Tromsø International Film Festival 2015

70 000 asukkaan Tromsø eli suomalaisittain Tromssa on pohjoiskalotin suurimman, toiseksi vanhimman ja toiseksi parhaan elokuvafestivaalin kotipaikka. Kyseessä on keskikokoinen kaupunkifestivaali, jonka ohjelmisto koostuu tyypillisen eurofestivaali-bulkin lisäksi tarkoin valitusta otoksesta kansainvälisten uutuuselokuvien kärkisarjaa sekä erilaisten teemakokonaisuuksien puitteisiin ujutetuista moderneista klassikoista (tänä vuonna esim. "ihminen ja teknologia" -sarjassa SILENT RUNNING, "kaupunkielämää"-sarjassa SLACKER, jne.). Ohjelmistoon kuuluu lisäksi erikoisuuksia kuten kaupungin keskustorille pystytetty ulkoilmakino ja (kenties itäiseltä naapurifestivaalilta omaksuttu) mykkäelokuvakonsertti, joka keskittyy nimenomaan venäläisen (neuvostoliittolaisen) elokuvan klassikoihin: tänä vuonna nähtiin yksi lajinsa suurimpia mestariteoksia, Abram Roomin TRETJA MESHANSKAJA eli SÄNKY JA SOHVA, erinomaisen norjalais-venäläisen yhtyeen säestyksellä. Varsinainen syy hankkiutua tänä vuonna pohjoisen lähes ympärivuorokautiseen kylmyyteen ja pimeyteen olivat kuitenkin juuri nuo uutuuselokuvien kärkipoiminnat: ohjelmistossa oli peräti viisi "vuonna 2014 missatut" -listani kärkinimistä, joista onnistuin näkemään parin päivän aikana neljä (Tsai Ming-liangin JOURNEY TO THE WEST jäi näkemättä) - ja niinpä saankin tästä "festivaaliraportista" tekosyyn jauhaa niistä hieman. Todennäköisesti kaikki neljä olisivat päätyneet varsinaiselle top-10-listalleni, mutta lista on dokumentti syntyhetkestään enkä käy sitä jälkikäteen päivittämään.

Omalla kohdallani festivaalin ja kenties koko viime vuoden odotetuin elokuva oli Bruno Dumontin alun perin neliosaiseksi TV-sarjaksi valmistunut P'TIT QUINQUIN (enkä ilmeisesti ollut ainoa: yhteen soittoon näytetty 200-minuuttinen kokonaisuus pyöri arkiaamuna klo 9-12 välillä lähes täydelle salille). Sarjan taustoihin ja juoneen en paneudu tässä, vaan suosittelen sen sijaan lukemaan Jaakko Kuitusen Laajakuvaan kirjoittaman erinomaisen artikkelin. Kuten Kuitunen toteaa, tämä komediallisen poliisisarjan muotoon puettu teos on eräänlainen sisarteos Dumontin läpimurtoelokuvalle L'HUMANITÉ (1999), joka tosin jakoi ilmestyessään mielipiteitä huomattavasti jyrkemmin: ilmeisesti lisätty slapstick ja musta huumori yhdistettynä näennäisesti helposti lähestyttävään muotoon sokerikuorruttavat Dumontin töiden vastaanottoa tyypillisesti vaikeuttavia (ja tässä aivan yhtä lailla läsnäolevia) ominaisuuksia siinä määrin tehokkaasti, että kokonaisuus menee helpommin alas myös ns. "suurelle yleisölle" (suhteellisesti ymmärrettynä). Jotakin Dumontin tuotannon filosofisesta johdonmukaisuudesta kertoo nimittäin se, että monet hänen 15 vuoden takaisista L'HUMANITÉa koskevista lausunnoistaan sopivat aivan muuttamattomina P'TIT QUINQUINiin: ohjaaja puhui jo tuolloin sekä burleskin ja tragedian läheisestä naapuruudesta (vaikkei L'HUMANITÉ suinkaan ole mikään komedia, sen groteskeimmat piirteet lähentelevät paikoin koomista) että elokuviensa asennoitumisesta pahuuden käsitteeseen ("ne katsovat pahuutta silmiin.. ne eivät reagoi siihen, toisin sanoen ne eivät pyri järkeistettyyn diskurssiin"; aikaisemman elokuvan päähenkilön tavoin kuvataiteilijan mukaan nimetty etsivä van der Weyden puhuu jatkuvasti "pahuuden sydämestä" ikään kuin selityksenä kylän tapahtumille, ja Dumont on sanonut myös P'TIT QUINQUINin sijaitsevan "järjen ulkopuolella"). Professori Timothy Clark on huomauttanut että Dumontin elokuvat edellyttävät nykykatsojien joukossa harvinaista valmiutta ottaa lukuun niiden teologis-filosofiset viitekehykset, joita huomioimatta jotkut niiden kohtauksista eivät avaudu edes puolittain - nämä piirteet korostuvat QUINQUINissäkin loppua kohden, mutta eivät ole aiheuttaneet samanlaista närästystä kuin L'HUMANITÉ aikanaan; myös Dumontin epäpsykologinen lähestymistapa henkilöhahmoihin on aiheuttanut vaikeuksia joillekin katsojille, mutta QUINQUINin absurdin koominen sävy lieventää tätäkin estettä jokseenkin, ehkäpä koska koomisessa äänilajissa katsoja ei odota samankaltaista psykologisointia kuin draamassa. Nähtäväksi jää riittääkö Ylellä kanttia hankkia tätä ohjelmistoonsa (päivitys: kyllä riitti - hatunnoston paikka!) - joka tapauksessa Dumontin visio on esimerkki juuri siitä mitä suomalaiseen televisioon kaivattaisiin, vaikka sitten tuontitavarana - vai jääkö se festivaalien vastuulle; Espoo on näyttänyt kaksi Dumontin parhaista töistä (HADEWIJCH ja HORS SATAN) ja R&A näytti pari vuotta sitten tätä edeltäneen CAMILLE CLAUDEL 1915:n - verrattain pitkästä kestostaan huolimatta P'TIT QUINQUIN toimi mainiosti ja pitkästyttämättä myös yhdeltä istumalta ilman väliaikaa.

Toinen uutena aluevaltauksena tervehditty, mutta lähemmällä tarkastelulla aivan loogiseksi jatko-osaksi osoittautuva työ on argentiinalaisen Lisandro Alonson pitkään odotettu JAUJA; tosin olen itse nähnyt Alonson aiemmista töistä vain loistavan, salaperäisen LIVERPOOLin (2008) sekä toiselle kinomystikolle, espanjalaiselle Albert Serralle omistetun nimettömän lyhärin, joka kulkee myös nimellä "Carta para Serra" (2011) - muiden suhteen olen niistä lukemani varassa - mutta niihin nähden JAUJAssa on todella poikkeuksellista vain tunnetun pääosanesittäjän (Viggo Mortensen) läsnäolo ja periodi (elokuva sijoittuu valtaosin 1800-luvun lopulle). Tyypillinen Alonso-elokuva kuvaa yksinäistä miespuolista henkilöä vaivalloisella matkalla (yleensä jalan) johonkin tunnettuun tai tuntemattomaan määränpäähän, jonka aikana tai lopuksi yllättävä käänne tai murros heittää aiemmin nähdyn arvoitukselliseen valoon. JAUJA ei tee poikkeusta kummassakaan suhteessa. Elokuvan päähenkilönä on Argentiinan armeijan leivissä työkomennuksella oleva insinööri, kapteeni Gustav Dinesen (Mortensen), joka jättää asemansa etsiäkseen sotilaskarkurin mukaan lähtenyttä tytärtään, eksyen lopulta täydellisesti autiomaahan. Ollaan eksistentialistisen westernin perinteessä: lännenelokuva preerialla harhailevine yksinäisine miehineenhän on osoittautunut historiallisesti erityisen hedelmälliseksi vertauskuvaksi olemassaolon keskellä eksyneelle ihmiselle, ja Alonson kuvalliset ratkaisut Academy-suhteineen sekä "akvaariovalaistuine" yökohtauksineen (muistamme Serge Bozonin samanhenkisen tribuutin B-sarjan länkkäreille loistavassa sotaelokuvahybridissään LA FRANCE) lienevät myös tribuutteja lännenelokuvien historian suuntaan. Tunkeilijoille vihamielisen alkuperäisväestön käsiin joutuneen tyttären etsiminen tuo tietty välittömästi mieleen THE SEARCHERSin, mutta Dinesenin matkan edetessä ja niin tyttären kuin vihollistenkaan kohtaamisen muuttuessa aina epätodennäköisemmäksi, lähemmiksi vertauskohdiksi asettautuvat ensin Budd Boetticher (johon James Quandt on Alonson elokuvia sivumennen verrannut esseessään "Ride Lonesome", Artforum 11/2008) ja lopulta Jacques Tourneur: kuten Fernando F. Croce on huomauttanut, Alonson henkilöt tuntuvat oleilevan tourneurilaisittain toisiinsa kytkeytymättömissä maailmoissa, ja vieraimmillaan joltain aivan toiselta planeetalta vaikuttava ympäristö tuo tietysti mieleen Tourneurin kuolemattoman pampawesternin WAY OF A GAUCHO (josta kirjoittaessaan Chris Fujiwara on puhunut argentiinalaisen autiomaan "absoluuttisesta vieraudesta", joka tekee sinne saapuvaan ulkopuoliseen peräti surrealistisen vaikutelman). Fordin ja Boetticherin tasankoratsastukset rinnastuvat eksistentialismin peruskysymykseen "mitä me täällä teemme?", mutta JAUJAn selittämättömien käänteiden kautta Alonso menee (Tourneurin tavoin) vielä pidemmälle: kuten ohjaajan kirjallisten maanmiesten teokset Borgesista ja Casaresista Rodrigo Rey Rosaan ja César Airaan, elokuva kohdistaa skepsiksensä juuri tuon ihmiskeskeisen kysymyksen viimeiseen pronominiin - pohjimmiltaan tilanteemme on se, että emme edes tiedä missä olemme, emme ymmärrä mikä tämä maailma on (tai Borgesin muotoilun mukaan: "emme tiedä kuuluuko maailmankaikkeus realismin vai fantasian genreen"). Elokuvan pistämättömästi kuvanneen Timo Salmisen osallisuus elokuvassa epäilemättä takaa sille paikan tämän vuoden kotimaisilla festivaaleilla - veikkaan Sodankylää, mutta kyllä elokuva R&A:nkin ohjelmistossa löytäisi varmasti yhtä hyvin katsojansa.

Myös Christian Petzoldin PHOENIX jatkaa tekijänsä vakioteemojen parissa: ohjaajan käytännössä kaikkien elokuvien tavoin se kuvaa ihmisten välisten suhteiden murtumista olosuhteiden (poliittisten, taloudellisten) paineessa, ja kuuluu aiheiltaan oikeastaan samanaikaisesti sekä jo valmistuneeseen, virallisen identiteettinsä menettäneitä yksilöitä kuvaavaan "aavetrilogiaan" (DIE INNERE SICHERHEIT, YELLA, GESPENSTER) että keskeneräiseen "rakkautta sorron alla" -sarjaan (joka alkoi BARBARAlla) - ja, kuten useimmat niistä, se on myös eräänlainen uusintaversio vanhemmasta englanninkielisestä elokuvasta, JERICHOW'n tavoin yhteisen alkuteoksen kautta: PHOENIXin pohjana toiminut Hubert Monteilhet'n romaani LE RETOUR DES CENDRES on filmattu aiemmin J. Lee Thompsonin toimesta (RETURN FROM THE ASHES, 1965). Työryhmänä on Petzoldin vakiintunut ensemble: käsikirjoituspari Harun Farocki, kuvaaja Hans Fromm, leikkaaja Bettina Böhler, säveltäjä Stefan Will, näyttelijät Nina Hoss ja BARBARAssa mukaan liittynyt nallekarhumainen (tai häntä tiuhaan työllistäneen Dominik Grafin sanoin: "mahtavan miehekäs villisika") Ronald Zehrfeld. (Tiimin kenties tärkeimmälle jäsenelle PHOENIX jäi kuitenkin viimeiseksi, kun Petzoldin mentori ja vakituinen työpari Harun Farocki menehtyi viime heinäkuussa - yksi kivulias isku lisää kansainväliselle kinokulttuurille​ katastrofaalisen vuoden 2014 aikana.) PHOENIXiä voi ajatella samantapaisena vastauksena mässäileville, natsisyyllisyydessä tekopyhästi kieriskeleville tai hollywoodilaisittain paisutelluille maailmansotafilmeille kuin BARBARA oli historiankuvaltaan suuntaan tai toiseen vääristyneille DDR-elokuville (sekä GOOD BYE LENIN -tyyppiselle "ostalgialle" että MUIDEN ELÄMÄn liioitellulle ankeudelle); BARBARAn tavoin se näyttää totalitarismin inhimillisen hinnan ei suurten linjojen vaan pienimmän mikrohistoriallisen yhteisön - parisuhteen - kautta. Keskitysleiriltä palaava, ampumavamman tuhoamien kasvojensa tilalle uudet piirteet plastiikkakirurgilta saava juutalainen Nelly löytää uudelleen pianistimiehensä Johnnyn, joka ei kuitenkaan tunnista kuolleeksi luulemaansa vaimoaan, vaan vetää tämän mukaan juoneen oman perintönsä lunastamiseksi. Harkitun täsmällisellä kuva-vastakuva-menetelmällään Petzold petaa kärsivällisesti tilanteen, henkilöiden suhteet ja kohtaloiden kulkusuunnat. Tämän hienovaraisen metodin avulla hänen elokuviensa henkilöt tunkeutuvat puolessatoista tunnissa hämmästyttävällä voimalla katsojan ihon alle, mikä saattaa aiheuttaa elokuvan päättyessä samanlaisen menetyksen tunteen kuin herätessä intensiivisesti eletystä unesta, jonka tunnetila jää pitkäksi aikaa viipyilemään (kuten saksalainen kriitikko Christiane Peitz on osuvasti runoillut: "Petzoldin elokuva on kuin silmänräpäys ennen heräämistä"): myös PHOENIXin henkeäsalpaava loppukohtaus on pakottanut ihailijoikseen jopa sellaisia kriitikoita, jotka ovat löytäneet itse elokuvasta toivomisen varaa (ja totta onkin ettei sitä voi varauksetta suositella sellaisille insinöörimäisille luonteille joille aukoton juoni ja "uskottavuus" ovat ylimpiä elokuvallisia hyveitä - tosin nämä ovat enemmän alkuperäisen tarinan kuin filmatisoinnin ominaisuuksia, joita kritisoitiin jo Thompsonin versiossa). Uskaltaisin veikata että tämä huomattava elokuva nähdään tänä vuonna jollakin kotimaisista festivaaleista, vaikka itse asiassa se olisi ansainnut BARBARAn tavoin päästä normaaliin teatterilevitykseen. (Päivitys: PHOENIX tulee kuin tuleekin Finnkinon levitykseen - teatteriensi-ilta 14.8.2015!)

Nellyn kasvoja elokuvan alussa peittänyt franjulainen naamio pompahti vastaan toisessakin festivaalielokuvassa: ja jos  PHOENIX edustaa eräänlaista saksalaisen "raunioelokuvan" realistista päivitystä, voisi sanoa että Tromssassa keskellä yötä esitetty, maestro Ulrich Seidlin pitkäaikaisena yhteistyökumppanina (ja puolisona) tunnetun Veronika Franzin ja hänen nuoremman kollegansa Severin Fialan yhteistyönä ohjaama valvepainajainen ICH SEH, ICH SEH (kansainväliseltä levitysnimeltään GOODNIGHT MOMMY) tekee samaa sille kauhun alagenrelle, jota voisi kutsua "hermoraunioelokuvaksi", ts. sellaisille elokuville kuin Polanskin INHO tai viime vuoden yllätyshitti THE BABADOOK. Sen kuvaama kauhu kumpuaa yhtä lailla arkisten asioiden potentiaalisesta kauhusta, voisi jopa sanoa: niiden keskellä välttämättä piilevässä pimeydessä - kuten elokuvan prologina toimivassa klipissä alkuperäisestä Trappin perheestä veisaamassa Brahmsin kehtolaulua "Guten Abend, gut' Nacht" (jonka keskellä lymyää tuo levottomuutta herättävä säe: "huomenaamuna heräät, jos Jumala niin haluaa"). Molemmissa elokuvissa perheenjäsenen tapaturmainen kuolema on se kriisi, jonka aiheuttama stressi johtaa perheenjäsenten välisen luottamuksen ja koko perheinstituutiota kannattelevien omaksuttujen arvojen (vanhempien ehdoton auktoriteetti lapsiinsa ja sen moraalisena oikeutuksena toimiva velvollisuus suojella näitä vahingolta) kyseenalaistumiseen ja nurin päin kääntymiseen hirvittävillä tavoilla - Franzin ja Fialan elokuvassa vielä hirvittävämmillä, vaikka varsinaisesti BABADOOKin kaltaista "yliluonnollista" kauhua ei siinä ole: vaikka toden ja kuvitellun raja hämärtyy välillä rajustikin, kaikki mitä tarinassa tapahtuu pysyy tiukasti mahdollisen rajoissa, mikä tekee siitä vain kaksinverroin hyytävämmän. Elokuva sekoittaa ja kääntää nurinniskoin "invaasio"-kauhugenrejä (sekä koti- että "body snatchers" -lajikkeita) pirullisella perusteellisuudella, joka vaatii katsojalta sekä tarkkaavaisuutta että loppua kohden keskimääräistä vahvempaa vatsaa (tämä varoituksena herkimmille katsojille). Ulrich Seidlin tuottaman ja käsittääkseni pitkälti hänen vakiotiiminsä valmistaman elokuvan maailma on ankaran kliininen (erityisesti kuvaaja Martin Gschlachtin kädenjälki ansaitsee jälleen maininnan, ja lopputeksteissä on aiheellinen huomautus: "shot on glorious 35mm"); maaseudulla eristyksissä seisovan lasiseinäisen talon sisustus moderneine taidevalokuvineen, designhuonekaluineen ja Dyson-kodinkoneineen on täydellinen kasvualusta hypernormaalin perheen ytimessä kytevälle helvetille. Itävallan etummaisiin nykysäveltäjiin kuuluvan Olga Neumeierin ympäristöääniä hyödyntävä soundtrack alleviivaa elokuvan surrealistisen karmivaa tunnelmaa. ICH SEH, ICH SEH sopisi aivan yhtä hyvin Espoo Cinén, HIFFin, Night Visionsin tai jopa Season Film Festivalin ohjelmistoon - toivon todella että se nähdään tänä vuonna jollain näistä festivaaleista, ja suosittelen sen katsomista painokkaasti kaikille kauhuelokuvan ystäville (ja kaikille muillekin joiden kantti kestää).

Tromsøn 25. kansainväliset elokuvajuhlat pidettiin 12.-18.1.2015. Erityiskiitokset Rovaniemen Cinema-elokuvakerholle festivaalimatkan järjestämisestä!