Nettikatseluvinkkejä (viikko 51/52)

LE BONHEUR (Agnès Varda, 1965)

Omassa kirjanpidossani Vardan mestariteos on tämä yhtä lailla värienkäytöllään kuin sukupuolipolitiikallaan hämmentävä, edelleen provosoiva ja epämiellyttäviä kysymyksiä herättävä kolmiodraama nuoren puusepän naiivista syrjähypystä ja sen seurauksista. Olen suositellut ja suosittelen yhä sen kumppaniksi 40 vuotta nuoremman Valeska Grisebachin elokuvaa SEHNSUCHT (2006).

Missä: Mubi // Poistuu: su 20.12. klo 23:59 // kk-maksu (1 kk ilmainen) // Kesto: 80 min // Kieli: ranska (tekstit englanniksi)

RAKKAUS ON AARRE (Eija-Liisa Ahtila, 2002)
Suomalainen elokuva tuntuu voivan nykyään parhaiten kuvataidekentän liepeillä, josta löytyy sellaisia mestareita kuin Mika Taanila ja Eija-Liisa Ahtila. Tämä viidestä episodista koostuva, psykoosiin sairastuneiden naisten haastatteluihin perustuva elokuva on Ahtilan hienoimpia töitä. Suositan myös molempien näyttelyitä Hämeenlinnan taidemuseossa!

Missä: Yle Areena // Poistuu: to 24.12. klo 17:00 // ilmainen // Kesto: 53 min // Kieli: suomi

NO NO SLEEP (Tsai Ming-liang, 2015)

Kuudes (vai seitsemäs?) osa jatkuvassa lyhytelokuvien sarjassa (ensimmäinen osa WALKER, 2012), jossa Lee Kang-shengin henkilöimä munkki kävelee hitaasti (siis h-i-t-a-a-s-t-i) läpi kaupunkien - tällä kertaa Tokion - vahvistaa jälleen Tsain aseman digitaalisen videon väri-valo-paletin sekä elokuvallisen keston suvereenina mestarina.

 Missä: YouTube // katsottavissa toistaiseksi // ilmainen // Kesto: 34 min // Kieli: mykkä

Nettikatseluvinkkejä (viikko 47)

LIIKKUMAVARA (Annika Grof, 2009)

Teema hoksasi pikauusia Annika Grofin erinomaisen dokumentin, jossa seurataan lähietäisyydeltä eduskunnassa 2008 käytyä pitkää vääntöä hallituksen esittämästä sotemaksukorotuksesta. Suljettujen ovien takana kuvattu elokuva kuvaa totuttua välittömämmin päätöksentekoprosesseja Suomen poliittisessa järjestelmässä. Tätä pitäisi näyttää säännöllisesti vaalien alla.

Missä: Yle Areena // Poistuu: ma 23.11. klo 23:20 // ilmainen // Kesto: 89 min // Kieli: suomi (tekstit suomeksi)

VAPOR TRAIL (CLARK) (John Gianvito, 2010)

Ensimmäinen osa monumentaalisesta, Yhdysvaltojen armeijan Filippiineille jättämiä ympäristötuhoja käsittelevästä diptyykistä, joka aikatasoja limittävällä kerronnallaan kasvaa mykistäväksi esitelmäksi mm. kolonialismin jatkuvasta vaikutuksesta, kansalaisaktivismista sekä historian "taloudellisesta sielusta" ja sen unohtamisen vaarallisuudesta.

Missä: YouTube // Katsottavissa toistaiseksi // ilmainen // Kesto: 264 min // Kieli: englanti, tagalog (tekstit englanniksi)

LEVEL FIVE (Chris Marker, 1997)

Jäljittelemättömän vapaamuotoinen sekoitus fiktiivistä videopäiväkirjaa ja rapsodista muistelmaa, NEUROMANCER-henkistä scifiä ja 1990-luvun peligrafiikkaa sekä arkistokuvaa ja haastatteluja syventyy Okinawan taistelun tragediaan toisen maailmansodan käännekohtana. Tulos on pökerryttävän monikerroksinen essee Markerin ikuisista teemoista - ajasta ja muistista - joka (kuten kaikki tässä esitellyt elokuvat) tarjoilee enemmän vaikeita kysymyksiä kuin helppoja vastauksia.

Missä: Mubi // Poistuu: la 21.11. klo 23:59 // Hinta: kk-maksu (1 kk ilmainen) // Kesto: 106 min // Kieli: ranska (tekstit englanniksi)

Nettikatseluvinkkejä (viikko 39)

CELESTIAL WIVES OF THE MEADOW MARI (Aleksei Fedortšenko, 2012)

Jo SILENT SOULS (2010) oli hieno, mutta tämän jälkeen jokainen Fedortšenkon elokuva on odotettu tapaus (uusi ANGELS OF REVOLUTION ei valitettavasti löytänyt Suomeen - ehkä Kino Lokakuu pelastaa?). Marikansan mytologiasta sikiää oodi luonnolle, naiseudelle, sukupuolisuudelle ja inhimilliselle arvokkuudelle.

Missä: Yle Areena // Poistuu: pe 25.9. klo 23:59 // ilmainen // Kesto: 106 min // Kieli: niittymari (tekstit suomeksi)

TRANSIT (Lauri Astala, 2013)

Oppitunti vieraaksitekemisestä. Kun näin ensi kerran still-kuvia Astalan teoksesta, olin varma että kyseessä on animaatio: niin ihmeellisen toismaallisiksi sen yksinkertaisen nerokas keino - ylösalaisin kääntäminen - abstrahoi valo- ja elokuvista tutut New Yorkin yömaisemat.

Missä: taiteilijan kotisivuilla // saatavilla toistaiseksi // ilmainen // Kesto: 10 min // Kieli: englanti (ei dialogia)

LAWINEN DER ERINNERUNG (Dominik Graf, 2012)

Intiimi muotokuva saksalaisen tv-elokuvan veteraani Oliver Storzista (1929-2011) ei edellytä ennakkotietoja aiheestaan, vaan kehittyy yleisinhimillisesti resonoivaksi esseeksi muistista ja menneisyydestä. Tekstittämättömänä edellyttää kohtalaista saksankielen taitoa (tai ranskan, mutta dubbauksessa häviää Storzin ja Grafin äänten huomattava karisma).

Missä: ARTE.tv // Poistuu: ma 28.9. klo 02:20 // ilmainen // Kesto: 89 min // Kieli: saksa tai ranska (ei tekstitystä)

R&A 2015: tärppejä

Tämän vuoden ohjelmisto on niin kovatasoinen (omassa kalenterissani on tällä hetkellä 30 näytöstä), että täydellisen tärppilistan koostamiseen veisi enemmän aikaa kuin nyt on käytettävissä - ja koska haluan julkaista nämä vinkit ennen lipunmyynnin alkamista, olen karsinut ne vain sellaisiin joita ei ole vielä muissa tärppijutuissa erityisemmin nostettu esiin tai jotka ovat muuten vaarassa jäädä ilmeisempien hittien jalkoihin. Kahdeksan erityistä huomiota ansaitsevan poiminnan jälkeen luettelen lyhyesti muita itse eniten odottamiani leffoja (kaikki normaaliin teatterilevitykseen tulevat joudun jälleen kerran jättämään armotta pois).

AFERIM! (Radu Jude, 2015)

Romanialaisen Radu Juden hysteerinen EVERYBODY IN OUR FAMILY (2012) oli omassa kirjanpidossani yksi julkaisuvuotensa riemukkaimpia yllätyksiä, ja siksipä olen ensimmäisistä uutisista saakka odottanut innolla tätä 1800-luvulle sijoittuvaa, ihan oikealle mustavalkofilmille kuvattua mustalaiswesterniä (!) joka toi ohjaajalleen Berliinissä jaetun parhaan ohjaajan palkinnon (karhupysti on tosin nykyään kaukana taiteellisen tason takeesta, mutta toivoakseni tämä leffa olisi pitkästä aikaa säännön vahvistava poikkeus) 

AV-ARKKI ESITTÄÄ (eri ohjaajia)

Valikoima suomalaisen videotaiteen parhaimmistoa, ohjaajina Lauri Astala, Dave Berg, Risto-Pekka Blom, Maija Blåfield, Azar Saiyar, Salla Tykkä ja Vehviläisen veljekset eli Pink Twins. Olen nähnyt näistä neljä ensimmäistä, jotka ovat kaikki ehdottomasti näkemisen arvoisia - ja epäilen että ainakin Astalan, Bergin ja Pink Twinsin surrealistiset arkkitehtoniset visiot pääsevät kunnolla oikeuksiinsa vasta täydellä resoluutiolla ja isolta kankaalta, joten kannattaa käyttää tämä tilaisuus mikäli suinkin mahdollista.

DIARY OF A CHAMBERMAID (Benoît Jacquot, 2015)

Jo 70-luvulla aloittaneen, nykyisin sitkeästi aliarvostetun Jacquot'n viimevuotinen 3 COEURS jäi Suomessa kokonaan näkemättä (toisin kuin sitä edeltänyt loistava FAREWELL MY QUEEN), mutta ilahduttavasti R&A on hankkinut hänen uuden elokuvansa, sovituksen jo kolme kertaa aiemmin filmatisoidusta Mirbeau'n romaanista: Lea Seydoux'n läsnäolo tarinan nimiroolissa lienee vaikuttanut jossain määrin valintaan ja vetänee ainakin jonkin verran yleisöä. 

KURKISTUS ROMANIAAN (eri ohjaajia)

Festivaalin lukuisten lyhärinäytösten seassa lymyilee kaksi yllämainitun Radu Juden elokuvaa lisää, ja kaksi muutakin itselleni tuntemattomien ohjaajien työtä kiinnostavat - vaikka ne puhtaasti juonikuvaustensa perusteella vaikuttavatkin pelottavasti sen sorttiselta pisteestä-pisteeseen-ankeilulta, jonka tulvaan Romanian uusi aalto on muutamaa omalakista visionääriään lukuunottamatta vajoamassa; onneksi festivaalilla on nähtävillä myös tuohon etujoukkoon kuuluvan Corneliu Porumboiun odotettu uutuus THE TREASURE.

LANDSCAPE WITH MANY MOONS (Jaan Toomik, 2014)

Koska olen sairaalloisen kiinnostunut kuvataiteesta elokuvaan siirtyneistä tai niiden välimaastossa operoivista tekijöistä, tämä Viron kuulemma kuuluisimman nykytaiteilijan esikoispitkä on itselleni tämän vuoden ohjelmiston ylivoimaisesti puoleensavetävin virolainen elokuva (aion toki kyllä tsekata Veiko Õunpuunkin uutuuden, jos vain suinkin ehdin) - eikä sen kiinnostavuutta ainakaan vähennä mukanaolo Olaf Möllerin viime keväänä Rotterdamin festivaaleille kuratoimassa nykysurrealismin näytössarjassa "Really? Really."

NO ONE'S CHILD (Vuk Ršumović, 2014)

Tämä ilmeisesti tositapahtumista inspiroitunut kertomus bosnialaisesta susilapsesta oli yksi tämän vuoden Sodankylän elokuvajuhlien parhaita uutuuselokuvia, mutta jäi siellä harmillisen vähille katsojille (osasyynä epäilemättä ainoan näytöksen kanssa päällekkäin ohjelmoitu Mike Leigh'n aamukeskustelu). R&A ottaa kopin ja tarjoaa mahdollisuuden korjata tilanne, suosittelen tarttumaan tilaisuuteen.

ONNESTA (Dave Berg & Elina Reinikka, 2014)

Paremmassa maailmassa tämä romanttista komediaa, melodraamaa ja videotaidetta vimmaisesti sekoittava indietuotanto olisi jo julistettu viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi, mutta valitettavasti vain juuri kukaan ei tainnut sitä nähdä; kehotan vahvasti kaikkia lukijoitani raivaamaan kalentereistaan leffan yhden ja ainoan näytösslotin (la 26.9. klo 21) vapaaksi, siinä määrin harvinainen tilaisuus on kyseessä. (Kts. myös erillinen artikkelini elokuvasta)

SUNRISE (Partho Sen-Gupta, 2014)

Saksassa (jossa elokuva on päässyt erinomaisen, etenkin aasialaisen elokuvan alalla korvaamattoman Rapid Eye -yhtiön toimesta teatterilevitykseen) järjestään neljän ja viiden tähden kritiikkejä kerännyt, intialaisen Partho Sen-Guptan (s. 1965) sateen ja neonvalojen kyllästämä, todellisuutta ja päähenkilön tajunnansisältöjä sekoittava hyytäväaiheinen neo-noir saattaa hyvin olla yksi tämän vuoden festivaalin todellisia salalöytöjä - joka olisi ilman ohjelmiston syvägooglailua voinut mennä kokonaan ohi! Todella kovat odotukset.

Myös kiinnostaa: Alex Ross Perryn molemmat elokuvat, Kitanon ja Apichatpong Weerasethakulin uudet, Abel Ferraran ja Willem Dafoen PASOLINI, taiwanilaisen Lee Chungin genresekoitelma THE LAUNDRYMAN, rahtilaivaan sijoittuva kummitus-/psykotrilleri IVY (Tolga Karaçelik), etiopialainen post-apo-scifi CRUMBS (Miguel Llansó), indieveteraani Hal Hartleyn joukkorahoitettu NED RIFLE, Yorgos Lanthimosin tähtisalaatti THE LOBSTER, Mia Hansen-Løven jo kahdesti missaamani EDEN, tämän vuoden slaavilaisista synkistelyistä lupaavimmalta vaikuttava (tammikuussa näkemäni THESE ARE THE RULES on nimittäin jo lähes kokonaan unohtunut mielestä, samoin kuin Juri Bykovin pari vuotta sitten nähdyt kaksi harmillisen keskinkertaista leffaa) kroatialainen THE REAPER (Zvonimir Jurić), Márton Jelinkón uusi indietrilleri LUNASTUS, Bill Condonin MR. HOLMES, periaatteessa kaikki japanilaiset uutuudet, jne. jne. jne.

ONNESTA (Dave Berg & Elina Reinikka, 2014)

Tekisi mieli aloittaa listaamalla tapoja, joilla Dave Bergin ja Elina Reinikan ONNESTA erottuu edukseen kotimaisten nykyelokuvien joukosta, mutta vaikka yritän poikkeuksetta ja toiveikkaana katsoa kaikki kiinnostavalta vaikuttavat suomalaiset, en oikeastaan ehdi seuraamaan niitä niin tiiviisti että pystyisin moisia vertailuja uskottavasti tekemään. Tällä kertaa ei tosin ole tarviskaan vertailla, sillä harvoin tulee ylipäänsä mistään vastaan näin odottamattoman omaperäistä ja elinvoimaista elokuvaa; harvoin myöskään sellaista joka vastaisi aiheiltaan ja toteutukseltaan niin hyvin omaa käsitystäni elokuvasta parhaimmillaan. Melodraamaa kaihtamaton ja emotionaalisessa intensiteetissään häpeämätön, tempoltaan ja dialogiltaan hengästyttävä, genre- ja taide-elokuvaa luontevasti yhdistävä ja mikrobudjetilla lyhyessä ajassa kasattu ONNESTA rastii koko bingorivin - lyhyesti sanottuna, se on enemmän tai vähemmän juuri sellainen suomalainen elokuva jonka olen aina toivonut näkeväni, enkä oikein osaa erotella mikä osa sen aiheuttamasta liikutuksesta johtuu tästä täysosumasta ja mikä itse tarinasta.

Elokuvan tekemää vaikutusta lisäsi yllätysmomentti, sillä en muistanut kuulleeni tekijöistä aiemmin - tosin myöhempi tutkimus paljasti molempien työskennelleen useammissakin hyväksi havaitsemissani projekteissa: pääasiallisesti teatterikentällä aktiivinen Reinikka oli pääroolissa Anssi Mänttärin viimevuotisessa elokuvassa ROMANSSI, joka (kuten myös mainio SAUNAVIERAS) oli Bergin kuvaama - mutta heidän oma elokuvansa on sen verran kaukana "Mänttäri-tyylistä" etten olisi tätä yhteyttä tullut spontaaniksi ajatelleeksi. Kuvataideakatemiasta 2013 valmistuneen Bergin teosluettelo koostuu pääasiassa galleriakonteksteissa esitetyistä fantastisista 3D-lyhytanimaatioista (kts. esim. hänen YouTube-kanavaltaan 2D-versiona löytyvä intensiivinen NO NAMES BEYOND THIS POINT viime vuodelta), mutta tämä on itse asiassa jo hänen kolmas pitkä  elokuvansa: ensimmäinen, samaten Reinikan kanssa yhteistyönä ohjattu OVIA JA LUKKOJA (2011) nähtiin valmistuttuaan sekä valitettavasti tauolle jääneellä Reikäreuna-festivaalilla että Sodankylässä (jossa sitä kehuivat mm. Antti Alanen ja Mikko Piela), minkä jälkeen se näyttää kadonneen kartalta; NÖYRYYDESTÄ (2012) sen sijaan jäi vähemmälle huomiolle. ONNESTA on saanut viimevuotisen galleriaesillepanonsa lisäksi kaksi pienimuotoisempaa festivaalinäytöstä Helsingissä (UUEF ja AAVE), mutta tämän "tunnistamattoman elokuvallisen esineen" (kuten ranskalaiset tällaisia olemassaoleviin muotteihin sopimattomia ja siksi usein markkinoilla valitettavasti väliinputoavia elokuvia nimittävät) soisi kyllä löytävän tiensä huomattavasti suuremmankin yleisön nähtäville: Berg ja Reinikka sekoittavat genrejä (romanttinen komedia, parisuhdedraama, melodraama) ja ilmaisuvälineitä (elokuva, teatteri, videotaide) luontevuudella joka muistuttaa paitsi tällaisten jaottelujen käyttökelvottomuudesta muuhun kuin markkinointiin, myös perinteisten genrejen ja tarinoiden sisältämistä ehtymättömistä mahdollisuuksista luoville elokuvantekijöille.

ONNESTA alkaa animoidulla johdannolla, jossa "kamera" lipuu läpi tuulen ja sateen kohti kerrostalon ikkunaa ja ikkunasta sisään. Sisältä löytyvä näkymä jää toistaiseksi käsittämättömäksi, mutta petaa elokuvan alkupuolen kanssa kontrastoivan hieman pahaenteisen tunnelman, joka jää mieleen sävyttämään seuraavaksi nähtävää. Tummasävyisestä johdannosta leikataan suoraan päinvastaiseen tunnelmaan: täydessä vauhdissa olevaan karrikoituun, pisteliääseen ja puheliaaseen parisuhdekomediaan (elokuvan traileri koostuu kokonaisuudessaan tästä ensimmäisestä varsinaisesta kohtauksesta - ratkaisu joka saattaisi tosin houkutella pahaa-aavistamatonta "suurta yleisöä", jos he sen vain jotenkin sattuisivat näkemään, mutta ei oikein anna leffasta kokonaiskuvaa, ja saattaa toisaalta karkottaa "vakavaa" ilmaisua palvovaa taideleffaväkeä: heidän menetyksensä). Tarinallisuudestaan huolimatta ONNESTA on juoneltaan siinä määrin pelkistetty, ettei sen tapahtumien referoinnissa oikeastaan ole mieltä: riittäköön sanoa että kyse on yhden parisuhteen sairaskertomuksesta riitoineen, kriiseineen, eroineen ja jälkipyykkeineen. Elokuvan tarinataso koostuu sarjasta anekdootteja ja sattumuksia joiden funktiona on toimia kimmokkeina elokuvan dialogeille ja monologeille, jotka ovat perinteisesti parisuhde-elokuvien päärakennusainesta - mieleen tulee kaksi lajityypin hienointa esimerkkiä viime vuosilta, Maren Aden dialoginen EVERYONE ELSE (2009) ja Dag Johan Haugerudin monologinen I'M THE ONE YOU WANT (2014), joihin tätä yhdistää erinomaisen tekstin lisäksi myös rajallisten resurssien inspiroitunut hyödyntäminen. Tällainen dialogivetoisuus vaatii paljon näyttelijöiltä, mutta niin teatterilavoilla kouliintuneet pääosanesittäjät Elina Hietala (ROMANSSI, Q-Teatterin IHANAT IHMISET) ja Matti Laine (AJOMIES) kuin sivuosanäyttelijätkin (mukana mm. Juuso Hirvikangas!) ovat täysillä mukana ja enemmän kuin tehtäviensä tasalla.

Nykyelokuvan pakkomielteisen "visuaalisuuden" vastapainoksi on aina virkistävää kohdata leffa, joka luottaa ensisijaisesti vahvaan tekstiin. Tästä ei kuitenkaan seuraa että ONNESTA olisi kuvakerronnaltaan jotenkin tylsä - päinvastoin, se on kuvallisilta ratkaisuiltaan omaperäinen (vain yhtenä esimerkkinä, koko elokuva on jälkikäsitelty sekoittamalla digikuvattuun materiaaliin tyhjistä filminpätkistä kuvattu tekstuurikerros), valo- ja värikylläinen, ja ennen kaikkea supernopea: hyperkineettisen ilmaisun esikuvia voi kenties arvailla lukuisien elokuvallisten viittausten sekaan sirotelluista IN THE MOOD FOR LOVE -nyökkäyksistä (vaikka rytmiltään ja valaistukseltaan se tuo pikemmin mieleen Wongin ja Doylen vauhdikkaammat 90-luvun yhteistyöt). Henkilöt, kamera ja ääniraita ovat jatkuvassa liikkeessä, joka ei ole mitään väkinäistä kameranheiluttelua tai paikallaan polkevaa kohellusta, vaan täysin hallittua ja itse kertomuksen rakenteesta kumpuavaa eteenpäin vievää liike-energiaa, joka pitää katsojan otteessaan koko elokuvan keston ajan, lähes jatkuvan taustamusiikin (sekoitus Bergin omaa ja mainiosti toimivaa CC-lisensoitua valmismusiikkia) tukiessa elokuvan tonaalisia liukuja ja käännöksiä hykerryttävästä ja huutonaurattavasta tragikoomiseen ja kuolemanvakavaan. Ilahduttavaa on myös elokuvan suhde siihen naturalismiin, joka on edelleen hallitseva tyylilaji eurooppalaisessa nykyelokuvassa (ja puutteellisesta asiantuntemuksestani huolimatta olen ymmärtänyt ettei suomalainen elokuva tee tähän suurta poikkeusta), ja joka lentää tässä äärimmäisen tervetulleella tavalla pihalle jo ensi minuuteilla. Apean dokumentaarisuuden sijaan ONNESTA sukeltaa välittömästi pintakerrosten alle, vaihdellen lennossa objektiivisen, subjektiivisen ja subjunktiivisen välillä: henkilöhahmot puhuvat kameralle toisistaan huolimatta, kommentoivat toistensa monologeja, tekevät kuvitteellisia asioita, ja intensiteetin hiljalleen kasvaessa henkilöiden psyykensisällöt alkavat vaivihkaa manifestoitua kuvaraidalla Bergin mallintamien CGI-elementtien muodossa. Elokuvalliset lainat, musiikinkäyttö ja subjektiivinen kerronta kulminoituvat elokuvan uskomattomassa taitekohdassa öisessä karaokebaarissa: on vaikea kuvitella että kyynisinkään katsoja voisi olla vaikuttumatta tämän kohtauksen emotionaalisesta latauksesta, elokuvantekijöiden uskalluksesta puhumattakaan.

Monella tavoin samanhenkisesti kuin taannoin ylistämäni, yhtä lailla ankean todenkaltaisuuden syvempiä totuuksia esiinkaivaakseen hylännyt hieno FINSTERWORLD (2013), ONNESTA piirtää yhden intiimin ihmissuhteen kautta viiltävän tarkan kuvan nykyihmisen olemassaolon tilasta - peloista ja toiveista, odotuksista ja pettymyksistä, epävarmuuksista ja harhakuvista, katoavaisesta onnesta ja jatkuvasta epätoivosta - ja samalla koko modernia yhteiskuntaa vaivaavista komplekseista ja pahoinvoinnista: suoraan ohuen pinnan alla lymyää jotain mustaa ja myrkyllistä, joka vain odottaa sopivaa repeämää ryöpsähtääkseen esiin. Tämä yksilöllisen ja yhteisöllisen kaksoisvalotus tekee jo yksin rakkaustarinanakin liikuttavasta elokuvasta niin syvästi resonoivan. ONNESTA on sosiaalisesti ja emotionaalisesti pureva, vimmalla, vakaumuksella ja näkemyksellä tehty elokuva, jonka niin muoto ja sisältö kuin keinot ja päämäärätkin vastaavat täydellisesti toisiaan. Ehdottomasti yhtenä parhaista viime vuonna näkemistäni elokuvista (ja koskaan näkemistäni kotimaisista) se tuo kaivattua piristystä suomalaisen elokuvan kentälle; toivokaamme että se saa vielä tavalla tai toisella tilaisuuden tavoittaa ansaitsemansa kokoisen yleisön. Kymmenen tähteä.

Päivitys 21.8.: ONNESTA nähdään tämän vuoden Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla! Ainoa näytös la 26.9. klo 21:00.