Espoo Ciné 2016: viime hetken tärpit

Viime tingassa muutama huipputärppi Espoo Cinén ohjelmistosta - en itse ehtinyt osallistua festivaaleille tämän enempää (kovasti arvostamani Maren Aden odotettu uutuus TONI ERDMANN jäi sekin osaltani odottamaan joulukuista teatterijulkaisua), enkä itse asiassa tähän hätään ehdi näistä kolmestakaan kirjoittaa niin paljon kuin ne ansaitsisivat, mutta pidemmittä selittelyittä:

CHEVALIER (Athina Rachel Tsangari, 2015)

Luovemman kreikkalaisen nykyelokuvan - joka mediassa toisinaan niputetaan hieman keinotekoisesti yhteen nimellä "Greek Weird Wave" ja joka henkilöityy ennen kaikkea Giorgos Lanthimosiin (THE LOBSTER, ym.) - itselleni mielenkiintoisin tekijä on Austinissa opiskellut ja siellä Richard Linklaterin kanssa työskennellyt Athina Rachel Tsangari (s. 1966), joka on enimmän osan elokuvaurastaan viettänyt muualla kuin ohjaajantuolilla, mm. tuottamalla monia Lanthimosin elokuvia. Hänen loistavan ATTENBERGin (2010) jälkeen pitkään odotettu uusin elokuvansa CHEVALIER pääsi verrattain harvinaisella tavalla kaikkien kolmen ison suomalaisen festivaalin ohjelmistoon, eli sen ehtii nähdä vielä syyskuussa R&A:ssa, mutta jos suinkin mahdollista, kannattaa aikataulukonfliktien välttämiseksi käyttää tilaisuus jo Espoossa, sillä tätä mestarillista "kaverikomediaa ilman kavereita" ei saa jättää näkemättä. CHEVALIERin juoni on simppeli: ryhmä keski-ikäisiä ja -luokkaisia miehiä päättää luksusjahdilla lorvaillessaan ryhtyä pisteyttämään toistensa toimintaa, tarkoituksenaan selvittää kuka joukosta on "yleisesti ottaen paras" - Lanthimosin ja Tsangarin aiempia elokuvia nähneille tutulla tavalla siis jälleen enemmän pelisääntöjä kuin perinteistä käsikirjoitusmanuaaleissa neuvottua rakennetta muistuttava lähtökohta. Yksi syy heidän elokuviensa arvostukseen lieneekin siinä, että suhteellisen harvojen nykyleffojen tavoin niissä on jotain hengenheimolaisuutta sellaisiin esim. Pasolinin, Ōshiman ja Fassbinderin elokuviin, joissa jonkin (esim. suljettuun tilaan) rajatun ryhmän ja hyvin formalisoidun tai ritualisoidun, sääntöjen rajaaman toiminnan (esim. juuri pelin) kuvauksen avulla tuodaan näkyville jotain ihmisyhteisöjen taustalla yleisestikin toimivia mekanismeja. Tällaisen projektin tavoitteena ei oikeastaan ole jonkin tietyn yhteiskunnallisen rakenteen (esim. "patriarkaatin" tai "keskiluokan") kritisointi, vaan jonkin paljon yleisemmin inhimilliseen käyttäytymiseen kuuluvan piirteen armoton analysointi (tästä syystä yllämainitut ohjaajat saivat usein paskaa niskaansa yhtä lailla oikealta kuin vasemmalta). Kyse ei siis ole ensisijaisesti "miehistä" vaan "ihmisistä" - hieman kuten Peter Strickland selitti mestariteoksestaan THE DUKE OF BURGUNDY (2014), Tsangarikin on kertonut että CHEVALIERin kaikki hahmot ovat miehiä pääasiallisesti siitä syystä että sukupuolten sekoittaminen olisi aiheuttanut turhia ylimääräisiä konnotaatioita. Samaisen haastattelun päätteeksi hän selittääkin että elokuva voisi tapahtua missä ja milloin vain, antaen ymmärtää että kaikki ihmiset pelaavat "Chevalieria" kaiken aikaa: "sinä ja minä pelaamme [sitä] tälläkin hetkellä". Linjassa tämän lausunnon kanssa Tsangari ei missään vaiheessa sorru suhtautumaan henkilöihinsä alentuvasti - ei heille voi tosin nauramattakaan olla, mutta nauru ei silti ole ilkeää vaan siinä on tiettyä myötätuntoa tai lempeyttä, mitä tunnetta elokuvan hieno lopetus entisestään vahvistaa. (Kannattaa ladata myös elokuvan nokkela presskit, joka sisältää nipun esimerkkipelikortteja oman kaveriporukan Chevalier-pelin alkuunsaattamiseksi...)

LE FILS DE JOSEPH (Eugène Green, 2016)

Ranskalaistunut newyorkilainen Eugène Green (s. 1947), jonka A RELIGIOSA PORTUGUESA (2009) lukeutuu laskuissani 2000-luvun parhaisiin elokuviin, puuhasi myös muuta ennen elokuvantekoon siirtymistään ja teki ensimmäisen leffansa vasta kypsässä 54 vuoden iässä. Viime vuonna Espoossa nähty LA SAPIENZA (2014) oli ehkä hieman turvallisen oloinen harjoitelma, enkä siitä niin kovasti innostunut, mutta tänä vuonna Berliinissä ensi-iltansa saanut uutuus, hänen kuudes pitkä elokuvansa LE FILS DE JOSEPH on todellinen täysosuma. Greenille tyypilliset elementit eli eleetön kirjallinen dialogi ja äärimmäinen tyylittely (miltei kaikki vuorosanat puhutaan suoraan kameraan - tosin tästä aiemmissa elokuvissaan hyvinkin kurinalaisesti noudattamastaan systeemistä on Green tällä kertaa tarpeen mukaan hieman tinkinyt), uskonto- ja taidehistorialliset viittaukset ja alusta loppuun taltioidut musiikkiesitykset (barokkia, jonka teatterin parissa Green on tehnyt merkittävän osan urastaan) ovat paikoillaan, mutta tällä kertaa mukana on mukana myös yllätyksiä - joita en ehkä kaiken varalta kuitenkaan ryhdy paljastamaan: kohtalaisen spoilerittoman juoniselostuksen voi lukea vaikka tästä Cineuropassa julkaistusta mainiosta arviosta) - sekä Mathieu Amalric (joka ammattimiehenä suoriutuu Greenin rajoittavasta henkilöohjauksesta mainiosti) pirullisena kirjankustantajana ja Maria de Medeiros tämän rakastajattarena. Raamatun kertomuksista, barokin ajan kuvataiteesta (Caravaggio, Georges de la Tour, Philippe de Champaigne) ja nykyaikaisista aineksista syntyy moderni myytti armosta, joka kuitenkin enimmän osan ajastaan muistuttaa lähinnä romanttista komediaa (ja jonka ansiosta Robert Altmanin majesteettinen joutsenlaulu A PRAIRIE HOME COMPANION ei ole enää ainoa elokuva joka sisältää 1. puujalkavitsejä, 2. elävää musiikkia ja 3. enkelin väliintulon!). Eugène Green on edelleen täysin omassa sarjassaan, ja vaikka en ole edes nähnyt hänen koko tuotantoaan, uskallan sanoa että tämä on taatusti yksi hänen parhaita töitään, ja varmasti myös vuoden 2016 parhaita elokuvia. Suosittelen sitä lämpimästi aivan kaikille, kuitenkin pienellä varoituksella kaikkein herkimmille eläinystäville (etenkin rotanomistajille) ensimmäisen kohtauksen takia (pieni vihje siitä miten paikoitellen epätyypillinen Green-elokuva on kyseessä) - tosin aivan elokuvan lopputekstien päätteeksi seuraa lohdullinen tieto: "Gargantua-rotta poistui kuvauspaikalta täysin terveenä ja viettää nyt eläkepäiviään huvilassaan Ranskan Rivieralla" (jälleen osoitus siitä että elokuvat kannattaa aina katsoa loppuun asti, vaikka niitä joutuukin usein kuikuilemaan ulosrynnistävän ihmislauman välistä).

SANGUE DEL MIO SANGUE
(Marco Bellocchio, 2015)

Marco Bellocchio (s. 1939) aloitti uransa kahta yllämainittua ohjaajaa varhaisemmin: 26-vuotiaana, ja heti klassikolla I PUGNI IN TASCA (1965) - ja on vääntänyt elokuvia siitä asti tasaiseen tahtiin muutaman vuoden välein. Tässä toiseksi uusimmassa elokuvassaan Bellocchio palaa omalle kotiseudulleen Bobbioon, pieneen kylään Trebbia-joen laaksossa Pohjois-Italiassa, jossa hän kuvasi tuon ensimmäisen elokuvansa, ja myöhemmin vuosina 1999-2008 Fare Cinema -työpajansa kanssa pienen budjetin mutta suuren mittakaavan projektin, josta syntyivät elokuvat SORELLE (2008) ja sen laajempi versio SORELLE MAI (2010). SANGUE DEL MIO SANGUE sisältää viittauksia noihin elokuviin, mutta ei varsinaisesti edellytä niiden tuntemista (en ole niitä itsekään nähnyt): Bellocchion työtapaan kuuluu mitä moninaisimpien vaikutteiden silppuaminen ja kasaaminen uudelleen monimutkaisiksi elokuviksi, kyse on eräänlaisesta jatkuvasta radikaalista psykoanalyysista, jossa yleinen ja yksityinen historia kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa (kuten elämässä tapahtuukin). Niinpä myös SANGUE DEL MIO SANGUE on äärimmäisen henkilökohtainen elokuva, jonka ytimessä on hänen Bellocchion kaksoisveljen traaginen itsemurha vuonna 1981 (aihe jota ohjaaja yritti käsitellä tuoreeltaan elokuvassa GLI OCCHI LA BOCCA, 1982). Elokuva viliseekin kaksosia, kaikuja ja kahdennuksia (jo nimestään lähtien) niin henkilöhahmojen, näyttelijöiden kuin itse tarinan kaksiosaisen rakenteenkin tasolla. Elokuvan päähenkilön (jota esittää ohjaajan poika Pier Giorgio Bellocchio) nimi on Federico Mai, itsessään jo viittaus yllämainittuun diptyykkiin: "Mai... se on bobbiolainen sukunimi", virkkoo elokuvassa esiintyvä, vampyyriksi huhuttu "Kreivi" (mainio Roberto Herlitzka, joka esitti Aldo Moroa Bellocchion vuoden 2003 mestariteoksessa BUONGIORNO, NOTTE - lähes kaikki muutkin näyttelijät ovat tuttuja yhdestä tai toisesta Bellocchion elokuvasta); ohjaajan tytär Elena puolestaan vilahtaa sivuroolissa SORELLEn päähenkilönä, Elena Maina.
 
Bellocchio ottaa useimmissa elokuvissaan lähtökohdaksi jonkin uutisjutun tai historiallisen tositapahtuman, jonka pohjalta lähtee vapaasti kehittelemään tarinaansa. SANGUE DEL MIO SANGUEn pohjalla on mainitun henkilökohtaisen tragedian lisäksi Bobbion Santa Chiaran luostari, jonka löydettyään Bellocchio kuvasi julkaisemattoman lyhytelokuvan 1600-luvulla noidaksi syytetyn aatelisnaisen kuulustelusta ja tuomiosta: elävänä luostarin seinän sisään muuraamisesta - tämä tarina on Bellocchion keksimä, mutta perustuu vahvasti useampiakin elokuvia inspiroineeseen "Monzan nunnaan", sisar Virginia Mariaan (1575-1650), jonka kerrotaan todella eläneen 13 vuotta seinän takaiseen kammioon vangittuna. Mutta SANGUE DEL MIO SANGUElla on kirjaimellisesti toinenkin puolensa, jota en käy tässä paljastamaan - itse asiassa suosittelen katsomaan sen ilman mitään ennakkotietoja, tosin sillä varauksella että iso osa siitä tulee tuntumaan hämmentävältä ja ehkä vaikealta seurata. Monet yksityiskohdat jäivät itsellenikin hämäriksi (esim. loppupuolella kuullun Italian armeijan vuoristojoukkojen taistelulaulun merkitys), mutta turhautumisen sijaan niistä jäi paremminkin tarve nähdä elokuva pian uudestaan ja selvittää sen taustoja - joka tapauksessa nähtävillä oleva elokuvanteko on sitä luokkaa, että kun leffa todella lähtee lentoon, ei ole väliä vaikkei kärryillä täysin pysyisikään. (Sitä paitsi, ohjaajan omienkin sanojen mukaan: "tapahtuu mitä tapahtuu... tässä elokuvassa ei ole sellaista amerikkalaista kurinalaisuutta missä kaiken pitää sopia kauniisti yhteen... sen omituisuus on sen määrittelevä ominaisuus".)
 
Tyylillisesti elokuva on puhdasta myöhäis-Bellocchiota parhaimmillaan: edellisissä elokuvissa VINCERE (2009) ja BELLA ADDORMENTATA (2012) etabloitunut estetiikka (kuvaus Daniele Cipri, musiikki Carlo Crivelli) istuu täydellisesti tämänkin elokuvan kiihtyneenä alkavaan ja aina kuumeisemmaksi yltyvään tunnelmaan. SANGUE DEL MIO SANGUE sisältää myös etenkin musiikkipuolella muutaman ällistyttävän ratkaisun, joita kukaan muu kuin Bellocchio tuskin saisi edes päähänsä, ja jotka paperilla (en spoilaa) saattaisivat näyttää naurettavilta, mutta kokonaisuuden osana singauttavat samalle taajuudelle virittyneen katsojan alaleuan syliin ja niskakarvat kattohirsiin (ja takuuvarmasti aikaansaavat yhtä voimakkaan vastakkaisen reaktion vähintään yhtä suuressa osassa katsojia). Suosittelen vahvasti, mutta sillä ymmärryksellä että tämä on todellakin kuluneen kliseen mukaan elokuva jota todennäköisesti joko rakastaa tai vihaa; joka tapauksessa se on täysin tekijänsä näköinen, äärimmäisen henkilökohtainen ja taatusti uusintakatselua ja perehtymistä runsaasti palkitseva elokuva mestariohjaajalta voimiensa huipulla.

Yllämainitut elokuvat Espoo Cinéssä vielä viikonloppuna:
CHEVALIER Kino Tapiolassa la 27.8. klo 14:45
SANGUE DEL MIO SANGUE Sellossa la 27.8. 19:00

LE FILS DU JOSEPH Kino Tapiolassa su 28.8. klo 14:00

R&A 2014: tärppejä

Kahden todella kovan, poikkeuksellisen loistavan vuoden jälkeen Suomen suurin ja odotetuin festivaali palaa hieman turvallisemmille urille, ja tuloksena on valitettavasti tylsin ohjelmisto vähään aikaan, etenkin kun ajattelee mitä kaikkea tämän vuoden ja viime vuodelta yli jääneiden julkaisujen joukosta olisi voinut valikoitua (mutta siitä lisää tulevassa yleiskotimaisessa "Mitä jäi puuttumaan" -purnauksessa) - MUTTA onneksi kuitenkin niin laaja, että yhden sarjakortin saa kyllä helposti täyteen; eikä pidä työntää päätään liian syvälle lahjahevosen suuhun, kun mukana on loppujen lopuksi kuitenkin kourallinen allekirjoittaneen vuoden odotetuimpia leffoja. Tärpeiksi poimin seuraavat:

THE BLUE ROOM (La Chambre bleue)
Mathieu Amalric, 2014

Harvakseltaan lukemani Filmihullun kesänumeron sytyttämä Simenon-innostus ja ennakkoluuloton hinku lähes mihin tahansa Mathieu Amalricin tähdittämään (tai hitto, edes sivuosittamaan) - ohjaamasta nyt puhumattakaan - tekee tästä mahdollisesti tämän vuoden festarin eniten odottamani ulkomaisen leffan (vähintään tasapelin Östlundin kanssa). Amalricin massiivisen Stendhal-projektin lomassa muutamassa viikossa kasatun, Daniel Kasmanin sekä Chabroliin että Resnais'hen vertaaman kronologisesti sekoitetun murhamysteerin kesto on esikuvina toimineiden klassisten film noirien tapaan miellyttävän lyhyt (75 min), mikä helpottaa sen katsomista tarpeen tullen vaikkapa useampaan kertaan (näytöksiä on peräti kolme) - kuten festivaalin esittelysivullakin siteerattu päähenkilön lause tuntuu kehottavan: "Elämä on erilaista, kun sitä elää, ja kun siihen palaa uudelleen". Elokuvan promosivustolla on kiehtova Amalricin haastattelu, joka kannattaa lukaista!

Näytösajat: pe 19.9. klo 14:15 @ Kinopalatsi // la 20.9. klo 16:15 @ Kino Engel // su 21.9. klo 14:00 @ Orion

HE OVAT PAENNEET
Jukka-Pekka Valkeapää, 2014

Klassinen film noir -aihe "lainsuojaton pari", kahden ulkopuolisen nuoren kasvukertomus, psykedeelinen metsäretki ja parisataa litraa tekoverta - johan alkaa olla aineksia todella lupaavalle kotimaiselle. Leffa valittiin sekä Toronton että Venetsian festareille, ja arviot sieltä ovat olleet pääsääntöisesti positiivisia; jopa kanadalaisen Exclaimin haalea arviokin onnistuu vain lisäämään ennakkoinnostusta, saadessaan elokuvan kuulostamaan miltei joltain Carax-osaston euforiatripiltä: "ailahteleva, tonaalisesti abstrakti, tunnevetoinen, sotkuinen, epätasainen" - ilmeisesti moitteeksi tarkoitettuja sanoja, mutta omassa kirjanpidossani piirteitä jotka, sen lisäksi että sopivat moniin kaikkien aikojen suosikkielokuvistani, ovat juuri niitä joiden puuttuminen tekee tavallisesti kotimaisista elokuvista niin kuolettavan tylsiä etten jaksa vaivautua niitä kaikkia enää edes katsomaan. Yleensä jätän normaalilevitykseen tulevat festarielokuvat paremmalle ajalle, mutta tämän kanssa ei taida malttaa odottaa niin pitkään!

Ainoa näytös: ti 23.9. klo 18:30 @ Bio Rex, ohjaaja ilmeisesti paikalla. Ensi-ilta Finnkinolla 17.10.

IDA
Paweł Pawlikowski, 2013
 
Sodankylässä sympaattisen vaikutelman tehnyt puolalaissyntyinen, mutta jo nuorena brittiläistynyt Pawlikowski luonnehti tätä "ensimmäiseksi puolalaiseksi elokuvakseen"; maan elokuvahistorian mieleentuovasti (mutta ohjaajan mukaan muista syistä) Academy-kuvasuhteessa ja mustavalkoisena kuvattu filmi on saanut melkein yksinomaan positiivisia arviota; trailerin perusteella hieman (ja sikäli kun asiaa tunnen, ohjaajalle epätyypillisesti) yliestetisoidun näköinen ilmiasu arveluttaa, mutta Jonathan Romney tyynnyttelee epäluuloa Film Commentin arviossaan: "IDA on paljon maanläheisempi ja kovasärmäisempi elokuva kuin miltä ensi alkuun vaikuttaa... kultivoidun karu kauneus ei ole pelkästään koristeellista tai (kuten alkukuvista voisi luulla) oikotie transkendentaaliseen hurmioon". Pawlikowski on jo filmografiansa heterogeenisyyden tähden erittäin kiinnostava tekijä, ja IDAn saaminen R&A:han lievittää hieman harmitusta Sodankylässä missatusta retrospektiivistä. Mukana myös R&A:n ja Orionin "kuukauden elokuva" -äänestyksessä.

Näytösajat: pe 19.9. klo 18:30 @ Orion // su 21.9. klo 14:00 @ Kinopalatsi // to 25.9. klo 21:00 @ Kinopalatsi

JEALOUSY (La Jalousie)
Philippe Garrel, 2013

Tärppiosaston vahvistus mallia déjà vu (kirjaimellisesti): epämääräisiä ounasteluita tarjoilin jo Espoo-tärpeissä ja -raportissa, mutta nyt vielä nähdyn perusteella erittäin painokas suositus jos pääsi livahtamaan siellä ohi. Erityisen tärkeää katsottavaa oppimateriaalina elokuvantekoa suunnitteleville; Garrelin kyky näyttää ainoastaan oleellinen, mistä seurauksena kertomuksen elliptisyys ja lyhyt kesto (77 minuuttia!), ei suinkaan tee elokuvasta kevyttä vaan päinvastoin tiiviydessään vielä vaikuttavamman. Kuten Nicholas Elliott kirjoittaa (Cahiers du Cinéma #695): "Sanaa 'puhtaus' käytetään usein väärin, mutta tässä on todella kyse siitä... elokuvaa puhtaassa tilassa, toisin sanoen elämää tallennettuna terävyydellä joka asettaa katsojan kasvokkain hetken intensiivisyyden kanssa, saaden hengityksen tihentymään." Myös tämä on ehdokkaana Orionin marraskuun elokuvaksi (äänestys alkaa 18.9.)

Näytösajat: su 21.9. klo 12:00 @ Orion // to 25.9. klo 18:30 @ Orion

LUOKKAJUHLA (Återträffen)
Anna Odell, 2013

Viime vuoden Tukholman festareilla meni tiukan aikataulun takia läpijuoksuksi, enkä ehtinyt ottaa etukäteen selvää tästä aiemmin lähinnä "Okänd, kvinna 2009-349701" -performanssistaan tunnetun taiteilija Anna Odellin esikoisohjauksesta, ja niinpä se jäi tärkeimpien puutteiden jalkoihin. Filmi koostuu siis kahdesta osasta, joista ensimmäinen on fiktiivinen kuvaus koulukiusatun Odellin luokkakokouksessa pitämästä puheesta (tempaus jota tämä oli oikeasti suunnitellut, muttei ehtinyt kokoukseen koska häntä ei kutsuttu), ja jälkimmäinen näyttelijöiden kanssa tehty rekonstruktio ensimmäisen osan (todella tapahtuneesta) esittämisestä Odellin vanhoille luokkatovereille. Dox-lehden tammikuun numerossa Odell kertoo ettei tarkoitus ollut niinkään haastaa kiusaajia vastaamaan teoistaan, vaan tutkia kiusaamista tai syrjimistä sosiaalisena ilmiönä fiktiota ja dokumenttia mielenkiintoisella tavalla yhdistävän teoksen puitteissa. Olaf Möller nimitti elokuvan yhdeksi viime vuoden parhaista, ja kirjoittaa (Filmihullu 5/13): "[Odell luottaa] täysin modernismin taidekriteerien arvoihin... Yhteiskunta taistelukenttänä, josta kukaan ei voi selvitä terveenä - tällaista on sitten 1960- ja 1970-lukujen harvoin näin ankarasti ja itsereflektiivisesti nähty" (suom. Antti Alanen)

Ainoa näytös: la 20.9. klo 18:30 @ Bio Rex, ohjaaja paikalla. Ensi-ilta Engelissä 7.11.

MINISTERI (Quai d'Orsay)
Bertrand Tavernier, 2013

Sekä ohjaajana että kriitikkona aina huomionarvoisen Tavernierin uusin elokuva on sovitus sarjakuvataiteilija Christophe Blainin samannimisestä teoksesta, joka kulkee englanniksi nimellä WEAPONS OF MASS DIPLOMACY ja on itse asiassa myös suomennettu (nimellä ULKOMINISTERIÖ). Tavernierin viimeaikaiset leffat (IN THE ELECTRIC MIST, josta pidin kovasti, ja MONTPENSIERIN PRINSESSA, jota en ole ehtinyt katsoa) ovat jakaneet mielipiteitä jyrkästi, eikä tämä ole poikkeus; kuten tavallista, muutamat kriitikot eivät ole saaneet otetta sen draaman ja screwball-komedian välillä heittelevästä sävystä, ja Film Commentin erinomaisessa haastattelussa Tavernier, jolla ei ole kiinnostusta tehdä monoton(aal)isia elokuvia suoraviivaisia katsojia miellyttääkseen, mainitseekin esikuviksi Hawksin kuolemattoman kuolemantuomioreportaasisekoilun HIS GIRL FRIDAYn ja Jacques Beckerin samalla tavalla äänilajeja virtuoosimaisesti vaihtelevat elokuvat. Leffa saapuu Suomeen aikataulusyistä peräti vuoden myöhässä (maailmanensi-ilta oli Toronton festivaaleilla tasan vuosi sitten) ja on ehtinyt tällä välin jo kotimaiselle DVD:llekin, joten tämän saa helposti tsekattua myöhemminkin jos festarille ohjelmoitu ainoa näytös jää muiden aikataulujen jalkoihin.

Ainoa näytös: su 21.9. klo 18:30 @ Kinopalatsi

THE TRIBE (Plemja)
Myroslav Slaboshpytskiy, 2014 

Aiemmin peräti kuusi lyhytelokuvaa tehneen (ja kahdella niistä Berliinin lyhytelokuvasarjan Kultaisen karhun voittaneen) ukrainalaisen Myroslav Slaboshpytskiyn (s. 1974) esikoispitkä on vakuuttanut kriitikot ympäri maailmaa tällä mykkäelokuvan radikaalilla päivityksellä, jonka tapahtumat sijoittuvat kuuromykkien kouluun, ja kaikki näyttelijät todellakin ovat kuuromykkiä: tekstittämättömän elokuvan kaikki dialogi on viittomakielistä, mikä konkretisoi katsojalle kuvatun yhteisön suljetun luonteen. Elokuva näyttää tällaisen yhteisön sisäisen valtataistelun koko julmuudessaan, ja ohjaaja kertookin Michael Pattisonin haastattelussa elokuvaa aluksi tukeneen Ukrainan kuuromykkäin kulttuurikeskuksen kavahtaneen elokuvan kaunistelematonta sisältöä ja jättäytyneen pois projektista - seikka jonka herättämät tunteet summaa tyhjentävimmin ohjaajan oma kommentti: "on poliittisesti korrektia haluta henkilöiden olevan söpöjä, mutta tosielämässä ihmiset eivät ole niin hirveän söpöjä". Jonathan Romney (Film Comment) kertoo loistavassa (ja niille joita sellainen häiritsee varoituksena, hieman spoilereita sisältävässä) kritiikissään tämän olevan kaikista Cannesissa tänä vuonna näkemistään elokuvista "yllättävin, kekseliäin, ja monella tavalla järkyttävin... armottoman antisentimentaalinen... hämmästyttävä elokuva". Sinne. 

Näytösajat: ma 22.9. klo 18:30 @ Kino Engel // ti 23.9. klo 15:45 @ Kinopalatsi // pe 26.9. klo 16:00 @ Kino Engel

TURIST
Ruben Östlund, 2014

Milloin Roy Anderssonin, milloin Ulrich Seidlin manttelinperijäksi tituleerattu Östlund palaa neljännellä täyspitkällään elokuvallisille juurilleen - mies aloitti leffahommat tekemällä laskettelufilmejä - jatkaen samalla sosiaalisten kipupisteiden ja inhimillisyyden vähemmän mieltäylentävien puolten luotaamista. Seidlin tapaan, Östlundin elokuvat toimivat pakottamalla katsojan ennakkoasenteet mukaan peliin, ja se osa yleisöstä joka ei tähän pysty tai suostu kääntyy tavallisesti väkivaltaisesti elokuvia vastaan (CinEuropan videohaastattelussa Östlund kertoo TURISTin koekatsojan syyttäneen häntä "anti-humanismista"!); tämä kertomus hiihtolomalla lumivyörypaniikissa perheensä hylkäävästä isästä ja tuon spontaanin impulssin jälkiseurauksista tuskin sisältää aineksia samanlaiseen masentavaan poliittiseen älämölöön joka uhkasi kotimaansa keskustelussa hukuttaa parin vuoden takaisen mestarillisen PLAYn (joka muuten tulee Yle Teemalta 24.9. osana kanavan ja R&A:n yhteistyötä) elokuvalliset ansiot alleen, mutta varmasti tämän jälkilöylyissä ainakin keskikokoisen perheriidan saa kehiteltyä. Elokuva tulee Cinema Mondolle teatterilevitykseen eli nähtävissä myöhemmin myös Engelissä (ensi-iltapäivä vielä avoin).

Näytösajat: su 21.9. klo 16:15 @ Bio Rex // ti 23.9. klo 19:30 @ Kino Tapiola

Lisäksi kiinnostaa Viron parhaaksi elokuvaksi äänestetyn SÜGISBALLin (jota en ole nähnyt) ja pätkittäin loistavan mutta lopulta ylikurottavan PÜHA TÕNU KIUSAMISEN ohjanneen Veiko Õunpuun uutuus FREE RANGE; Yann Demangen toimintaohjauksestaan kehuttu Belfastin levottomuuksia kuvaava toimintatrilleri '71; tämän vuosituhannen ensimmäisen uuden mestariohjaajan Sergei Loznitsan (MY JOY, IN THE FOG) Ukrainan kansannousua kommentoimatta dokumentoiva MAIDAN; festivaalin toinen mykkä äänielokuva, Aleksandr Kottin TEST (lähinnä vertailukohtana THE TRIBElle); Nuri Bilge Ceylanin kolmituntinen Cannes-voittaja WINTER SLEEP; hyväksi havaitun Coogan-Brydon-Winterbottom-tiimin THE TRIP TO ITALY (joka tosin alkuperäisen THE TRIPin tavoin pitäisi mieluiten nähdä koko TV-pituudessaan); sekä jo kahdella festarilla aikataulusyistä ohi mennyt Benedikt Erlingssonin OF HORSES AND MEN (jonka tosin voisin lyödä vetoa voittavan Orionin kuukauden elokuva -äänestyksen, joten ei niin haitanne jos se menee ohi täälläkin). Luotettavan oloisia ja varmasti mukiinmeneviä elokuvia ohjelmistossa on vielä varmasti toinenkin kourallinen, mutta tässä tällä erää etukäteen innostavimmat.