalla siis jälleen enemmän pelisääntöjä kuin perinteistä käsikirjoitusmanuaaleissa neuvottua rakennetta muistuttava lähtökohta. Yksi syy heidän elokuviensa arvostukseen lieneekin siinä, että suhteellisen harvojen nykyleffojen tavoin niissä on jotain hengenheimolaisuutta sellaisiin esim. Pasolinin, Ōshiman ja Fassbinderin elokuviin, joissa jonkin (esim. suljettuun tilaan) rajatun ryhmän ja hyvin formalisoidun tai ritualisoidun, sääntöjen rajaaman toiminnan (esim. juuri pelin) kuvauksen avulla tuodaan näkyville jotain ihmisyhteisöjen taustalla yleisestikin toimivia mekanismeja. Tällaisen projektin tavoitteena ei oikeastaan ole jonkin tietyn yhteiskunnallisen rakenteen (esim. "patriarkaatin" tai "keskiluokan") kritisointi, vaan jonkin paljon yleisemmin inhimilliseen käyttäytymiseen kuuluvan piirteen armoton analysointi (tästä syystä yllämainitut ohjaajat saivat usein paskaa niskaansa yhtä lailla oikealta kuin vasemmalta). Kyse ei siis ole ensisijaisesti "miehistä" vaan "ihmisistä" - hieman kuten Peter Strickland selitti mestariteoksestaan THE DUKE OF BURGUNDY (2014), Tsangarikin on kertonut että CHEVALIERin kaikki hahmot ovat miehiä pääasiallisesti siitä syystä että sukupuolten sekoittaminen olisi aiheuttanut turhia ylimääräisiä konnotaatioita. Samaisen haastattelun päätteeksi hän selittääkin että elokuva voisi tapahtua missä ja milloin vain, antaen ymmärtää että kaikki ihmiset pelaavat "Chevalieria" kaiken aikaa: "sinä ja minä pelaamme [sitä] tälläkin hetkellä". Linjassa tämän lausunnon kanssa Tsangari ei missään vaiheessa sorru suhtautumaan henkilöihinsä alentuvasti - ei heille voi tosin nauramattakaan olla, mutta nauru ei silti ole ilkeää vaan siinä on tiettyä myötätuntoa tai lempeyttä, mitä tunnetta elokuvan hieno lopetus entisestään vahvistaa. (Kannattaa ladata myös elokuvan nokkela presskit, joka sisältää nipun esimerkkipelikortteja oman kaveriporukan Chevalier-pelin alkuunsaattamiseksi...)

LE FILS DE JOSEPH (Eugène Green, 2016)

Ranskalaistunut newyorkilainen Eugène Green (s. 1947), jonka A RELIGIOSA PORTUGUESA (2009) lukeutuu laskuissani 2000-luvun parhaisiin elokuviin, puuhasi myös muuta ennen elokuvantekoon siirtymistään ja teki ensimmäisen leffansa vasta kypsässä 54 vuoden iässä. Viime vuonna Espoossa nähty LA SAPIENZA (2014) oli ehkä hieman turvallisen oloinen harjoitelma, enkä siitä niin kovasti innostunut, mutta tänä vuonna Berliinissä ensi-iltansa saanut uutuus, hänen kuudes pitkä elokuvansa LE FILS DE JOSEPH on todellinen täysosuma. Greenille tyypilliset elementit eli eleetön kirjallinen dialogi ja äärimmäinen tyylittely (miltei kaikki vuorosanat puhutaan suoraan kameraan - tosin tästä aiemmissa elokuvissaan hyvinkin kurinalaisesti noudattamastaan systeemistä on Green tällä kertaa tarpeen mukaan hieman tinkinyt), uskonto- ja taidehistorialliset viittaukset ja alusta loppuun taltioidut musiikkiesitykset (barokkia, jonka teatterin parissa Green on tehnyt merkittävän osan urastaan) ovat paikoillaan, mutta tällä kertaa mukana on mukana myös yllätyksiä - joita en ehkä kaiken varalta kuitenkaan ryhdy paljastamaan: kohtalaisen spoilerittoman juoniselostuksen voi lukea vaikka tästä Cineuropassa julkaistusta mainiosta arviosta) - sekä Mathieu Amalric (joka ammattimiehenä suoriutuu Greenin rajoittavasta henkilöohjauksesta mainiosti) pirullisena kirjankustantajana ja Maria de Medeiros tämän rakastajattarena. Raamatun kertomuksista, barokin ajan kuvataiteesta (Caravaggio, Georges de la Tour, Philippe de Champaigne) ja nykyaikaisista aineksista syntyy moderni myytti armosta, joka kuitenkin enimmän osan ajastaan muistuttaa lähinnä romanttista komediaa (ja jonka ansiosta Robert Altmanin majesteettinen joutsenlaulu A PRAIRIE HOME COMPANION ei ole enää ainoa elokuva joka sisältää 1. puujalkavitsejä, 2. elävää musiikkia ja 3. enkelin väliintulon!). Eugène Green on edelleen täysin omassa sarjassaan, ja vaikka en ole edes nähnyt hänen koko tuotantoaan, uskallan sanoa että tämä on taatusti yksi hänen parhaita töitään, ja varmasti myös vuoden 2016 parhaita elokuvia. Suosittelen sitä lämpimästi aivan kaikille, kuitenkin pienellä varoituksella kaikkein herkimmille eläinystäville (etenkin rotanomistajille) ensimmäisen kohtauksen takia (pieni vihje siitä miten paikoitellen epätyypillinen Green-elokuva on kyseessä) - tosin aivan elokuvan lopputekstien päätteeksi seuraa lohdullinen tieto: "Gargantua-rotta poistui kuvauspaikalta täysin terveenä ja viettää nyt eläkepäiviään huvilassaan Ranskan Rivieralla" (jälleen osoitus siitä että elokuvat kannattaa aina katsoa loppuun asti, vaikka niitä joutuukin usein kuikuilemaan ulosrynnistävän ihmislauman välistä).

SANGUE DEL MIO SANGUE
(Marco Bellocchio, 2015)

Marco Bellocchio (s. 1939) aloitti uransa kahta yllämainittua ohjaajaa varhaisemmin: 26-vuotiaana, ja heti klassikolla I PUGNI IN TASCA (1965) - ja on vääntänyt elokuvia siitä asti tasaiseen tahtiin muutaman vuoden välein. Tässä toiseksi uusimmassa elokuvassaan Bellocchio palaa omalle kotiseudulleen Bobbioon, pieneen kylään Trebbia-joen laaksossa Pohjois-Italiassa, jossa hän kuvasi tuon ensimmäisen elokuvansa, ja myöhemmin vuosina 1999-2008 Fare Cinema -työpajansa kanssa pienen budjetin mutta suuren mittakaavan projektin, josta syntyivät elokuvat SORELLE (2008) ja sen laajempi versio SORELLE MAI (2010). SANGUE DEL MIO SANGUE sisältää viittauksia noihin elokuviin, mutta ei varsinaisesti edellytä niiden tuntemista (en ole niitä itsekään nähnyt): Bellocchion työtapaan kuuluu mitä moninaisimpien vaikutteiden silppuaminen ja kasaaminen uudelleen monimutkaisiksi elokuviksi, kyse on eräänlaisesta jatkuvasta radikaalista psykoanalyysista, jossa yleinen ja yksityinen historia kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa (kuten elämässä tapahtuukin). Niinpä myös SANGUE DEL MIO SANGUE on äärimmäisen henkilökohtainen elokuva, jonka ytimessä on hänen Bellocchion kaksoisveljen traaginen itsemurha vuonna 1981 (aihe jota ohjaaja yritti käsitellä tuoreeltaan elokuvassa GLI OCCHI LA BOCCA, 1982). Elokuva viliseekin kaksosia, kaikuja ja kahdennuksia (jo nimestään lähtien) niin henkilöhahmojen, näyttelijöiden kuin itse tarinan kaksiosaisen rakenteenkin tasolla. Elokuvan päähenkilön (jota esittää ohjaajan poika Pier Giorgio Bellocchio) nimi on Federico Mai, itsessään jo viittaus yllämainittuun diptyykkiin: "Mai... se on bobbiolainen sukunimi", virkkoo elokuvassa esiintyvä, vampyyriksi huhuttu "Kreivi" (mainio Roberto Herlitzka, joka esitti Aldo Moroa Bellocchion vuoden 2003 mestariteoksessa BUONGIORNO, NOTTE - lähes kaikki muutkin näyttelijät ovat tuttuja yhdestä tai toisesta Bellocchion elokuvasta); ohjaajan tytär Elena puolestaan vilahtaa sivuroolissa SORELLEn päähenkilönä, Elena Maina.
 
Bellocchio ottaa useimmissa elokuvissaan lähtökohdaksi jonkin uutisjutun tai historiallisen tositapahtuman, jonka pohjalta lähtee vapaasti kehittelemään tarinaansa. SANGUE DEL MIO SANGUEn pohjalla on mainitun henkilökohtaisen tragedian lisäksi Bobbion Santa Chiaran luostari, jonka löydettyään Bellocchio kuvasi julkaisemattoman lyhytelokuvan 1600-luvulla noidaksi syytetyn aatelisnaisen kuulustelusta ja tuomiosta: elävänä luostarin seinän sisään muuraamisesta - tämä tarina on Bellocchion keksimä, mutta perustuu vahvasti useampiakin elokuvia inspiroineeseen "Monzan nunnaan", sisar Virginia Mariaan (1575-1650), jonka kerrotaan todella eläneen 13 vuotta seinän takaiseen kammioon vangittuna. Mutta SANGUE DEL MIO SANGUElla on kirjaimellisesti toinenkin puolensa, jota en käy tässä paljastamaan - itse asiassa suosittelen katsomaan sen ilman mitään ennakkotietoja, tosin sillä varauksella että iso osa siitä tulee tuntumaan hämmentävältä ja ehkä vaikealta seurata. Monet yksityiskohdat jäivät itsellenikin hämäriksi (esim. loppupuolella kuullun Italian armeijan vuoristojoukkojen taistelulaulun merkitys), mutta turhautumisen sijaan niistä jäi paremminkin tarve nähdä elokuva pian uudestaan ja selvittää sen taustoja - joka tapauksessa nähtävillä oleva elokuvanteko on sitä luokkaa, että kun leffa todella lähtee lentoon, ei ole väliä vaikkei kärryillä täysin pysyisikään. (Sitä paitsi, ohjaajan omienkin sanojen mukaan: "tapahtuu mitä tapahtuu... tässä elokuvassa ei ole sellaista amerikkalaista kurinalaisuutta missä kaiken pitää sopia kauniisti yhteen... sen omituisuus on sen määrittelevä ominaisuus".)
 
Tyylillisesti elokuva on puhdasta myöhäis-Bellocchiota parhaimmillaan: edellisissä elokuvissa VINCERE (2009) ja BELLA ADDORMENTATA (2012) etabloitunut estetiikka (kuvaus Daniele Cipri, musiikki Carlo Crivelli) istuu täydellisesti tämänkin elokuvan kiihtyneenä alkavaan ja aina kuumeisemmaksi yltyvään tunnelmaan. SANGUE DEL MIO SANGUE sisältää myös etenkin musiikkipuolella muutaman ällistyttävän ratkaisun, joita kukaan muu kuin Bellocchio tuskin saisi edes päähänsä, ja jotka paperilla (en spoilaa) saattaisivat näyttää naurettavilta, mutta kokonaisuuden osana singauttavat samalle taajuudelle virittyneen katsojan alaleuan syliin ja niskakarvat kattohirsiin (ja takuuvarmasti aikaansaavat yhtä voimakkaan vastakkaisen reaktion vähintään yhtä suuressa osassa katsojia). Suosittelen vahvasti, mutta sillä ymmärryksellä että tämä on todellakin kuluneen kliseen mukaan elokuva jota todennäköisesti joko rakastaa tai vihaa; joka tapauksessa se on täysin tekijänsä näköinen, äärimmäisen henkilökohtainen ja taatusti uusintakatselua ja perehtymistä runsaasti palkitseva elokuva mestariohjaajalta voimiensa huipulla.

Yllämainitut elokuvat Espoo Cinéssä vielä viikonloppuna:
CHEVALIER Kino Tapiolassa la 27.8. klo 14:45
SANGUE DEL MIO SANGUE Sellossa la 27.8. 19:00

LE FILS DU JOSEPH Kino Tapiolassa su 28.8. klo 14:00

Espoo Ciné 2016: MA LOUTE (Bruno Dumont, 2016)

Bruno Dumontin tänä vuonna Cannesin elokuvajuhlilla ensiesitetty MA LOUTE (jota jostain syystä näytetään Espoossa englanninkielisellä levitysnimellä SLACK BAY, mutta suomalaisilla tekstityksillä) jatkaa ohjaajan tutkimusmatkaa groteskiin komiikkaan, joka pääsi kunnolla vauhtiin hänen edellisessä elokuvassaan, Yle Teemallakin nähdyssä minisarjassa P'TIT QUINQUIN (2014). Kuten siinäkin, kiinnostavampaa tässä vuoteen 1910 sijoittuvassa periodikomediassa ovat yhtymäkohdat kuin näennäiset eroavaisuudet Dumontin aikaisempaan tuotantoon - ja tällä kertaa ne ovat niin kirjaimellisia, että voisi puhua melkein eräänlaisesta "best of" -kimarasta: paitsi teemoja, myös kuvia ja kohtauksia toistuu lähes sellaisenaan elokuvista kuten L'HUMANITÉ (1999), HADEWIJCH (2009) ja HORS SATAN (2011). Vuoden 2013 CAMILLE CLAUDEL 1915 -elokuvassa pääosan tehnyt Juliette Binoche suorittaa myös paluun, rinnallaan samassa elokuvassa Paul Claudelia esittänyt Jean-Luc Vincent sekä Dumontilla debytoiva Fabrice Luchini: kaikki kolme päästelevät höyryjä degeneroituneen porvarisperhe van Peteghemin jäseninä tavalla, joka saisi Kajava-vainaan varmasti pyörähtämään muutamankin piruetin haudassaan. Heidän (ja hieman rauhallisemmin ottavan Valeria Bruni Tedeschin) lisäkseen muut näyttelijät ovat Dumontille tutumpaan tapaan ensikertalaisia ja paikallisia - Brufortin kalastajaperheen isänä ja poikana oikeastikin vastaava, loistavan ilmeikäs pari Thierry ja Brandon Lavieville; van Peteghemin perheen esikoisena salaperäinen Raph, jonka sen koommin sukunimi kuin -puolikaan ei ole julkista tietoa (jälkimmäinen on keskeinen mysteeri myös elokuvan juonen kannalta); sekä Didier Després, joka teki pienen sivuroolin jo P'TIT QUINQUINissä, tuonkin elokuvan poliiseja toivottomampana ja groteskimpana komisario Alfred Machinina apureineen (Cyril Rigaux). Viimeksimainitut herrat on komennettu Englannin kanaaliin laskevan Slack-joen lahdessa sijaitsevaan kalastajakylään tutkimaan turistien mystisiä katoamisia: näillä vaikuttaa olevan jotain tekemistä Brufortien kanssa, jonka yllämainittu vanhin vesa, elokuvan nimikkohahmo Ma Loute pitää isänsä kanssa omaperäistä lossipalvelua. Van Peteghemit ovat puolestaan tulleet kesähuvilalleen lomailemaan ja pällistelemään natiivien pittoreskia eloa eksoottisen luonnon parissa: kohtalot alkavat kietoutua toisiinsa, kun perheiden esikoisten välille viriää romanssi - mutta parempi olla paljastamatta juonesta sen enempää...

Kuten aina Dumontilla, elokuva vilisee kiehtovia viittauksia taidehistoriaan, erityisesti Pohjois-Ranskan ja Belgian alueelle: hienostoperheen sukunimi tulee Isidore Morayn Kinemacolor-lyhytkomediasta LA FAMILLE VAN PETEGEM À LA MER (1912), jota pidetään Belgian ensimmäisenä fiktioelokuvana sekä paikallisia näyttelijöitä ja seutuja käyttävän belgialaiskomedian uranuurtajana (seikka joka kiehtonee erityisesti Dumontia, joka on tehnyt lähes kaikki elokuvansa kotiseudullaan Nordin departementissa, Belgiaan rajoittuvassa pohjoisessa Ranskassa, ja enimmäkseen paikallisten amatöörinäyttelijöiden voimin). Myös komisarion nimi, kuten HUMANITÉssa ja P'TIT QUINQUINissä, on lainattu taidehistoriasta: Alfred Machin (1877-1929) oli belgialainen elokuva-ohjaaja, jonka lähes 150 elokuvaa käsittävän filmografian tunnetuimmat teokset (kuten käsin väritetty MAUDITE SOIT LA GUERRE vuodelta 1914, yksi eurooppalaisen elokuvan merkkipaaluja) ovat melodraamoja tai tragedioita, mutta hän teki myös komedioita, joita Dumont on luonnehtinut "puhtaaksi burleskiksi, kuperkeikkoineen ja kermakakkuineen" - ja joille (Laurelin/Hardyn ja Max Linderin ohella) MA LOUTEn äärimmäisen fyysinen komedia nostaa (knalli)hattua. Van Peteghemien kesäasunto Typhonium on sekin todellinen rakennus (tosin digitaalisesti läheisestä Wissantin kylästä elokuvan maisemiin siirretty), belgialaisen eklektikkoarkkitehti Edmond de Vignen (1841-1918) pohjoisranskalaiselle Demont-Bretonin taiteilijapariskunnalle suunnittelema "egyptiläistyylinen" huvila. Jopa elokuvan musiikki on belgialaista alkuperää: tasan 20-vuotiaana lavantautiin kuolleen Guillaume Lekeu'n (1874-1894) pakahduttava myöhäisromanttinen alkusoitto hänen keskenjääneeseen oopperaansa "Barberine" aksentoi tarinan kohokohtia Dumontin mestarillisen HADEWIJCHin mieleentuovalla tavalla.

Lopputulos on komediallisuudestaan huolimatta Dumontin toistaiseksi ehkä aggressiivisin elokuva: ohjaaja itse on sanonut halunneensa kulkea edellisessä työssään löytämiään reittejä vielä pidemmälle, ja MA LOUTEssa se pätee paitsi P'TIT QUINQUINin groteskiin komediaan, myös sen melodramaattisiin, traagisiin ja raadollisiin elementteihin. MA LOUTE on hämmästyttävää katsottavaa: 1900-luvun alun väritetyistä postikorteista tai yllämainituista varhaisista värifilmeistä muistuttavissa väreissä hehkuva, yhtä lailla Dumontin pitkäaikaisia sankareita Tatia ja Felliniä siteerava kuin Tobe Hooperista muistuttava monikerroksinen, surrealistinen paraabeli. On hieman hankala arvata mitä Dumontin suhteen ensikertalaiset saavat siitä irti (laskin näytöksestä kymmenisen uloskävelyä) - suoraan sanoen en itsekään ole aivan varma mitä tästä kaikesta nyt ajattelisi - mutta ainakaan tylsää ei pitäisi tulla, ja pelkästään elokuvan historiallisissa viittauksissa on jälkikäteen pureskeltavaa pitkäksi aikaa: pelottomien katsojien, joilla on kiinnostusta ja aikaa perehtyä elokuvan avaamiin tutkimuspolkuihin (yllämainituista belgialaisista pioneereista Jean Epsteinin kalastajakyläelokuvien kautta slapstick-huumorin mestareihin ja Dumontin omaan filmografiaan) kannattaa se ehdottomasti katsastaa nyt kun on tilaisuus. (Se, voiko suomitekstityksestä päätellä että elokuva on tulossa meillä teattereihin, vai onko sen ruotsalainen levittäjä vain teettänyt tekstit mahdollista DVD-julkaisua varten, jää nähtäväksi - ihmettelen kyllä suuresti jos näin eksentrinen elokuva teatterilevitykseen pääsee yli viikon ajaksi!)

MA LOUTE Espoo Cinéssä vielä lauantaina 27.8. klo 16:45 (Tapiolasali).

VERFLUCHTE LIEBE DEUTSCHER FILM (Dominik Graf & Johannes Sievert, 2016)

Saksalainen sodanjälkeinen elokuva on lukuisista historiallisista ja poliittisista (enemmän kuin laadullisista, kuten yleensä väitetään) syistä jäänyt yhdeksi kansainvälisen cinefilian sokeista pisteistä, jopa Suomen kaltaisissa maissa, joihin sitä kärrättiin kilometrikaupalla koko 50-luvun ajan ja pitkälle 60-luvulle: edes yleensä ahkerasti elokuvahistorian hämärimpiä nurkkia tonkivat genrefriikit eivät tunnu perehtyneen siihen samassa määrin kuin vaikkapa saman aikakauden italoleffoihin, vaan se tuntuu välillä melkein yhtä obskuurilta kuin joku suomalainen tai norjalainen elokuva. Dominik Grafin ja Johannes Sievertin 90-minuuttinen dokumentti on hengästyttävän tiivis paketti tätä kansainvälisesti vähän tunnettua, mutta muunnettavat muuntaen muidenkin maiden kannalta oleellista elokuvahistoriaa. Sen peruskysymyksiä ovat: miksi toisen maailmansodan jälkeen saksalaista elokuvateollisuutta kannatellut genre-elokuva näivettyi? Miksi tuon kukoistuskauden elokuvat on unohdettu? Miten tämä vaikuttaa nykyisten genre-elokuvien tekijöihin ja tekemiseen?

Dokumentti kaahaa aikamoisella vauhdilla läpi huomattavia jaksoja saksalaisen (ja eurooppalaisen) elokuvan historiaa - eikä aina edes pelkästään elokuvan - joten täyden hyödyn saaminen edellyttää jonkinmoisia pohjatietoja: haastatteluissa on vähän väliä viittauksia elokuviin, tekijöihin ja käsitteisiin jotka voi Saksassa olettaa jokseenkin yleissivistykseen kuuluviksi, mutta jotka eivät satunnaiselle kansainväliselle katsojalle sano välttämättä mitään (kuten Heimatfilm, "Papas Kino", Oberhausenin manifesti, jne.). Se on myös Grafille tyypilliseen tapaan korkeatempoinen ja ahdettu täyteen informaatiota: heti alussa elokuvateatterien ohi ryömivän kuvan päällä pyörii Klaus Lemkeltä siteerattua tekstiä samalla kun Graf lukee ääniraidalla omaa johdantoaan saksalaisen elokuvan nykymaineesta tylsänä ja turvallisena huttuna, minkä jälkeen seuraa supernopea kollaasi väkivalta- ja seksikuvastoa sen viimeisen 50 vuoden ajalta. Nämä kuvat määrittävät samalla elokuvan perusteesin: saksalaisesta elokuvasta on kadonnut fyysisyys. Kaipauksessaan 60-70-lukujen genre-leffojen kultakauden seksuaaliseen, hikiseen ja veriseen maailmaan, elokuvan mottolause voisikin olla Gloria Swansonin kuuluisaa repliikkiä mukaillen: "we had bodies then". Kuten runsaasti haastatteluaikaa saava, mestariteokset DEADLOCK (1970) ja SUPERMARKT (1974) ohjannut Roland Klick määrittelee elokuvan filosofiansa: henkinen näkyy fyysisessä, liike on tunnetta, ja jos nämä elokuvan perusasiat unohdetaan, sen elinvoima katoaa - eikä se ole suurin tällaisen akateemisen näivetyksen vaaroista: Klick jopa teoretisoi koko kansallissosialismin syntyneen saksalaisten kompleksisesta suhteesta fyysisyyteensä... Kehollisuuden ja (Vlado Kristlia siteerataksemme) "alhaisempien vaistojen" häpeä on olennaisena taustatekijänä dokumentissa genretuotannon tappajaksi osoittautuvaan syyhyn:  1960-luvun alussa alkaneeseen elokuvan viralliseen valtiolliseen sponsorointiin ja tuotantotukijärjestelmään, joka toi mukanaan uudenlaisen (itse)sensuurin verrattuna vanhaan, puhtaasti kaupalliseen järjestelmään. Tuotantotukivetoisuus poisti yleisön merkityksen yhtälöstä, koska elokuvat tulivat rahoitetuksi riippumatta siitä menikö niitä kukaan katsomaan, kun taas sarjallisesti tuotetut genre-elokuvat (kuten suositut Edgar Wallace -leffat) rahoittivat seuraavat osat edellisten tuotoilla. Roland Klick on kertonut toisessa yhteydessä, miten häntä toruttiin kollegoiden taholta DEADLOCKin ja SUPERMARKTin yleisömenestyksistä: jos tällaisia menestyviä, "alhaisiin vaistoihin vetoavia" elokuvia aletaan tosissaan tehtailla, otetaan vielä kaikilta tuotantotuet pois! (Schlöndorffin, Wendersin ja kumppaneiden "uuden saksalaisen elokuvan" laskelmoitu vientituotelähtöisyys on ulkomailla edelleen hämmästyttävän vähän tunnettu tosiasia - ja vielä vähemmän tunnettua lienee sen edustajien ajoittainen osallistuminen näiden kilpailevien vaihtoehtojen kansainvälisen levityksen sabotointiin: DEADLOCK oli jo lähdössä Saksan virallisena edustajana Cannesiin, mutta "uudistusmieliset" oberhausenilaiset onnistuivat Alexander Klugen johdolla saamaan sen vedettyä pois...)

Lienee syytä painottaa että käsittelemiensä elokuvien raflaavasta sisällöstä huolimatta Grafin ja Sievertin dokumentti ei varsinaisesti ole mikään viihteellinen trash-kavalkadi (filminäytteitäkin on suhteellisen vähän, elokuvan alkuun liitetyn selityksen mukaan johtuen vaikeuksista paikallisen tekijänoikeusjärjestelmän kanssa) - sellaista hakeville voisi suositella ennemmin Oliver Schwehmin viihdyttävää mutta huomattavasti pinnallisemmaksi jäävää ajankuvadokumenttia CINEMA PERVERSO (2015) - vaan kohtalaisen vakava ja henkilökohtainen esseefilmi tekijälleen läheisestä aiheesta, ja nimenomaan tässä on sen vahvuus: elokuvasta puuttuu oikeastaan kaikki 60-70-lukujen genre-elokuvan käsittelyyn liittyvä ironinen etäisyys ja kulttifiilistely. Graf on tosissaan: nämä usein hieman camp-henkistä mainetta nauttivat elokuvat ovat hänelle vilpittömästi tärkeitä eräänlaisen vaihtoehtoisen elokuvahistorian merkkiteoksina, ja ansaitsevat sen mukaisen käsittelyn - ja ainakin parhaat niistä ansaitsisivat myös paikkansa kansainvälisessä elokuvakeskustelussa (muutenkin kuin genrekuriositeetteina). Näytöstä seuranneen epämuodollisen keskustelun (jota kuuntelemassa taisi olla peräti neljä ihmistä) päätteeksi Antti Suonio ja Olaf Möller totesivat että jos Roland Klick olisi ollut vaikkapa englantilainen tai italialainen, hän nauttisi epäilemättä kansainvälistä mainetta mestariohjaajana (itse asiassa hänen faneihinsa lukeutuu sellaisia nimiä kuin Tarantino ja Jodorowsky, mutta syystä tai toisesta nämäkään suositukset eivät nähtävästi ole onnistuneet lyömään hänen nimeään laajempaan kansainväliseen tietoisuuteen). Dokumentin nähneitä toivottavasti kiinnostaakin tutustua siinä esiteltyihin elokuviin, mikä ei ole läheskään niin hankalaa kuin voisi kuvitella. Roland Klickin elokuvista on julkaistu englanninkielisillä tekstityksillä varustettu boksi, jonka sisältämät neljä elokuvaa (mukana myös DEADLOCK ja SUPERMARKT) ja dokumentti ovat myös streamattavissa tai ladattavissa (teksteineen) julkaisija Filmgalerie 451:n verkkokaupasta. Klaus Lemken legendaarinen tv-elokuva ROCKER (1972) on saatavilla Zweitausendeins-yhtiön edullisessa ja korvaamattomassa "Der deutsche Film" -julkaisusarjassa; levyllä ei valitettavasti ole tekstitystä, mutta englanninkielinen tekstitys löytyy netistä. Rolf Olsenin BLUTIGER FREITAG (1972) löytyy YouTubesta, mutta valitettavasti leikattuna ja englanniksi dubattuna versiona: leikkaamattoman version uudelleenjulkaisua Blu-raylla puuhaa onneksi saksalainen Subkultur Entertainment, joka on jo aikaisemmin julkaissut "Edition Deutsche Vita" -sarjassaan Olsenin ja Jürgen Rolandin elokuvia sekä dokumentin loppupuolella käsitellyn Roger Fritzin pääteoksen MÄDCHEN MIT GEWALT (1970), joka tiettävästi vaikutti itseensä Sam Peckinpahiin.

VERFLUCHTE LIEBE DEUTSCHER FILM nähdään osana Night Visions -festivaalia vielä to 14.4. klo 20 Korjaamon Kulmasalissa.

R&A 2015: tärppejä

Tämän vuoden ohjelmisto on niin kovatasoinen (omassa kalenterissani on tällä hetkellä 30 näytöstä), että täydellisen tärppilistan koostamiseen veisi enemmän aikaa kuin nyt on käytettävissä - ja koska haluan julkaista nämä vinkit ennen lipunmyynnin alkamista, olen karsinut ne vain sellaisiin joita ei ole vielä muissa tärppijutuissa erityisemmin nostettu esiin tai jotka ovat muuten vaarassa jäädä ilmeisempien hittien jalkoihin. Kahdeksan erityistä huomiota ansaitsevan poiminnan jälkeen luettelen lyhyesti muita itse eniten odottamiani leffoja (kaikki normaaliin teatterilevitykseen tulevat joudun jälleen kerran jättämään armotta pois).

AFERIM! (Radu Jude, 2015)

Romanialaisen Radu Juden hysteerinen EVERYBODY IN OUR FAMILY (2012) oli omassa kirjanpidossani yksi julkaisuvuotensa riemukkaimpia yllätyksiä, ja siksipä olen ensimmäisistä uutisista saakka odottanut innolla tätä 1800-luvulle sijoittuvaa, ihan oikealle mustavalkofilmille kuvattua mustalaiswesterniä (!) joka toi ohjaajalleen Berliinissä jaetun parhaan ohjaajan palkinnon (karhupysti on tosin nykyään kaukana taiteellisen tason takeesta, mutta toivoakseni tämä leffa olisi pitkästä aikaa säännön vahvistava poikkeus) 

AV-ARKKI ESITTÄÄ (eri ohjaajia)

Valikoima suomalaisen videotaiteen parhaimmistoa, ohjaajina Lauri Astala, Dave Berg, Risto-Pekka Blom, Maija Blåfield, Azar Saiyar, Salla Tykkä ja Vehviläisen veljekset eli Pink Twins. Olen nähnyt näistä neljä ensimmäistä, jotka ovat kaikki ehdottomasti näkemisen arvoisia - ja epäilen että ainakin Astalan, Bergin ja Pink Twinsin surrealistiset arkkitehtoniset visiot pääsevät kunnolla oikeuksiinsa vasta täydellä resoluutiolla ja isolta kankaalta, joten kannattaa käyttää tämä tilaisuus mikäli suinkin mahdollista.

DIARY OF A CHAMBERMAID (Benoît Jacquot, 2015)

Jo 70-luvulla aloittaneen, nykyisin sitkeästi aliarvostetun Jacquot'n viimevuotinen 3 COEURS jäi Suomessa kokonaan näkemättä (toisin kuin sitä edeltänyt loistava FAREWELL MY QUEEN), mutta ilahduttavasti R&A on hankkinut hänen uuden elokuvansa, sovituksen jo kolme kertaa aiemmin filmatisoidusta Mirbeau'n romaanista: Lea Seydoux'n läsnäolo tarinan nimiroolissa lienee vaikuttanut jossain määrin valintaan ja vetänee ainakin jonkin verran yleisöä. 

KURKISTUS ROMANIAAN (eri ohjaajia)

Festivaalin lukuisten lyhärinäytösten seassa lymyilee kaksi yllämainitun Radu Juden elokuvaa lisää, ja kaksi muutakin itselleni tuntemattomien ohjaajien työtä kiinnostavat - vaikka ne puhtaasti juonikuvaustensa perusteella vaikuttavatkin pelottavasti sen sorttiselta pisteestä-pisteeseen-ankeilulta, jonka tulvaan Romanian uusi aalto on muutamaa omalakista visionääriään lukuunottamatta vajoamassa; onneksi festivaalilla on nähtävillä myös tuohon etujoukkoon kuuluvan Corneliu Porumboiun odotettu uutuus THE TREASURE.

LANDSCAPE WITH MANY MOONS (Jaan Toomik, 2014)

Koska olen sairaalloisen kiinnostunut kuvataiteesta elokuvaan siirtyneistä tai niiden välimaastossa operoivista tekijöistä, tämä Viron kuulemma kuuluisimman nykytaiteilijan esikoispitkä on itselleni tämän vuoden ohjelmiston ylivoimaisesti puoleensavetävin virolainen elokuva (aion toki kyllä tsekata Veiko Õunpuunkin uutuuden, jos vain suinkin ehdin) - eikä sen kiinnostavuutta ainakaan vähennä mukanaolo Olaf Möllerin viime keväänä Rotterdamin festivaaleille kuratoimassa nykysurrealismin näytössarjassa "Really? Really."

NO ONE'S CHILD (Vuk Ršumović, 2014)

Tämä ilmeisesti tositapahtumista inspiroitunut kertomus bosnialaisesta susilapsesta oli yksi tämän vuoden Sodankylän elokuvajuhlien parhaita uutuuselokuvia, mutta jäi siellä harmillisen vähille katsojille (osasyynä epäilemättä ainoan näytöksen kanssa päällekkäin ohjelmoitu Mike Leigh'n aamukeskustelu). R&A ottaa kopin ja tarjoaa mahdollisuuden korjata tilanne, suosittelen tarttumaan tilaisuuteen.

ONNESTA (Dave Berg & Elina Reinikka, 2014)

Paremmassa maailmassa tämä romanttista komediaa, melodraamaa ja videotaidetta vimmaisesti sekoittava indietuotanto olisi jo julistettu viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi, mutta valitettavasti vain juuri kukaan ei tainnut sitä nähdä; kehotan vahvasti kaikkia lukijoitani raivaamaan kalentereistaan leffan yhden ja ainoan näytösslotin (la 26.9. klo 21) vapaaksi, siinä määrin harvinainen tilaisuus on kyseessä. (Kts. myös erillinen artikkelini elokuvasta)

SUNRISE (Partho Sen-Gupta, 2014)

Saksassa (jossa elokuva on päässyt erinomaisen, etenkin aasialaisen elokuvan alalla korvaamattoman Rapid Eye -yhtiön toimesta teatterilevitykseen) järjestään neljän ja viiden tähden kritiikkejä kerännyt, intialaisen Partho Sen-Guptan (s. 1965) sateen ja neonvalojen kyllästämä, todellisuutta ja päähenkilön tajunnansisältöjä sekoittava hyytäväaiheinen neo-noir saattaa hyvin olla yksi tämän vuoden festivaalin todellisia salalöytöjä - joka olisi ilman ohjelmiston syvägooglailua voinut mennä kokonaan ohi! Todella kovat odotukset.

Myös kiinnostaa: Alex Ross Perryn molemmat elokuvat, Kitanon ja Apichatpong Weerasethakulin uudet, Abel Ferraran ja Willem Dafoen PASOLINI, taiwanilaisen Lee Chungin genresekoitelma THE LAUNDRYMAN, rahtilaivaan sijoittuva kummitus-/psykotrilleri IVY (Tolga Karaçelik), etiopialainen post-apo-scifi CRUMBS (Miguel Llansó), indieveteraani Hal Hartleyn joukkorahoitettu NED RIFLE, Yorgos Lanthimosin tähtisalaatti THE LOBSTER, Mia Hansen-Løven jo kahdesti missaamani EDEN, tämän vuoden slaavilaisista synkistelyistä lupaavimmalta vaikuttava (tammikuussa näkemäni THESE ARE THE RULES on nimittäin jo lähes kokonaan unohtunut mielestä, samoin kuin Juri Bykovin pari vuotta sitten nähdyt kaksi harmillisen keskinkertaista leffaa) kroatialainen THE REAPER (Zvonimir Jurić), Márton Jelinkón uusi indietrilleri LUNASTUS, Bill Condonin MR. HOLMES, periaatteessa kaikki japanilaiset uutuudet, jne. jne. jne.