Espoo Ciné 2016: viime hetken tärpit

Viime tingassa muutama huipputärppi Espoo Cinén ohjelmistosta - en itse ehtinyt osallistua festivaaleille tämän enempää (kovasti arvostamani Maren Aden odotettu uutuus TONI ERDMANN jäi sekin osaltani odottamaan joulukuista teatterijulkaisua), enkä itse asiassa tähän hätään ehdi näistä kolmestakaan kirjoittaa niin paljon kuin ne ansaitsisivat, mutta pidemmittä selittelyittä:

CHEVALIER (Athina Rachel Tsangari, 2015)

Luovemman kreikkalaisen nykyelokuvan - joka mediassa toisinaan niputetaan hieman keinotekoisesti yhteen nimellä "Greek Weird Wave" ja joka henkilöityy ennen kaikkea Giorgos Lanthimosiin (THE LOBSTER, ym.) - itselleni mielenkiintoisin tekijä on Austinissa opiskellut ja siellä Richard Linklaterin kanssa työskennellyt Athina Rachel Tsangari (s. 1966), joka on enimmän osan elokuvaurastaan viettänyt muualla kuin ohjaajantuolilla, mm. tuottamalla monia Lanthimosin elokuvia. Hänen loistavan ATTENBERGin (2010) jälkeen pitkään odotettu uusin elokuvansa CHEVALIER pääsi verrattain harvinaisella tavalla kaikkien kolmen ison suomalaisen festivaalin ohjelmistoon, eli sen ehtii nähdä vielä syyskuussa R&A:ssa, mutta jos suinkin mahdollista, kannattaa aikataulukonfliktien välttämiseksi käyttää tilaisuus jo Espoossa, sillä tätä mestarillista "kaverikomediaa ilman kavereita" ei saa jättää näkemättä. CHEVALIERin juoni on simppeli: ryhmä keski-ikäisiä ja -luokkaisia miehiä päättää luksusjahdilla lorvaillessaan ryhtyä pisteyttämään toistensa toimintaa, tarkoituksenaan selvittää kuka joukosta on "yleisesti ottaen paras" - Lanthimosin ja Tsangarin aiempia elokuvia nähneille tutulla tavalla siis jälleen enemmän pelisääntöjä kuin perinteistä käsikirjoitusmanuaaleissa neuvottua rakennetta muistuttava lähtökohta. Yksi syy heidän elokuviensa arvostukseen lieneekin siinä, että suhteellisen harvojen nykyleffojen tavoin niissä on jotain hengenheimolaisuutta sellaisiin esim. Pasolinin, Ōshiman ja Fassbinderin elokuviin, joissa jonkin (esim. suljettuun tilaan) rajatun ryhmän ja hyvin formalisoidun tai ritualisoidun, sääntöjen rajaaman toiminnan (esim. juuri pelin) kuvauksen avulla tuodaan näkyville jotain ihmisyhteisöjen taustalla yleisestikin toimivia mekanismeja. Tällaisen projektin tavoitteena ei oikeastaan ole jonkin tietyn yhteiskunnallisen rakenteen (esim. "patriarkaatin" tai "keskiluokan") kritisointi, vaan jonkin paljon yleisemmin inhimilliseen käyttäytymiseen kuuluvan piirteen armoton analysointi (tästä syystä yllämainitut ohjaajat saivat usein paskaa niskaansa yhtä lailla oikealta kuin vasemmalta). Kyse ei siis ole ensisijaisesti "miehistä" vaan "ihmisistä" - hieman kuten Peter Strickland selitti mestariteoksestaan THE DUKE OF BURGUNDY (2014), Tsangarikin on kertonut että CHEVALIERin kaikki hahmot ovat miehiä pääasiallisesti siitä syystä että sukupuolten sekoittaminen olisi aiheuttanut turhia ylimääräisiä konnotaatioita. Samaisen haastattelun päätteeksi hän selittääkin että elokuva voisi tapahtua missä ja milloin vain, antaen ymmärtää että kaikki ihmiset pelaavat "Chevalieria" kaiken aikaa: "sinä ja minä pelaamme [sitä] tälläkin hetkellä". Linjassa tämän lausunnon kanssa Tsangari ei missään vaiheessa sorru suhtautumaan henkilöihinsä alentuvasti - ei heille voi tosin nauramattakaan olla, mutta nauru ei silti ole ilkeää vaan siinä on tiettyä myötätuntoa tai lempeyttä, mitä tunnetta elokuvan hieno lopetus entisestään vahvistaa. (Kannattaa ladata myös elokuvan nokkela presskit, joka sisältää nipun esimerkkipelikortteja oman kaveriporukan Chevalier-pelin alkuunsaattamiseksi...)

LE FILS DE JOSEPH (Eugène Green, 2016)

Ranskalaistunut newyorkilainen Eugène Green (s. 1947), jonka A RELIGIOSA PORTUGUESA (2009) lukeutuu laskuissani 2000-luvun parhaisiin elokuviin, puuhasi myös muuta ennen elokuvantekoon siirtymistään ja teki ensimmäisen leffansa vasta kypsässä 54 vuoden iässä. Viime vuonna Espoossa nähty LA SAPIENZA (2014) oli ehkä hieman turvallisen oloinen harjoitelma, enkä siitä niin kovasti innostunut, mutta tänä vuonna Berliinissä ensi-iltansa saanut uutuus, hänen kuudes pitkä elokuvansa LE FILS DE JOSEPH on todellinen täysosuma. Greenille tyypilliset elementit eli eleetön kirjallinen dialogi ja äärimmäinen tyylittely (miltei kaikki vuorosanat puhutaan suoraan kameraan - tosin tästä aiemmissa elokuvissaan hyvinkin kurinalaisesti noudattamastaan systeemistä on Green tällä kertaa tarpeen mukaan hieman tinkinyt), uskonto- ja taidehistorialliset viittaukset ja alusta loppuun taltioidut musiikkiesitykset (barokkia, jonka teatterin parissa Green on tehnyt merkittävän osan urastaan) ovat paikoillaan, mutta tällä kertaa mukana on mukana myös yllätyksiä - joita en ehkä kaiken varalta kuitenkaan ryhdy paljastamaan: kohtalaisen spoilerittoman juoniselostuksen voi lukea vaikka tästä Cineuropassa julkaistusta mainiosta arviosta) - sekä Mathieu Amalric (joka ammattimiehenä suoriutuu Greenin rajoittavasta henkilöohjauksesta mainiosti) pirullisena kirjankustantajana ja Maria de Medeiros tämän rakastajattarena. Raamatun kertomuksista, barokin ajan kuvataiteesta (Caravaggio, Georges de la Tour, Philippe de Champaigne) ja nykyaikaisista aineksista syntyy moderni myytti armosta, joka kuitenkin enimmän osan ajastaan muistuttaa lähinnä romanttista komediaa (ja jonka ansiosta Robert Altmanin majesteettinen joutsenlaulu A PRAIRIE HOME COMPANION ei ole enää ainoa elokuva joka sisältää 1. puujalkavitsejä, 2. elävää musiikkia ja 3. enkelin väliintulon!). Eugène Green on edelleen täysin omassa sarjassaan, ja vaikka en ole edes nähnyt hänen koko tuotantoaan, uskallan sanoa että tämä on taatusti yksi hänen parhaita töitään, ja varmasti myös vuoden 2016 parhaita elokuvia. Suosittelen sitä lämpimästi aivan kaikille, kuitenkin pienellä varoituksella kaikkein herkimmille eläinystäville (etenkin rotanomistajille) ensimmäisen kohtauksen takia (pieni vihje siitä miten paikoitellen epätyypillinen Green-elokuva on kyseessä) - tosin aivan elokuvan lopputekstien päätteeksi seuraa lohdullinen tieto: "Gargantua-rotta poistui kuvauspaikalta täysin terveenä ja viettää nyt eläkepäiviään huvilassaan Ranskan Rivieralla" (jälleen osoitus siitä että elokuvat kannattaa aina katsoa loppuun asti, vaikka niitä joutuukin usein kuikuilemaan ulosrynnistävän ihmislauman välistä).

SANGUE DEL MIO SANGUE
(Marco Bellocchio, 2015)

Marco Bellocchio (s. 1939) aloitti uransa kahta yllämainittua ohjaajaa varhaisemmin: 26-vuotiaana, ja heti klassikolla I PUGNI IN TASCA (1965) - ja on vääntänyt elokuvia siitä asti tasaiseen tahtiin muutaman vuoden välein. Tässä toiseksi uusimmassa elokuvassaan Bellocchio palaa omalle kotiseudulleen Bobbioon, pieneen kylään Trebbia-joen laaksossa Pohjois-Italiassa, jossa hän kuvasi tuon ensimmäisen elokuvansa, ja myöhemmin vuosina 1999-2008 Fare Cinema -työpajansa kanssa pienen budjetin mutta suuren mittakaavan projektin, josta syntyivät elokuvat SORELLE (2008) ja sen laajempi versio SORELLE MAI (2010). SANGUE DEL MIO SANGUE sisältää viittauksia noihin elokuviin, mutta ei varsinaisesti edellytä niiden tuntemista (en ole niitä itsekään nähnyt): Bellocchion työtapaan kuuluu mitä moninaisimpien vaikutteiden silppuaminen ja kasaaminen uudelleen monimutkaisiksi elokuviksi, kyse on eräänlaisesta jatkuvasta radikaalista psykoanalyysista, jossa yleinen ja yksityinen historia kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa (kuten elämässä tapahtuukin). Niinpä myös SANGUE DEL MIO SANGUE on äärimmäisen henkilökohtainen elokuva, jonka ytimessä on hänen Bellocchion kaksoisveljen traaginen itsemurha vuonna 1981 (aihe jota ohjaaja yritti käsitellä tuoreeltaan elokuvassa GLI OCCHI LA BOCCA, 1982). Elokuva viliseekin kaksosia, kaikuja ja kahdennuksia (jo nimestään lähtien) niin henkilöhahmojen, näyttelijöiden kuin itse tarinan kaksiosaisen rakenteenkin tasolla. Elokuvan päähenkilön (jota esittää ohjaajan poika Pier Giorgio Bellocchio) nimi on Federico Mai, itsessään jo viittaus yllämainittuun diptyykkiin: "Mai... se on bobbiolainen sukunimi", virkkoo elokuvassa esiintyvä, vampyyriksi huhuttu "Kreivi" (mainio Roberto Herlitzka, joka esitti Aldo Moroa Bellocchion vuoden 2003 mestariteoksessa BUONGIORNO, NOTTE - lähes kaikki muutkin näyttelijät ovat tuttuja yhdestä tai toisesta Bellocchion elokuvasta); ohjaajan tytär Elena puolestaan vilahtaa sivuroolissa SORELLEn päähenkilönä, Elena Maina.
 
Bellocchio ottaa useimmissa elokuvissaan lähtökohdaksi jonkin uutisjutun tai historiallisen tositapahtuman, jonka pohjalta lähtee vapaasti kehittelemään tarinaansa. SANGUE DEL MIO SANGUEn pohjalla on mainitun henkilökohtaisen tragedian lisäksi Bobbion Santa Chiaran luostari, jonka löydettyään Bellocchio kuvasi julkaisemattoman lyhytelokuvan 1600-luvulla noidaksi syytetyn aatelisnaisen kuulustelusta ja tuomiosta: elävänä luostarin seinän sisään muuraamisesta - tämä tarina on Bellocchion keksimä, mutta perustuu vahvasti useampiakin elokuvia inspiroineeseen "Monzan nunnaan", sisar Virginia Mariaan (1575-1650), jonka kerrotaan todella eläneen 13 vuotta seinän takaiseen kammioon vangittuna. Mutta SANGUE DEL MIO SANGUElla on kirjaimellisesti toinenkin puolensa, jota en käy tässä paljastamaan - itse asiassa suosittelen katsomaan sen ilman mitään ennakkotietoja, tosin sillä varauksella että iso osa siitä tulee tuntumaan hämmentävältä ja ehkä vaikealta seurata. Monet yksityiskohdat jäivät itsellenikin hämäriksi (esim. loppupuolella kuullun Italian armeijan vuoristojoukkojen taistelulaulun merkitys), mutta turhautumisen sijaan niistä jäi paremminkin tarve nähdä elokuva pian uudestaan ja selvittää sen taustoja - joka tapauksessa nähtävillä oleva elokuvanteko on sitä luokkaa, että kun leffa todella lähtee lentoon, ei ole väliä vaikkei kärryillä täysin pysyisikään. (Sitä paitsi, ohjaajan omienkin sanojen mukaan: "tapahtuu mitä tapahtuu... tässä elokuvassa ei ole sellaista amerikkalaista kurinalaisuutta missä kaiken pitää sopia kauniisti yhteen... sen omituisuus on sen määrittelevä ominaisuus".)
 
Tyylillisesti elokuva on puhdasta myöhäis-Bellocchiota parhaimmillaan: edellisissä elokuvissa VINCERE (2009) ja BELLA ADDORMENTATA (2012) etabloitunut estetiikka (kuvaus Daniele Cipri, musiikki Carlo Crivelli) istuu täydellisesti tämänkin elokuvan kiihtyneenä alkavaan ja aina kuumeisemmaksi yltyvään tunnelmaan. SANGUE DEL MIO SANGUE sisältää myös etenkin musiikkipuolella muutaman ällistyttävän ratkaisun, joita kukaan muu kuin Bellocchio tuskin saisi edes päähänsä, ja jotka paperilla (en spoilaa) saattaisivat näyttää naurettavilta, mutta kokonaisuuden osana singauttavat samalle taajuudelle virittyneen katsojan alaleuan syliin ja niskakarvat kattohirsiin (ja takuuvarmasti aikaansaavat yhtä voimakkaan vastakkaisen reaktion vähintään yhtä suuressa osassa katsojia). Suosittelen vahvasti, mutta sillä ymmärryksellä että tämä on todellakin kuluneen kliseen mukaan elokuva jota todennäköisesti joko rakastaa tai vihaa; joka tapauksessa se on täysin tekijänsä näköinen, äärimmäisen henkilökohtainen ja taatusti uusintakatselua ja perehtymistä runsaasti palkitseva elokuva mestariohjaajalta voimiensa huipulla.

Yllämainitut elokuvat Espoo Cinéssä vielä viikonloppuna:
CHEVALIER Kino Tapiolassa la 27.8. klo 14:45
SANGUE DEL MIO SANGUE Sellossa la 27.8. 19:00

LE FILS DU JOSEPH Kino Tapiolassa su 28.8. klo 14:00

Nettikatseluvinkkejä (viikko 38)

Ensimmäisenä askeleena kohti suunnittelemaani tarkoituksenmukaisemmaksi viilattua uutta blogia lanseeraan tässä viikottaisen säännöllisen "palstan", jonka puitteissa nostan lyhyiden kapseliarvioiden, kuvausten tai muualta lainattujen lausuntojen avulla esiin näkemisen arvoisia teoksia internetin lukuisista videopalveluista, pääpaino tilapäisillä tai pian poistuvilla streameillä. Tämän viikon poiminnoissa kaksi kiireellistä, jo huomenna tiistaina poistuvaa erinomaista pitkää fiktiota sekä valikoima sunnuntaihin asti ilmaiseksi katsottavia lyhytdokumentteja.

INTERROGATION (Vetrimaaran, 2015)

Kansainvälisestikin huomatun AADUKALAM -elokuvan (2011) ohjaajan uutuus voitti pari päivää sitten Venetsiassa  Amnestyn ihmisoikeuskysymyksiä koskevien elokuvien palkinnon; VISARANAI alkaakin harvinaisen hyökkäävänä ja katsojaa koettelevana (ja kuulemma tositapahtumiin perustuvana) rasismin, mielivallan ja poliisibrutaliteetin kuvauksena, mutta tekee puolivälissä yhden kiehtovimmista viime aikoina näkemistäni käännöksistä kohti hieman vaikkapa jotkut Johnnie To'n elokuvat mieleentuovaa poliittista trilleriä (viittaan tässä vain juoneen - V:n mahdollisista toimintaohjaajan kyvyistä nähdään tässä elokuvassa vain vilaus), kun kohtalo (ja korruptio) syöksee syntipukeiksi kadulta poimitut köyhät tamilimiehet ojasta allikkoon. Hieno elokuva, helposti muutaman euron katselumaksun väärti (semminkin kun toista mahdollisuutta tämän näkemiseen tuskin pian tulee): vahva suositus.

Missä: Venice Sala Web // Poistuu: ti 15.9. klo 23:59 // Hinta: 4 euroa // Kesto: 106 min // Kieli: tamili, telugu (tekstit englanniksi)




THE PORTUGUESE NUN
(Eugène Green, 2009)

Espoossa nähtyä, ohjaajansa uusinta LA SAPIENZAa (2014) helpommin lähestyttävä (ja mielestäni parempi - sekä elokuvana että johdatuksena Eugène Greenin omaperäiseen ilmaisuun) A RELIGIOSA PORTUGUESA oli yksi parhaita viime vuonna näkemiäni elokuvia. Hieman Manoel de Oliveiran tai Ozun henkisesti yhtä aikaa leikkisä ja melankolinen kuvaus yksinäisen näyttelijättären odysseiasta Lissabonin kaduilla ja baareissa kasvaa lähes huomaamatta meditaatioksi taiteesta, uskosta ja rakkaudesta. Elokuva on saatavilla myös Artifical Eyen julkaisemalla englanniksi tekstitetyllä DVD:llä, mutta suosittelen käyttämään tämän helpomman tilaisuuden sen tsekkaamiseen jos vain aikaa löytyy.

Missä: Mubi // Poistuu: ti 15.9. klo 23:59 // Hinta: kk-maksu (1 kk ilmainen) // Kesto: 127 min // Kieli: ranska, portugali (tekstit englanniksi)

MOMENTS OF SILENCE ym.

Mats Bigert & Lars Bergström, 2014

Pistämätön Doc Alliance jatkaa voittokulkuaan: esiteltyään viikon mittaisissa ilmaissarjoissaan niin raskaan sarjan tekijöitä (Michael Glawogger, Sergei Loznitsa, Peter Liechti, Peter Tcherkassky) kuin nuorempiakin ohjaajia (mm. Harvardin Sensory Ethnography Labista ja Aalto-yliopistosta), sivuston kuratoijat ovat valinneet näytettäväksi erinomaisen mielenkiintoisen ruotsalaisen taiteilijapari Bigert & Bergströmin elokuvatöitä. Olen itse nähnyt duolta vain tämän viimevuotisen, uutiskuvamateriaalista kootun lyhytelokuvan, mutta yksin sen ja heidän muista projekteistaan lukemani perusteella tämä miniretrospektiivi on pakollista nähtävää; mukana on neljä muuta toinen toistaan kiehtovamman näköistä lyhytdokumenttia (mm. ihmisen ja hiiren historiallisia suhteita tarkasteleva THE MOUSE sekä ihmiskunnan yrityksiä sään hallitsemiseksi esittelevä WEATHER WAR, molemmat vuodelta 2012).

Missä: Doc Alliance // Poistuu: su 20.9. klo 23:59 // Hinta: ilmainen // Kesto: 14 min (27-58 min) // Kieli: mykkä (+ englanti)

Espoo Ciné 2015: tärppejä

Vuosi sitten ensimmäinen blogipostaukseni oli valikoima suosituksia Espoo Cinén tuolloin poikkeuksellisen kiinnostavasta ohjelmistosta, ja vaikka monia hartaasti toivomiani elokuvia (itkeskelen näitä sitten vuodenvaihteen yhteenvedossa) tämän vuoden valikoimasta puuttuukin, ei ole lahjahevosen suuhun katsominen tälläkään kertaa. Jätän tästä blogin linjan mukaisesti pois kaikkein ilmiselvimmät ja teatterilevitykseen tulevat elokuvat ja esittelen (hyvin) lyhyesti muutamia jo hyväksi havaitsemiani (kolme ensimmäiseksi mainittua) sekä itselleni kiinnostavimpia uutuuksia tämän vuoden tarjonnasta. Pitemmittä puheitta: 

GOODNIGHT MOMMY (Veronika Franz & Severin Fiala, 2014)

Ulrich Seidlin puolison ja hänen ystävänsä ensimmäinen ohjaustyö
on aidosti epämiellyttävää katsottavaa, mutta samalla niin ovelasti
rakennettu että se tekee mieli nähdä välittömästi toistamiseen (minkä
teinkin, eikä leffan vaikutus heikentynyt yhtään). Kirjoitin ensimmäisen
katselukerran vaikutelmia Tromssan festivaaliraportissani. Suosittelen
ohjaajaparin haastatteluja Film Commentissa ja Eye For Filmissä.

IN THE BASEMENT (Ulrich Seidl, 2014)

Itävallan ykkösohjaaja jatkaa Euroopan psyyken maanalaisten kerrosten
kaivelua - tällä kertaa käydään ihan kirjaimellisesti kurkkaamassa mitä
kaikkea vekkulia löytyy itävaltalaisten kellareista, Seidlille ominaisella
myötätunnon ja huvittuneisuuden sekoituksella. Ehdottomasti kannattaa
tsekata myös Constantin Wulffin uusi dokumentti ohjaajasta, joka
näytetään kätevästi ennen molempia tämän elokuvan näytöksiä.

THE SECOND GAME (Corneliu Porumboiu, 2014)

Kokonaisuudessaan ohjaajan ja tämän jalkapallotuomarina toimineen isän
historiallisen tapahtumaköyhää jalkapallomatsia katsoessa äänitetystä
kommentaarista koostuva teos ei välttämättä sovellu "kaikille", mutta on
paljon mielenkiintoisempi kuin moinen kuvailu antaisi odottaa - ja kuluneen
VHS-kuvanlaadun miltei abstrahoima, hiljalleen lumipyryyn peittyvä
jalkapallokenttä toimii sellaisenaan kiehtovana visuaalisena kokemuksena.



ALLELUIA (Fabrice Du Welz, 2014) 

Taitava belgialainen genreohjaaja Du Welz varmisti paikkansa Euroopan
lupaavimpien genreohjaajien joukossa viimeistään hienolla DON'T LOOK
NOW -versiollaan VINYAN (2008); uusi mielipiteitä väkivaltaisesti jakanut
leffa jatkaa ohjaajalle läheistä hullun rakkauden teemaa ammentaen
"Honeymoon Killers" -pariskunnan tarinasta (välittömänä inspiraationa ei
Leonard Kastlen klassikko vaan Arturo Ripsteinin DEEP CRIMSON).
Daniel Kasmanin toimittama erinomainen haastattelu Mubi Notebookissa.

MY FRIEND VICTORIA (Jean-Paul Civeyrac, 2014)

Lyhytikäisen La lettre du cinéma -lehden ja myöhemmin Les Films Pelléas
-yhtiön ympärille muodostuneeseen kriitikko-ohjaajien piiriin (Axelle Ropert,
Serge Bozon, J-C. Fitoussi) löyhästi liittyvä Jean-Paul Civeyrac (s. 1964)
tunnetaan unensekaisista ja arvoituksellisista, usein nuoria kuvaavista
elokuvistaan (mm. Espoossa 2011 nähty DES FILLES EN NOIR). Ainakin
näennäisesti realistisempi uutuus perustuu Doris Lessingin novelliin.
Ohjaajan haastattelu Film Commentissa.

LA SAPIENZA (Eugène Green, 2014)

Päälle viisikymppisenä ohjaajanuran aloittaneen ranskalaistuneen
newyorkilaisherra Greenin THE PORTUGUESE NUN (2009) oli yksi
parhaita viime vuonna (ja taatusti omaperäisimpiä koskaan) näkemiäni
elokuvia, ja siitä asti olen odottanut tilaisuutta päästä näkemään tämän.
Greenin antinaturalistinen, kirjallinen ja hengelliseen taipuvainen taide
hakee epäajanmukaisuudessaan vertaistaan, ja juuri siksi aukoo uusia
uria eurooppalaisessa nykyelokuvassa. Haastis Film Commentissa.

Myös kiinnostaa kuuntelemisen arvoisena pitämäni Jaimey Fisherin viimevuotisessa Locarno-raportissaan kehumat A BLAST (Syllas Tzoumerkas, 2014) ja DANCING ARABS (Eran Riklis, 2014); loistavan Ariane Labedin (ATTENBERG) tähdittämät kaksi leffaa, Claire Denis'n WHITE MATERIALin käsikirjoitustyöhön osallistuneen Lucie Borleteaun FIDELIO: ALICE'S JOURNEY ja Aleksandar Hemonin kirjoittama LOVE ISLAND (feat. Franco Nero); Feo Aladagin INBETWEEN WORLDS, pääosassaan aina loistava Ronald Zehrfeld (BARBARA, PHOENIX, FINSTERWORLD ja puolen tusinaa Dominik Grafin elokuvaa); pääasiassa näyttelijöiden perusteella myös David Ruehmin vampyyri-psykoanalyysikomedia THERAPY FOR A VAMPIRE (Jeanette Hain vampyyrina) ja Marina Eibl-Eidesfeldtin debyytti THE SPIDERWEBHOUSE (katson periaatteessa mitä tahansa mihin Sylvie Testud on sekaantunut edes sivuosatyönä); sekä näyttelijästä (THE COUNTERFEITERS) ohjaajaksi muutaman vuoden takaisella hyvin tehdyllä, mutta pikkuisen plaisulla ATMENilla siirtyneen Karl Markovicsin uusi SUPERWORLD ja Gabriele Salvatoresin nuortensarjaan sijoitettu erilainen supersankarielokuva (lohdutukseksi, kun Thomas Salvadorin VINCENT jäi saamatta...) THE INVISIBLE BOY. Tässä vain pikavilkaisulla kiinnostavimmat teatterilevityksen ulkopuolelle jäävästä valikoimasta - tarkempi tutkimus paljastaisi jälleen varmasti lisääkin enemmän tai vähemmän mielenkiintoista, mutta jo näiden sovittamisessa aikatauluun ja budjettiin tullee ongelmia. Lisää näistä ja mahdollisesti muista näkemistäni leffoista festivaalin aikana.