sunnuntai 22. helmikuuta 2015

DE DØDES TJERN (Kåre Bergstrøm, 1958)

Norjalaisohjaaja Kåre Bergstrømin (1911-1976) neljäs pitkä elokuva kuuluu siihen lähes masentavan runsaslukuiseen joukkoon, joka koostuu pienissä kotimaissaan korkealle arvostetuista ja tasoltaan maailmanluokkaa olevista, mutta kansainvälisesti lähestulkoon tuntemattomista teoksista (eli samaan sakkiin kuin meiltä Suomesta vaikkapa Niskasen KAHDEKSAN SURMANLUOTIA tai lähemmästä länsinaapurista Hasse Ekmanin FLICKA OCH HYACINTER - ja vielä jonkin aikaa sitten tsekkiläisen František Vláčilin MARKETA LAZAROVÁ, kunnes se brittiläisen Second Run -yhtiön ansiosta singahti kansainväliseen maineeseen ja päätyi sittemmin jopa Criterionin toimesta englanniksi tekstitetylle Blu-raylle); edes internetin kinokulttuurin näennäinen kansainvälistyminen ei yleensä pelasta näiden kaltaisia elokuvia tuntemattomuudelta, koska myös tuo kulttuuri perustuu valtaosin sitkeään kaanonmentaliteettiin, jossa elokuva on riittävän kiinnostava edes ilmaiseksi ladattavaksi vasta kun riittävän suuri määrä ihmisiä on jo etukäteen kiinnostunut siitä (ja samalla logiikalla pienten kielialueiden helmet jäävät, vaikka itse elokuva netistä löytyisikin, usein ilman fanitekstityksiä - ellei joissain harvoissa tapauksissa joku raivokas apologeetti sitten sellaisia omin käsin valmista pelkästä toivosta että saisi edes jonkun katsomaan ihailemansa filmin). Tällaisten elokuvien suhteen on edelleen parempi vara vanhassa: elokuva-arkistoissa ja asiantuntevien kuraattorien työssä.

Sattuu kuitenkin niin, että Norjan neljänneksi parhaaksi elokuvaksi (ja parhaaksi kauhuelokuvaksi, vaikkei se olekaan niin yksioikoisesti luokiteltavissa - norjalainen Wikipedia luonnehtii sitä "rikos-, jännitys- ja kauhuelokuvaksi") äänestetty DE DØDES TJERN ("Kuolleiden lampi") on aikanaan ollut saatavilla englanniksi tekstitetyllä norjalaisella DVD:llä, minkä seurauksena moderni elokuvaharrastaja pääsee siihen suhteellisen vaivatta käsiksi (kaupallinen julkaisu on ajat sitten loppuunmyyty: totta puhuen törmäsin itse jo kauan etsimääni leffaan aivan yllättäen pohjoismaisen VOD-palvelu Filmnetin valikoimassa). Ja käsiinsä Bergstrømin elokuva kannattaa totisesti kaivaa. Se on nimittäin harvinaisen erikoinen tapaus: psykologinen rikosjännäri, joka on naamioitunut kauhuelokuvaksi - vieläpä "cabin in the woods" -genren sellaiseksi, yli 20 vuotta ennen kuin EVIL DEAD (Sam Raimi, 1981) vakiinnutti metsän keskellä olevan mökin kauhun klassiseksi tyyssijaksi - mikä seikka ei merkillistä kyllä tee siitä yhtään vähemmän pelottavaa: voisi sanoa että DE DØDES TJERN ei ole niinkään kauhuelokuva kuin varhainen esimerkki genreillä leikkivästä elokuvasta, joka kysyy mitä kauhuelokuva on (mikä puolestaan on huomattavasti enemmän kuin monista "varsinaisista" kauhuelokuvista voi sanoa, varsinkin nykyään).

Kuten Ö-kauhumaestro William Castlen vasta seuraavana vuonna ilmestyneessä HOUSE ON HAUNTED HILLissä, päähenkilöiden ensemble koostuu eriluonteisista ja -taustaisista henkilöistä (toimittaja, kirjailija, psykologi, jne.), jotka esittävät temperamenttiensa mukaan eriäviä teorioita pelottavien ilmiöiden alkuperästä; näin myös katsoja pidetään alusta asti epätietoisena - mutta siinä missä Castlen elokuva degeneroituu nopeasti itseironiseksi hupailuksi, eikä siten onnistu varsinaisesti pelottamaan (vaikka onnistuukin pari kertaa hieman säikäyttämään, ja loput lyhyestä kestostaan kevyesti viihdyttämään), Bergstrømin parempi pokerinaama sallii hänen synnyttää katsojassa todellista levottomuutta. Edes loppukäänteiden banaali psykoanalyyttisyys - jonka kiertelemätön luonne muuten olisi vielä vuonna 1958 tuotantosäännöstön rippeistä irti sinnittelevässä Hollywoodissa saattanut aiheuttaa kröhää - ei onnistu laimentamaan elokuvan tehoa, eikä viimeisen kuvan ironinen silmäniskukaan latista kertomusta, vaan ainoastaan sinetöi sen itsetietoisen ambiguiteetin: Hitchcockin onnistuneimpien elokuvien tavoin se on monimutkainen pila, jonka ydin on vakava. DE DØDES TJERN on nerokkaan monitasoinen rakennelma, jonka kaikkein ulommaisena kehyskertomuksena toimii kohtaus, jossa kirjailija Bernhard Borge (itse asiassa elokuvan pohjana toimivan romaanin kirjoittaneen André Bjerken pseudonyymi, eli tavallaan fiktiivinen henkilö, jota elokuvassa esittää Henrik "Henki" Kolstad, Bjerken itsensä esittäessä toisessa pääroolissa toimittaja, kirjallisuuskriitikko Mørkiä - kun taas naispääosassa on Bjerken puoliso Henny Moan - oletteko vielä kärryillä?) ryhtyy lukemaan vaimolleen ääneen uusinta jännitystarinaansa "Kuolleiden lampi", jonka annetaan ymmärtää olevan vähemmän mielikuvituksen tuotetta kuin tositapahtumiin pohjautuva reportaasi (Borge suunnittelee varustavansa sen epigrafilla DORIAN GRAYN MUOTOKUVAsta: "voin uskoa mitä tahansa, kunhan se on kyllin uskomatonta") kirjailijan ja tämän kaverien reissusta tapaamaan ystävänsä veljeä tämän metsämökkiin syrjäisen lammen rannalle. Ja arvaahan sen: kun mökissä yövytään ja kummitusjuttuja kerrotaan (taas lisää kerroksia), pupuhan siinä menee pöksyyn - ja pian alkaa kauheita tapahtua. Elokuvan itsereflektiivisyys olisi melkein raivostuttavaa, ellei se olisi niin riemukasta: dialogissa viittaillaan tuon tuostakin vitsikkäästi niin tarinan kummitusjuttu- ja psykoanalyysiaspekteihin kuin Bjerken siviilipersoonaankin ("minä olen kriitikko, kirjoitan vain saadakseni muut lopettamaan kirjoittamisen") - puhumattakaan lajityypillisistä edeltäjistä, erityisesti BASKERVILLEN KOIRAsta (Sherlock Holmeskin mainitaan jo alkuminuuteilla).

Kuten sanottua, kaiken tämän keskellä on kuitenkin kiehtovan synkkä "opetus", jonka Bjerke itse pääsee lausumaan ääneen hieman elokuvan puolenvälin jälkeen
pitämässään puheenvuorossa: "Galilein tuominneet eivät halunneet katsoa hänen kaukoputkeensa. Miksi? Koska heidän maailmankuvansa olisi tuhoutunut. Heidän perustuksensa olisivat romahtaneet. He olisivat tulleet hulluiksi. Se pelotti heitä. Samasta syystä nykyaikainen ihminen pelkää nähdä demoneita ja aaveita: jos hän näkisi sellaisen, hänen maailmansa romahtaisi." (Ja vielä aivan loppuminuuteilla, henkilöiden yhä väitellessä tapahtumien todellisesta luonteesta: "Ettekö vieläkään ole ymmärtänyt että ihminen on" - tässä kohtaa Mørk viittilöi ulos mökin ikkunasta - "keskellä pimeyttä?") Jälleen kerran on aihetta siteerata kauhuelokuvan johtavan filosofin Kiyoshi Kurosawan pistämätöntä määritelmää: "Kutsun kauhuelokuviksi niitä elokuvia, joiden aiheena on kauhu, joka seuraa ihmistä läpi koko elämän". Yksikin kiistämätön vilaus omaksutun maailmankuvan romahduttavasta ilmiöstä riittää siihen, ettei elämä palaa enää koskaan entiselleen: omakohtainen tietoisuus yliluonnollisen kauhun mahdollisuudesta on merkinnyt ihmisen loppuiäkseen. Juuri tällä mahdollisuudella Bergstrømin elokuva pelaa: jo pelkästään tämän tapahtumisen ajatus on pelottava, pelkkä suggestio siitä että kohta näkyy jotain, joka muuttaa elämän loppuiäksi. Eikä Bergstrøm tosiaan jätä kummitustaan suggestion varaan, vaan elokuvan sisäkkäisten kertomusten rakenteen avulla pystyy jopa näyttämään sen, kadottamatta hiventäkään sen totuusarvon ambiguiteetista - ja jälleen aikaansa edellä: vanhan merimiehen rotevan haamun horjuva käynti ja vääjäämätön eteneminen tuovat nimittäin klassista kummitusta pikemmin mieleen myöhemmistä kauhuleffoista tutut elävät kuolleet!

DE DØDES TJERN on kaiken kaikkiaan äärimmäisen viihdyttävä ja mielenkiintoinen elokuva, joka ansaitsisi tulla laajemmin tunnetuksi, ja sopisi aivan mainiosti jonkun Masters of Cineman tai Criterionin kokoelmaan, mutta valitettavasti taitaa olla niin että tällaisten pienten kielialueiden helmien julkaiseminen on vastaisuudessakin kotimaisten firmojen vastuulla; toivottavasti norjalaisesta kiekosta ilmaantuu vielä uusintapainos, mutta sillä välin kehotan kaikkia niin rikos-, jännitys- ja kauhuelokuvien faneja kuin elokuvan historiasta ylipäänsä kiinnostuneita hankkimaan Bergstrømin merkkiteoksen näkyville keinolla tai toisella.

lauantai 21. helmikuuta 2015

Tromsø International Film Festival 2015

70 000 asukkaan Tromsø eli suomalaisittain Tromssa on pohjoiskalotin suurimman, toiseksi vanhimman ja toiseksi parhaan elokuvafestivaalin kotipaikka. Kyseessä on keskikokoinen kaupunkifestivaali, jonka ohjelmisto koostuu tyypillisen eurofestivaali-bulkin lisäksi tarkoin valitusta otoksesta kansainvälisten uutuuselokuvien kärkisarjaa sekä erilaisten teemakokonaisuuksien puitteisiin ujutetuista moderneista klassikoista (tänä vuonna esim. "ihminen ja teknologia" -sarjassa SILENT RUNNING, "kaupunkielämää"-sarjassa SLACKER, jne.). Ohjelmistoon kuuluu lisäksi erikoisuuksia kuten kaupungin keskustorille pystytetty ulkoilmakino ja (kenties itäiseltä naapurifestivaalilta omaksuttu) mykkäelokuvakonsertti, joka keskittyy nimenomaan venäläisen (neuvostoliittolaisen) elokuvan klassikoihin: tänä vuonna nähtiin yksi lajinsa suurimpia mestariteoksia, Abram Roomin TRETJA MESHANSKAJA eli SÄNKY JA SOHVA, erinomaisen norjalais-venäläisen yhtyeen säestyksellä. Varsinainen syy hankkiutua tänä vuonna pohjoisen lähes ympärivuorokautiseen kylmyyteen ja pimeyteen olivat kuitenkin juuri nuo uutuuselokuvien kärkipoiminnat: ohjelmistossa oli peräti viisi "vuonna 2014 missatut" -listani kärkinimistä, joista onnistuin näkemään parin päivän aikana neljä (Tsai Ming-liangin JOURNEY TO THE WEST jäi näkemättä) - ja niinpä saankin tästä "festivaaliraportista" tekosyyn jauhaa niistä hieman. Todennäköisesti kaikki neljä olisivat päätyneet varsinaiselle top-10-listalleni, mutta lista on dokumentti syntyhetkestään enkä käy sitä jälkikäteen päivittämään.

Omalla kohdallani festivaalin ja kenties koko viime vuoden odotetuin elokuva oli Bruno Dumontin alun perin neliosaiseksi TV-sarjaksi valmistunut P'TIT QUINQUIN (enkä ilmeisesti ollut ainoa: yhteen soittoon näytetty 200-minuuttinen kokonaisuus pyöri arkiaamuna klo 9-12 välillä lähes täydelle salille). Sarjan taustoihin ja juoneen en paneudu tässä, vaan suosittelen sen sijaan lukemaan Jaakko Kuitusen Laajakuvaan kirjoittaman erinomaisen artikkelin. Kuten Kuitunen toteaa, tämä komediallisen poliisisarjan muotoon puettu teos on eräänlainen sisarteos Dumontin läpimurtoelokuvalle L'HUMANITÉ (1999), joka tosin jakoi ilmestyessään mielipiteitä huomattavasti jyrkemmin: ilmeisesti lisätty slapstick ja musta huumori yhdistettynä näennäisesti helposti lähestyttävään muotoon sokerikuorruttavat Dumontin töiden vastaanottoa tyypillisesti vaikeuttavia (ja tässä aivan yhtä lailla läsnäolevia) ominaisuuksia siinä määrin tehokkaasti, että kokonaisuus menee helpommin alas myös ns. "suurelle yleisölle" (suhteellisesti ymmärrettynä). Jotakin Dumontin tuotannon filosofisesta johdonmukaisuudesta kertoo nimittäin se, että monet hänen 15 vuoden takaisista L'HUMANITÉa koskevista lausunnoistaan sopivat aivan muuttamattomina P'TIT QUINQUINiin: ohjaaja puhui jo tuolloin sekä burleskin ja tragedian läheisestä naapuruudesta (vaikkei L'HUMANITÉ suinkaan ole mikään komedia, sen groteskeimmat piirteet lähentelevät paikoin koomista) että elokuviensa asennoitumisesta pahuuden käsitteeseen ("ne katsovat pahuutta silmiin.. ne eivät reagoi siihen, toisin sanoen ne eivät pyri järkeistettyyn diskurssiin"; aikaisemman elokuvan päähenkilön tavoin kuvataiteilijan mukaan nimetty etsivä van der Weyden puhuu jatkuvasti "pahuuden sydämestä" ikään kuin selityksenä kylän tapahtumille, ja Dumont on sanonut myös P'TIT QUINQUINin sijaitsevan "järjen ulkopuolella"). Professori Timothy Clark on huomauttanut että Dumontin elokuvat edellyttävät nykykatsojien joukossa harvinaista valmiutta ottaa lukuun niiden teologis-filosofiset viitekehykset, joita huomioimatta jotkut niiden kohtauksista eivät avaudu edes puolittain - nämä piirteet korostuvat QUINQUINissäkin loppua kohden, mutta eivät ole aiheuttaneet samanlaista närästystä kuin L'HUMANITÉ aikanaan; myös Dumontin epäpsykologinen lähestymistapa henkilöhahmoihin on aiheuttanut vaikeuksia joillekin katsojille, mutta QUINQUINin absurdin koominen sävy lieventää tätäkin estettä jokseenkin, ehkäpä koska koomisessa äänilajissa katsoja ei odota samankaltaista psykologisointia kuin draamassa. Nähtäväksi jää riittääkö Ylellä kanttia hankkia tätä ohjelmistoonsa (päivitys: kyllä riitti - hatunnoston paikka!) - joka tapauksessa Dumontin visio on esimerkki juuri siitä mitä suomalaiseen televisioon kaivattaisiin, vaikka sitten tuontitavarana - vai jääkö se festivaalien vastuulle; Espoo on näyttänyt kaksi Dumontin parhaista töistä (HADEWIJCH ja HORS SATAN) ja R&A näytti pari vuotta sitten tätä edeltäneen CAMILLE CLAUDEL 1915:n - verrattain pitkästä kestostaan huolimatta P'TIT QUINQUIN toimi mainiosti ja pitkästyttämättä myös yhdeltä istumalta ilman väliaikaa.

Toinen uutena aluevaltauksena tervehditty, mutta lähemmällä tarkastelulla aivan loogiseksi jatko-osaksi osoittautuva työ on argentiinalaisen Lisandro Alonson pitkään odotettu JAUJA; tosin olen itse nähnyt Alonson aiemmista töistä vain loistavan, salaperäisen LIVERPOOLin (2008) sekä toiselle kinomystikolle, espanjalaiselle Albert Serralle omistetun nimettömän lyhärin, joka kulkee myös nimellä "Carta para Serra" (2011) - muiden suhteen olen niistä lukemani varassa - mutta niihin nähden JAUJAssa on todella poikkeuksellista vain tunnetun pääosanesittäjän (Viggo Mortensen) läsnäolo ja periodi (elokuva sijoittuu valtaosin 1800-luvun lopulle). Tyypillinen Alonso-elokuva kuvaa yksinäistä miespuolista henkilöä vaivalloisella matkalla (yleensä jalan) johonkin tunnettuun tai tuntemattomaan määränpäähän, jonka aikana tai lopuksi yllättävä käänne tai murros heittää aiemmin nähdyn arvoitukselliseen valoon. JAUJA ei tee poikkeusta kummassakaan suhteessa. Elokuvan päähenkilönä on Argentiinan armeijan leivissä työkomennuksella oleva insinööri, kapteeni Gustav Dinesen (Mortensen), joka jättää asemansa etsiäkseen sotilaskarkurin mukaan lähtenyttä tytärtään, eksyen lopulta täydellisesti autiomaahan. Ollaan eksistentialistisen westernin perinteessä: lännenelokuva preerialla harhailevine yksinäisine miehineenhän on osoittautunut historiallisesti erityisen hedelmälliseksi vertauskuvaksi olemassaolon keskellä eksyneelle ihmiselle, ja Alonson kuvalliset ratkaisut Academy-suhteineen sekä "akvaariovalaistuine" yökohtauksineen (muistamme Serge Bozonin samanhenkisen tribuutin B-sarjan länkkäreille loistavassa sotaelokuvahybridissään LA FRANCE) lienevät myös tribuutteja lännenelokuvien historian suuntaan. Tunkeilijoille vihamielisen alkuperäisväestön käsiin joutuneen tyttären etsiminen tuo tietty välittömästi mieleen THE SEARCHERSin, mutta Dinesenin matkan edetessä ja niin tyttären kuin vihollistenkaan kohtaamisen muuttuessa aina epätodennäköisemmäksi, lähemmiksi vertauskohdiksi asettautuvat ensin Budd Boetticher (johon James Quandt on Alonson elokuvia sivumennen verrannut esseessään "Ride Lonesome", Artforum 11/2008) ja lopulta Jacques Tourneur: kuten Fernando F. Croce on huomauttanut, Alonson henkilöt tuntuvat oleilevan tourneurilaisittain toisiinsa kytkeytymättömissä maailmoissa, ja vieraimmillaan joltain aivan toiselta planeetalta vaikuttava ympäristö tuo tietysti mieleen Tourneurin kuolemattoman pampawesternin WAY OF A GAUCHO (josta kirjoittaessaan Chris Fujiwara on puhunut argentiinalaisen autiomaan "absoluuttisesta vieraudesta", joka tekee sinne saapuvaan ulkopuoliseen peräti surrealistisen vaikutelman). Fordin ja Boetticherin tasankoratsastukset rinnastuvat eksistentialismin peruskysymykseen "mitä me täällä teemme?", mutta JAUJAn selittämättömien käänteiden kautta Alonso menee (Tourneurin tavoin) vielä pidemmälle: kuten ohjaajan kirjallisten maanmiesten teokset Borgesista ja Casaresista Rodrigo Rey Rosaan ja César Airaan, elokuva kohdistaa skepsiksensä juuri tuon ihmiskeskeisen kysymyksen viimeiseen pronominiin - pohjimmiltaan tilanteemme on se, että emme edes tiedä missä olemme, emme ymmärrä mikä tämä maailma on (tai Borgesin muotoilun mukaan: "emme tiedä kuuluuko maailmankaikkeus realismin vai fantasian genreen"). Elokuvan pistämättömästi kuvanneen Timo Salmisen osallisuus elokuvassa epäilemättä takaa sille paikan tämän vuoden kotimaisilla festivaaleilla - veikkaan Sodankylää, mutta kyllä elokuva R&A:nkin ohjelmistossa löytäisi varmasti yhtä hyvin katsojansa.

Myös Christian Petzoldin PHOENIX jatkaa tekijänsä vakioteemojen parissa: ohjaajan käytännössä kaikkien elokuvien tavoin se kuvaa ihmisten välisten suhteiden murtumista olosuhteiden (poliittisten, taloudellisten) paineessa, ja kuuluu aiheiltaan oikeastaan samanaikaisesti sekä jo valmistuneeseen, virallisen identiteettinsä menettäneitä yksilöitä kuvaavaan "aavetrilogiaan" (DIE INNERE SICHERHEIT, YELLA, GESPENSTER) että keskeneräiseen "rakkautta sorron alla" -sarjaan (joka alkoi BARBARAlla) - ja, kuten useimmat niistä, se on myös eräänlainen uusintaversio vanhemmasta englanninkielisestä elokuvasta, JERICHOW'n tavoin yhteisen alkuteoksen kautta: PHOENIXin pohjana toiminut Hubert Monteilhet'n romaani LE RETOUR DES CENDRES on filmattu aiemmin J. Lee Thompsonin toimesta (RETURN FROM THE ASHES, 1965). Työryhmänä on Petzoldin vakiintunut ensemble: käsikirjoituspari Harun Farocki, kuvaaja Hans Fromm, leikkaaja Bettina Böhler, säveltäjä Stefan Will, näyttelijät Nina Hoss ja BARBARAssa mukaan liittynyt nallekarhumainen (tai häntä tiuhaan työllistäneen Dominik Grafin sanoin: "mahtavan miehekäs villisika") Ronald Zehrfeld. (Tiimin kenties tärkeimmälle jäsenelle PHOENIX jäi kuitenkin viimeiseksi, kun Petzoldin mentori ja vakituinen työpari Harun Farocki menehtyi viime heinäkuussa - yksi kivulias isku lisää kansainväliselle kinokulttuurille​ katastrofaalisen vuoden 2014 aikana.) PHOENIXiä voi ajatella samantapaisena vastauksena mässäileville, natsisyyllisyydessä tekopyhästi kieriskeleville tai hollywoodilaisittain paisutelluille maailmansotafilmeille kuin BARBARA oli historiankuvaltaan suuntaan tai toiseen vääristyneille DDR-elokuville (sekä GOOD BYE LENIN -tyyppiselle "ostalgialle" että MUIDEN ELÄMÄn liioitellulle ankeudelle); BARBARAn tavoin se näyttää totalitarismin inhimillisen hinnan ei suurten linjojen vaan pienimmän mikrohistoriallisen yhteisön - parisuhteen - kautta. Keskitysleiriltä palaava, ampumavamman tuhoamien kasvojensa tilalle uudet piirteet plastiikkakirurgilta saava juutalainen Nelly löytää uudelleen pianistimiehensä Johnnyn, joka ei kuitenkaan tunnista kuolleeksi luulemaansa vaimoaan, vaan vetää tämän mukaan juoneen oman perintönsä lunastamiseksi. Harkitun täsmällisellä kuva-vastakuva-menetelmällään Petzold petaa kärsivällisesti tilanteen, henkilöiden suhteet ja kohtaloiden kulkusuunnat. Tämän hienovaraisen metodin avulla hänen elokuviensa henkilöt tunkeutuvat puolessatoista tunnissa hämmästyttävällä voimalla katsojan ihon alle, mikä saattaa aiheuttaa elokuvan päättyessä samanlaisen menetyksen tunteen kuin herätessä intensiivisesti eletystä unesta, jonka tunnetila jää pitkäksi aikaa viipyilemään (kuten saksalainen kriitikko Christiane Peitz on osuvasti runoillut: "Petzoldin elokuva on kuin silmänräpäys ennen heräämistä"): myös PHOENIXin henkeäsalpaava loppukohtaus on pakottanut ihailijoikseen jopa sellaisia kriitikoita, jotka ovat löytäneet itse elokuvasta toivomisen varaa (ja totta onkin ettei sitä voi varauksetta suositella sellaisille insinöörimäisille luonteille joille aukoton juoni ja "uskottavuus" ovat ylimpiä elokuvallisia hyveitä - tosin nämä ovat enemmän alkuperäisen tarinan kuin filmatisoinnin ominaisuuksia, joita kritisoitiin jo Thompsonin versiossa). Uskaltaisin veikata että tämä huomattava elokuva nähdään tänä vuonna jollakin kotimaisista festivaaleista, vaikka itse asiassa se olisi ansainnut BARBARAn tavoin päästä normaaliin teatterilevitykseen. (Päivitys: PHOENIX tulee kuin tuleekin Finnkinon levitykseen - teatteriensi-ilta 14.8.2015!)

Nellyn kasvoja elokuvan alussa peittänyt franjulainen naamio pompahti vastaan toisessakin festivaalielokuvassa: ja jos  PHOENIX edustaa eräänlaista saksalaisen "raunioelokuvan" realistista päivitystä, voisi sanoa että Tromssassa keskellä yötä esitetty, maestro Ulrich Seidlin pitkäaikaisena yhteistyökumppanina (ja puolisona) tunnetun Veronika Franzin ja hänen nuoremman kollegansa Severin Fialan yhteistyönä ohjaama valvepainajainen ICH SEH, ICH SEH (kansainväliseltä levitysnimeltään GOODNIGHT MOMMY) tekee samaa sille kauhun alagenrelle, jota voisi kutsua "hermoraunioelokuvaksi", ts. sellaisille elokuville kuin Polanskin INHO tai viime vuoden yllätyshitti THE BABADOOK. Sen kuvaama kauhu kumpuaa yhtä lailla arkisten asioiden potentiaalisesta kauhusta, voisi jopa sanoa: niiden keskellä välttämättä piilevässä pimeydessä - kuten elokuvan prologina toimivassa klipissä alkuperäisestä Trappin perheestä veisaamassa Brahmsin kehtolaulua "Guten Abend, gut' Nacht" (jonka keskellä lymyää tuo levottomuutta herättävä säe: "huomenaamuna heräät, jos Jumala niin haluaa"). Molemmissa elokuvissa perheenjäsenen tapaturmainen kuolema on se kriisi, jonka aiheuttama stressi johtaa perheenjäsenten välisen luottamuksen ja koko perheinstituutiota kannattelevien omaksuttujen arvojen (vanhempien ehdoton auktoriteetti lapsiinsa ja sen moraalisena oikeutuksena toimiva velvollisuus suojella näitä vahingolta) kyseenalaistumiseen ja nurin päin kääntymiseen hirvittävillä tavoilla - Franzin ja Fialan elokuvassa vielä hirvittävämmillä, vaikka varsinaisesti BABADOOKin kaltaista "yliluonnollista" kauhua ei siinä ole: vaikka toden ja kuvitellun raja hämärtyy välillä rajustikin, kaikki mitä tarinassa tapahtuu pysyy tiukasti mahdollisen rajoissa, mikä tekee siitä vain kaksinverroin hyytävämmän. Elokuva sekoittaa ja kääntää nurinniskoin "invaasio"-kauhugenrejä (sekä koti- että "body snatchers" -lajikkeita) pirullisella perusteellisuudella, joka vaatii katsojalta sekä tarkkaavaisuutta että loppua kohden keskimääräistä vahvempaa vatsaa (tämä varoituksena herkimmille katsojille). Ulrich Seidlin tuottaman ja käsittääkseni pitkälti hänen vakiotiiminsä valmistaman elokuvan maailma on ankaran kliininen (erityisesti kuvaaja Martin Gschlachtin kädenjälki ansaitsee jälleen maininnan, ja lopputeksteissä on aiheellinen huomautus: "shot on glorious 35mm"); maaseudulla eristyksissä seisovan lasiseinäisen talon sisustus moderneine taidevalokuvineen, designhuonekaluineen ja Dyson-kodinkoneineen on täydellinen kasvualusta hypernormaalin perheen ytimessä kytevälle helvetille. Itävallan etummaisiin nykysäveltäjiin kuuluvan Olga Neumeierin ympäristöääniä hyödyntävä soundtrack alleviivaa elokuvan surrealistisen karmivaa tunnelmaa. ICH SEH, ICH SEH sopisi aivan yhtä hyvin Espoo Cinén, HIFFin, Night Visionsin tai jopa Season Film Festivalin ohjelmistoon - toivon todella että se nähdään tänä vuonna jollain näistä festivaaleista, ja suosittelen sen katsomista painokkaasti kaikille kauhuelokuvan ystäville (ja kaikille muillekin joiden kantti kestää).

Tromsøn 25. kansainväliset elokuvajuhlat pidettiin 12.-18.1.2015. Erityiskiitokset Rovaniemen Cinema-elokuvakerholle festivaalimatkan järjestämisestä!

keskiviikko 24. joulukuuta 2014

2014 listoina ja lukuina


Tavallinen elokuvavuosi kohdallani koostuu paristakymmenestä uudesta elokuvasta (enimmäkseen kotimaisilla ja naapurimaiden festivaaleilla), samasta määrästä viimevuotisia (kuten edellä), muutamasta tusinasta edellisvuosina ohi menneitä luotettavien tahojen kehumia tai muuten kiinnostavia nimikkeitä (enimmäkseen videolta), joiden lisäksi tulee 200-300 vanhaa elokuvaa (lähinnä videolta, Orionissa, Sodankylässä ja muissa satunnaisissa näytännöissä). "Vuoden parhaiden" listani heijastelee näitä suhteita, ulottuen kymmenestä parhaasta tänä vuonna näkemästäni uutuudesta sataan suurimpaan löytöön elokuvahistorian pohjattomasta aarreaitasta. Lisäksi mukana on bonusosastona 20 harmikseni missaamaani uutuuselokuvaa. Pitemmittä puheitta:

10 parasta tänä vuonna näkemääni uutta elokuvaa (2014)
Koska olin tänä vuonna pääosin kotimaan tarjonnan varassa, ehdin näkemään vain pari tusinaa tänä vuonna julkaistua elokuvaa - valtaosa niistä korkeintaan kolmen tähden perussuorituksia tai pettymyksiä, ja tämäkin top-10 tulee muuttumaan ensi vuoden aikana kun ehdin kiriä loput julkaisut kiinni; tukevasti listalla pysynevät kuitenkin toisaallakin listaamani kuusikko Ferrara, Graf, Haugerud, Kent, Loznitsa ja Resnais. Toistaiseksi voimassaoleva kärkikymmenikkö aakkosjärjestyksessä:

Beloved Sisters (Dominik Graf, 2014)
   Aimer, boire et chanter (Life of Riley) / Alain Resnais
   The Babadook / Jennifer Kent
   La Chambre bleue (The Blue Room) / Mathieu Amalric
   Det er meg du vil ha (I'm the One You Want)
/ Dag Johan Haugerud
   Die geliebten Schwestern (Beloved Sisters)
/ Dominik Graf
   Ida / Paweł Pawlikowski
   Kış Uykusu (Winter Sleep) / Nuri Bilge Ceylan
   Maidan / Sergei Loznitsa
   Töchter (Daughters) / Maria Speth
   Welcome to New York / Abel Ferrara



20 tänä vuonna näkemättä jäänyttä uutta elokuvaa (2014)
Puolet näistä olisi ollut nähtävillä Tallinnan ja/tai Tukholman festivaaleilla, jotka jouduin jättämään tänä vuonna väliin; Östlundin ja von Baghin elokuvat jäivät kotimaan festareilla omien aikataulujeni jalkoihin. Toivottavasti ensi vuosi tarjoaa vielä mahdollisuuksia kiriä nämä puutteet kiinni joko kotimaisilla tai ulkomaisilla valkokankailla:


Night Flight (Leesong Hee-il, 2014)
   Bird People / Pascale Ferran
   En duva satt på en gren och funderade på tillvaron / Roy Andersson
   Ghesseh-ha (Tales) / Rakhshan Bani-E'temad
   Ich seh, Ich seh (Goodnight Mommy) / Severin Fiala & Veronika Franz
   Jauja / Lisandro Alonso
   Ja-yu-eui eon-deok (Hill of Freedom) / Hong Sang-soo
   Listen Up Philip / Alex Ross Perry
   Die Lügen der Sieger / Christoph Hochhäusler
   Mula sa Kung Ano ang Noon (From What is Before) / Lav Diaz
   Pasolini / Abel Ferrara
P'tit Quinquin (Bruno Dumont, 2014)
   Phoenix / Christian Petzold
   P'tit Quinquin / Bruno Dumont 
   Die reichen Leichen / Dominik Graf
   Saint Laurent / Bertrand Bonello
   La Sapienza / Eugène Green
   Sosialismi / Peter von Bagh
   Turist / Ruben Östlund
   Watashi no otoko (My Man) / Kumakiri Kazuyoshi
   Xi you (Journey to the West) / Tsai Ming-liang
   Ya Gan Bi Haeng (Night Flight) / Leesong Hee-il

    (Lisäys 21.1.2015: ICH SEH ICH SEH, JAUJA, PHOENIX ja P'TIT QUINQUIN nähty ja
    todettu top-10-ainekseksi - en kuitenkaan ala listaa enää jälkikäteen muuttamaan, vaan
    kirjoitan kyseisistä elokuvista pian erikseen...)


20 parasta tänä vuonna näkemääni viimeaikaista elokuvaa (2010-2013) 
Julkaisupäivämäärien ja festivaaliajankohtien suhteista johtuen monet uutuuselokuvat pääsee täältä käsin näkemään vasta seuraavana vuonna, minkä lisäksi yritän jatkuvasti kiriä kiinni edellisvuosilta kokonaan pudonneita kiinnostavimpia nimikkeitä lähinnä dvd-julkaisujen kautta. Tässä tänä vuonna kirittyä parhaimmistoa kuluvalta vuosikymmeneltä:


   Im Angesicht des Verbrechens / Dominik Graf, 2010
Norte, the End of History (Lav Diaz, 2013)

   Im Schatten / Thomas Arslan, 2010
   Kantai (Hospitalité) / Fukada Koji, 2010
   Han jia (Winter Vacation) / Li Hongqi, 2010

   Hors Satan / Bruno Dumont, 2011
   Schlafkrankheit (Sleeping Sickness) / Ulrich Köhler, 2011
   Cabin in the Woods / Drew Goddard, 2012
   Chronicle / Josh Trank, 2012 

   Walker / Tsai Ming-liang, 2012 
   Der Banker: Master of the Universe / Marc Bauder, 2013 
   Când se lasa seara peste Bucuresti sau metabolism / Corneliu Porumboiu, 2013 
   La Jalousie / Philippe Garrel, 2013 
Sorg og glæde (Nils Malmros, 2013)
   Je m'appelle Hmmm... / Agnès Troublé, 2013
   Manakamana / Stephanie Spray & Pacho Velez, 2013 
   Norte, hangganan ng kasaysayan / Lav Diaz, 2013
   Oktober November / Götz Spielmann, 2013

   Snowpiercer / Bong Joon-ho, 2013

   Sorg og glæde (Sorrow and Joy) / Nils Malmros, 2013

   Vaters Garten - Die Liebe meiner Eltern / Peter Liechti, 2013

   Återträffen / Anna Odell, 2013



95 löytöä tänä vuonna näkemistäni vanhoista elokuvista (1919-2009)...
Koskapa ylivoimaisesti suurin osa vuoden katseluistani on vanhoja elokuvia - enimmäkseen Orionissa ja televisioruudulta - on tämä listakin pituudeltaan kolminkertainen suhteessa uusiin elokuviin. Olen jättänyt pois blogin tarkoitusperien vastaisina lukuisat kanonisoitujen elokuvien ensikatselut (vaikka osa niistä olisikin "parempia" kuin jotkut näistä löydöistä). Kaikki ovat ehdottoman suositeltavaa katsottavaa, mutta olen lihavoinut erikseen 30 tärkeintä, jotka kehotan kaikkia etsimään käsiinsä ensi tilassa. Ilmestymisvuosijärjestyksessä:

   Herr Arnes pengar / Mauritz Stiller, 1919
   Schloss Vogelöd / F.W. Murnau, 1921
Die freudlose Gasse (G.W. Pabst, 1925)

   Der Favorit der Königin / Franz Seitz, 1922
   Die freudlose Gasse / Georg Wilhelm Pabst, 1925
   A Cottage on Dartmoor / Anthony Asquith, 1929
   Devushka s korobkoi / Boris Barnet, 1930
   Tiger Shark / Howard Hawks, 1932
   Nothing Sacred / William A. Wellman, 1937 
   Stella Dallas / King Vidor, 1937
   Swamp Water / Jean Renoir, 1941
   They Died with Their Boots On / Raoul Walsh, 1941
   Vaivaisukon morsian / Toivo Särkkä, 1944

   Objective, Burma! / Raoul Walsh, 1945
   The Southerner / Jean Renoir, 1945
   Unter den Brücken / Helmut Käutner, 1945
Unter den Brücken (Helmut Käutner, 1945)

   Die Mörder sind unter uns / Wolfgang Staudte, 1946
   Zwischen gestern und morgen / Harald Braun, 1947
   Across the Wide Missouri / William A. Wellman, 1951
   Angel Face / Otto Preminger, 1953
   The Moon is Blue / Otto Preminger, 1953
   The Crowded Day / John Guillermin, 1954
   Attack / Robert Aldrich, 1956
   Men In War / Anthony Mann, 1957
   De dødes tjern / Kåre Bergstrøm, 1958
   Obaltan (Stray Bullet) / Yu Hyun-mok, 1960
They Live by Night (Nicholas Ray, 1948)
   Le Combat dans l'île / Alain Cavalier, 1962
   The Cardinal / Otto Preminger, 1963
   Kvarteret Korpen / Bo Widerberg, 1963
   Onibaba / Shindo Kaneto, 1964
   Sevmek zamani (Time to Love) / Metin Erksan, 1965

   Gwiro (Homebound) / Lee Man-hee, 1967
   Our Mother's House / Jack Clayton, 1967
   V ogne broda njet / Gleb Panfilov, 1967

   Guns for San Sebastian / Henri Verneuil, 1968
   Ich war neunzehn / Konrad Wolf, 1968
   Dom kallar oss mods / Stefan Jarl, 1968
   Pockpicket / Peter von Bagh & Pertti Maisala, 1968
   Whistle And I’ll Come To You / Jonathan Miller, 1968
Hustle (Robert Aldrich, 1975)
   The Bridge at Remagen / John Guillermin, 1969
   Baal / Volker Schlöndorff, 1970
   Umut (Hope) / Yılmaz Güney & Şerif Gören, 1970
   Korol Lir / Grigori Kozintsev, 1971
   Nel nome del padre / Marco Bellocchio, 1972
   Shaft in Africa / John Guillermin, 1973
   Le Secret / Robert Enrico, 1974
   Daguerréotypes / Agnès Varda, 1975
   Hustle / Robert Aldrich, 1975
   Peur sur la ville / Henri Verneuil, 1975
   King Kong / John Guillermin, 1976
The Human Factor (Otto Preminger, 1979)
   Le Juge Fayard dit le Shériff / Yves Boisset, 1977
   Sürü (The Herd) / Yılmaz Güney & Zeki Ökten, 1978
   The Whole Shootin' Match / Eagle Pennell, 1978
   Ett anständigt liv / Stefan Jarl, 1979
   The Human Factor / Otto Preminger, 1979
   Solo Sunny / Konrad Wolf, 1979
   Tema / Gleb Panfilov, 1979
   Wozu denn über diese Leute einen Film? / Thomas Heise, 1980 
   i+i / Pekka Hyytiäinen, 1981
   Die Beunruhigung / Lothar Warneke, 1981
   MP - minä pelkään / Pekka Hyytiäinen, 1982
Kung-Fu Master! (Agnès Varda, 1988)
   Volkspolizei / Thomas Heise, 1985
   Kung-Fu Master! / Agnès Varda, 1988
   Running on Empty / Sidney Lumet, 1988
   Die Architekten / Peter Kahane, 1990
   Die Mauer / Jürgen Böttcher, 1990
   Jacquot de Nantes / Agnès Varda, 1991
   La naissance de l'amour / Philippe Garrel, 1993
   Det sociala arvet / Stefan Jarl, 1993
   I'll Do Anything / James L. Brooks, 1994
   Little Odessa / James Gray, 1994
   Comment je me suis disputé... (ma vie sexuelle) / Arnaud Desplechin, 1996
   Enemy of the State / Tony Scott, 1998
   Kumo no hitomi (Eyes of the Spider) / Kurosawa Kiyoshi, 1998
Die Architekten (Peter Kahane, 1990)
   Pro urodov i ljudei / Aleksei Balabanov, 1998
   Kaç para kaç (A Run for Money) / Reha Erdem, 1999
   Le Vent de la nuit / Philippe Garrel, 1999
   Before Night Falls / Julian Schnabel, 2000
   Du soleil pour les gueux / Alain Guiraudie, 2000
   Last Resort / Paweł Pawlikowski, 2000
   Yazgı (Fate) / Zeki Demirkubuz, 2001
   Die Freunde der Freunde / Dominik Graf, 2002
   Love Liza / Todd Louiso, 2002
   Hans im Glück / Peter Liechti, 2003
   Looney Tunes: Back in Action / Joe Dante, 2003
   Marseille / Angela Schanelec, 2004
   Silentium / Wolfgang Murnberger, 2004
   Serenity / Joss Whedon, 2005
Sehnsucht (Valeska Grisebach, 2006)
   Schläfer / Benjamin Heisenberg, 2005
   Lady Chatterley / Pascale Ferran, 2006
   Sehnsucht / Valeska Grisebach, 2006
   Slumming / Michael Glawogger, 2006
   Kærestesorger / Nils Malmros. 2009
   In the Electric Mist / Bertrand Tavernier, 2009
   Material / Thomas Heise, 2009
   A Religiosa Portuguesa / Eugène Green, 2009



 
A Religiosa Portuguesa (Eugène Green, 2009)

 
...sekä 5 sivistysaukkoa 
Tässä vielä viisi ns. yleissivistykseen kuuluvaa elokuvaa jotka näin ensimmäistä kertaa tänä vuonna, ja onnellisesti kaikki valkokankaalta (näistä varsinkin Leanin ja Demyn elokuvia olen välttänyt katsomasta ennen kuin moinen tilaisuus tarjoutuisi):



Les Parapluies de Cherbourg (Jacques Demy, 1964)
   They Live By Night / Nicholas Ray, 1948

   Voyage to Italy / Roberto Rossellini, 1954


   Lawrence of Arabia / David Lean, 1962


   Les Parapluies de Cherbourg / Jacques

   Demy, 1964

   The Texas Chain Saw Massacre / Tobe

   Hooper, 1974


Kaiken kaikkiaan elokuvia tuli tänä vuonna nähtyä hieman yli 400, joista reilut kolme neljäsosaa pitkien fiktioiden ensikatseluita, kymmenes lyhytelokuvia, sekä dokumentteja ja uudelleenkatseluita noin 15 kumpaakin. Valkokankaalta näin vain noin 90 eli alle neljänneksen - uudenvuodenlupauksen omaisesti yritän tulevana vuonna ruuvata tätä lukemaa takaisin teattereiden suuntaan (toivottavasti myös ulkomaisten!), ja ennen kaikkea kirjoittaa lisää sekä näillä listoilla mainituista elokuvista että ensi vuoden festivaaleilla epäilemättä odottavista iloisista yllätyksistä. Kiitos kaikille lukijoille - lisää tekstejä tammikuussa!