90-luvun puolivälissä videoteoksillaan kansainväliseen maineeseen noussut virolainen kuvataiteilija Jaan Toomik (s. 1961) on minulle (kuvataideympyröitä sangen satunnaisesti seuraavana) uusi tuttavuus, joten lähestyin hänen ensimmäistä pitkää elokuvaansa MAASTIK MITME KUUGA (2014) vailla perusteltuja ennakko-odotuksia; sen ilahduttavampi yllätys oli todeta se erinomaiseksi, enkä epäröi nimetä sitä jo tässä varhaisessa vaiheessa yhdeksi tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin taatusti parhaista elokuvista (paha vain että ainoat kaksi näytöstä on sijoitettu epäkäytännöllisesti päiväsaikaan, joista otollisempaankin - sunnuntaina puolenpäivän aikaan - oli löytänyt vain kourallinen katsojia). Elokuvan päähenkilö on keski-ikäinen hulppeassa omakotitalossa asuva, Land Roverilla vaimon ja kahden naisystävän välillä sukkuloiva ja poikaansa futistreeneihin kuskaava Juhan (erinomaisen ryytyneen näköinen Hendrik Toompere jr.); kaikesta päätellen mies on myös jonkinlaisessa painostavassa uraputkessa, vaikka merkitsevästi elokuvassa ei kuitenkaan nähdä minkäänlaisia viittauksia työhön. Mielenterveydellehän sellainen käy, ja tuotantoyhtiön kuvauksen mukaan elokuva onkin kuvaus "räjähdysherkästä tilasta juuri ennen järjen menettämistä, kun ihminen ei saa enää yhteyttä elämään"; ohjaaja itse luonnehtii sitä tragikomediaksi ja ihmissuhdedraamaksi ("sellaisesta omaperäisestä aiheesta kuin naisten ja miesten väliset suhteet").
Toomikin esikoispitkä on erinomaisen vapaa ja kekseliäs elokuva: varsinaisen juonen sijaan on sarja tapauksia muutaman päivän ajalta Juhanin elämästä, joiden suhde kertomuksen "todellisuuteen" on jatkuvasti epäselvä, sillä sellaisten surrealismin suvereenien mestareiden kuin Buñuelin (ohjaajan tunnustama esikuva) tai Ōshiman tavoin Toomik kuvaa unet/harhat/fantasiat taitavasti aivan samassa rekisterissä kuin objektiivisenkin todellisuuden, ilman ylimääräistä korostamista tai alleviivailua. Lopputulos on jatkuvasti viihdyttävä, monitulkintainen (elokuvan mahdollinen symboliikka vaikuttaa olevan sitä parasta lajia, missä mikä tahansa voi symboloida mitä tahansa, katsojasta riippuen - toisin sanoen turhia selityksiä tai valmiita tulkintoja ei ole mukana laimentamassa keitosta) ja lopulta koskettavakin, koska Toomik onnistuu pitämään äänilajin koko ajan hienossa balanssissa absurdin komiikan ja melkoisen vilpittömän vakavuuden välillä ("samaistun itse pitkälti kaikkiin henkilöihin... koska kyse on banaaleista ongelmista - miesten ja naisten suhteista, peloista, komplekseista, paranoiasta - useimmat katsojat voivat ehkä tunnistaa jotain itsestään... [elokuva] koostuu, kuten elämä itse, irrationaalisista impulsseista, tuskista ja iloista... ja kohtalokkaista siirroista, jotka voivat sivustakatsojalle vaikuttaa suhteellisen koomisilta, vaikka henkilöt saattavat kärsiä kovastikin").
Vapaamuotoisuudesta huolimatta en oikein ymmärtänyt R&A:n ohjelmakirjan kuvailua jonka mukaan MAASTIK MITME KUUDA "liikkuu elokuvan ja videotaiteen välimaastossa", enkä usko että tuollainen sanavalinta olisi tullut kenellekään mieleen ilman Toomikin aiemman uran kontekstia, sillä mistään hybridimuotoisesta yhtä lailla teatteriin kuin galleriaankin sopivasta teoksesta (á la vaikkapa joku Tsai Ming-liang) ei todellakaan ole kysymys, vaan kyseessä on aivan "tavallinen elokuva" - jos kohta tarinansa tasolla keskimääräistä vapaampi (ja kaikin puolin totta vie keskimääräistä parempi), mutta joka tapauksessa tarinallinen, näytelmällinen ja ennen komediallinen, minkä vuoksi sitä on helppo suositella niillekin joissa tuo edellämainittu kuvaus herättää ennakkoluuloja. Juuri mielikuvituksen ja assosiaatioiden vapaus on elokuvan innostavin piirre, joka kulminoituu sen jopa pienet aplodit kirvoittaneessa, mestarillisessa non sequitur -lopetuksessa (joka on lajissaan varmaankin tyylipuhtain sitten Alain Resnais'n mestarillisen LES HERBES FOLLESin); myös virkistävän omaperäisiä kuvallisia ideoita piisaa (erityisesti mieleen jäi muutama epätyypillisen kaukaa kuvattu otos), ja elektro-surrealisti Mihkel Kleisin erinomainen, säästeliäästi annosteltu musiikki kuvastaa sujuvasti päähenkilön epävakaata sieluntilaa.
Taiteilijan aiempia video-/elokuvamuotoisia töitä näkemättä on vaikea sanoa pitäisikö MAASTIKiin suhtautua oikeastaan niinkään esikoiselokuvana vai paremminkin teosluettelon loogisena jatkona, mutta joka tapauksessa on selvää että Toomikin varmaotteisesta, turhaan konstailemattomasta ja näkemyksellisestä työstä tämän elokuvan parissa voisi moni pidemmänkin linjan ohjaaja olla oikeutetusti kateellinen (vaikka tuntuu
vähintäänkin banaalilta vertailla elokuvia vain kielen tai kotimaan perusteella,
en voinut välttää ajoittaisia mielleyhtymiä Veiko Õunpuun kakkosleffaan PÜHA TONU KIUSAMINEN, jonka kaikki itseäni ärsyttäneet piirteet Toomik onnistuu täydellisesti välttämään). Kaikin puolin mainio elokuva - suosittelen raivaamaan tilaa kalenteriin viimeistä esitystä varten, jossa myös itse ohjaaja on paikalla ilmeisesti vastailemassa yleisön mielissä epäilemättä herääviin kysymyksiin.
