DREILEBEN (Christian Petzold, Dominik Graf & Christoph Hochhäusler, 2011)

Aluksi tärkein: puheena oleva trilogia on tämän blogin ehdotonta ydinasiaa, rikollisen ylenkatsottua nykyelokuvaa sen parhaasta päästä. Jos ylipäänsä mikään näillä sivuilla suosittelemastani millään tasolla kiinnostaa, DREILEBEN on välttämätöntä katsottavaa. Tehkää minut iloiseksi ja katsokaa se nyt kun Yle Teema tarjoaa helpon mahdollisuuden!


DREILEBEN-trilogia sai alkunsa vuonna 2006, kun kolme eri vuosikymmenillä syntynyttä saksalaisohjaajaa - ns. "Berliner Schulen" nuoremman polven perustaman Revolver-lehden päätoimittaja Christoph Hochhäusler (s. 1972), Sodankylässä tänä vuonna vieraileva ja tässä vaiheessa sen kummempia esittelyjä kaipaamaton ensimmäisen polven Berliinin-koululainen Christian Petzold (s. 1960) sekä saksalaisen genre- ja televisioelokuvan pitkän linjan mestari, Berliinin-tyyliä terävästi kritisoinut (mutta monia sen piiristä tulleita elokuvia myös avoimesti ihaileva) Dominik Graf (s. 1952) -  ryhtyivät kirjeenvaihtoon koskien kotimaisen elokuvan tilaa, tulevaisuutta ja sitä uhkaavia kehityksiä: genre-elokuvan katoamista, tukirahoitetun taide-elokuvan akateemista kangistumista, käsikirjoitusten ja henkilöhahmojen köyhtymistä (Grafin sanoin: "jos asiat jatkuvat entisellään, meillä on Saksassa pian enemmän elokuvakoulutettuja ihmisiä kuin sellaisia joiden elämistä kannattaisi tehdä elokuvia"). Ajatustenvaihdon tuloksena herrat saivat idean esittää televisiolle projektia, jossa kukin heistä toteuttaisi omalla tyylillään yhden näkökulman yhteiseen tarinaan, ilman että he olisivat työn aikana keskenään tekemisissä: jokainen näkisi kahden muun elokuvat vasta niiden valmistuttua. Projekti sai vastakaikua televisioyhtiöiltä, ja kaavailtu elokuvatrilogia valmistui vuonna 2011.

Elokuvia yhteen sitova juoni on kaikessa lyhykäisyydessään seuraava: Saksan metsäisessä sydämessä Thüringenin osavaltiossa sijaitsevassa Dreilebenin pikkukaupungissa karkaa sairaalasta hengenvaarallisena seksuaalirikollisena pakkohoitoon tuomittu Molesch-niminen mies, joka on saatava kiinni ennen kuin tulee ruumiita. Trilogian kolme elokuvaa kuvaavat episodimaisesti samanaikaisia tapahtumia Dreilebenin elämässä, Moleschin hahmon häilyessä pahaenteisenä reunamilla. Ensimmäinen osa keskittyy sairaalassa siviilipalvelusta suorittavan Johanneksen lomaromanssiin hänen sattumalta tapaamansa bosnialaisen hotellisiivoojan kanssa, keskimmäinen juttua tutkimaan hälytetyn rikospsykologi Johannan yksityiselämään, ja vasta viimeisessä osassa päästään varsinaisesti käsiksi itse jahtiin. Mitään sataprosenttista sarjamurhaajatrilleriä on turha odottaa, mutta kaikki genre- sun muut ennakko-odotukset kannattaa muutenkin heittää heti kättelyssä jorpakkoon: DREILEBEN on monisärmäinen ja -mutkainen eepos, missä mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää, ja jonka todelliset aiheet alkavat näyttäytyä vasta kolmen elokuvan asettuessa keskenään vuorovaikutukseen.

Ensimmäinen osa ETWAS BESSERES ALS DEN TOD (BEATS BEING DEAD) pitää omassa kirjanpidossani jaettua ykköstilaa Christian Petzoldin tuotannossa (se toinen on GESPENSTER, 2005). Tämä ohjaajalle ominaisesti kirkkaalla ja täsmällisellä tyylillä ohjattu katkeransuloinen teiniromanssi, joka ammentaa aiempaa suoraviivaisemmin myös hänen nuoruuden idoleiltaan Hitchcockilta ja Carpenterilta, kiteyttää vajaassa 90 minuutissaan koko trilogiaa kannattelevan mahdollisten maailmojen (ja eritoten traagisesti menetettyjen mahdollisuuksien) tematiikan sydämensärkevällä ja peräti fyysisiä reaktioita herättävällä intensiteetillä: itse muistan haukkoneeni henkeä Kino Tapiolan penkissä useampaan otteeseen, ja tarinan kulminaatio kirvoitti lukemani mukaan kovaäänisen huudahduksen niin Dominik Grafin vaimon Caroline Linkin (ennakkonäytöksessä) kuin Sight & Sound -lehden Nick Hastedinkin (yksin kotona tv:n ääressä) kurkuista. Niin suvereenin suggestiivista on Petzoldin kuvaruudun sisä- ja ulkopuolisen tilan käyttö, että mikäli hän tiimeineen (kuvaaja Hans Fromm ja leikkaaja Bettina Böhler nimittäin ansaitsevat osan kunniasta) joskus päättää ja/tai saa tehdä puhdasverisen kauhutrillerin, siinä saattaa olla monelle omistautuneelle genreohjaajalle oppitunnin paikka.

Keskuspaikkaa pitävä KOMM MIR NICHT NACH (DON'T FOLLOW ME AROUND) viskasi saksalaisen veteraaniohjaaja Dominik Grafin oitis kansainvälisten kriitikkojen tutkalle: itse pidän hänen tuotantoaan tämän vuosikymmenen toistaiseksi innostavimpana elokuvallisena löytönä (kuten kerroin taannoin tekstissäni miehen uusimmasta mestariteoksesta BELOVED SISTERS). Grafin osio on sikäli yllättävä, että vaikka ohjaaja tunnetaan kotimaassaan parhaiten nimenomaan rikosjännäreistä ja poliisisarjoista (tosin hänen valtava filmografiansa ei suinkaan rajoitu niihin), varsinainen jännitysjuoni on siinä pitkälti taka-alalla: kuten Petzoldin avausjakso, KOMM MIR NICHT NACH tapahtuu tarinan laitamilla, keskittyen paikalle komennetun rikospsykologi Johannan ja tämän vanhan ystävän jälleennäkemiseen ja heidän menneisyydestään paljastuviin yllättäviin yhteyksiin. Grafille tyypillisellä tavalla elokuva on täynnä runsasta ja rönsyilevää rohmerilaista dialogia (juuri vähäpuheisuus ja kielellisen kommunikaation merkityksettömyys oli keskeinen seikka hänen nuorempien kollegoidensa töihin kohdistamassa kritiikissä, josta DREILEBEN-projekti sai alkunsa), roegilaista montaasia (nopeita väliinleikattuja yksityiskohtia huoneissa olevista esineistä ja kirjoista, joukossa Grafin kirjallisia esikuvia kuten Benjamin Constant ja Dorothy Parker) ja kolmionmallisia eroottisia jännitteitä; ei ole liioittelua sanoa että Graf pakkaa yhteen elokuvaansa enemmän ideoita ja inspiraatiota kuin mahtuu tusinaan keskinkertaisia festivaalitäyteleffoja.

Kolmikon kuopus Christoph Hochhäusler tunnetaan (ainakin tässä huushollissa) erinomaisista, hieman painajaismaisista trillereistään (mm. itsensä Claire Denis'n ihailema ja epäilläkseni jossain määrin hänen LES SALAUDSiinsa vaikuttanut UNTER DIR DIE STADT, 2010), joiden perusteella itse asiassa alun perin menin DREILEBENiä katsomaan (Petzold oli vielä tuolloin minulle pelkkä nimi, Graf ei sitäkään), ja samalla linjalla jatkaa hänen trilogialle ohjaamansa päätösosa EINE MINUTE DUNKEL (ONE MINUTE OF DARKNESS). Episodi keskittyy Moleschin pakomatkaan ja takaa-ajoon, sairasloman takia operaation ulkopuolelle jääneen rikosetsivän omien tutkimusten tuodessa samalla miehen taustoista esiin seikkoja, jotka tekevät tarinasta vieläkin vähemmän yksiselitteisen: Hochhäusler luonnehti Cahiers du Cinéman haastattelussa tätä elokuvaa eräänlaiseksi versioksi Fritz Langin YOU ONLY LIVE ONCEsta, jossa (murhaan) syytön mies tulee poliisin jahtaamana tappaneeksi toisen (itse asiassa tämän idean ituna oli eräs Petzoldin väärin muistama Friedrich Schillerin tarina). Mm. Peter Liechtin loistavan MARTHA'S GARDENin pääosasta tuttu teatteri- ja tv-jermu Stefan Kurt tekee vaikuttavan roolin takaa-ajettuna Moleschina, Berliinin-koulun hovikuvaaja Reinhold Vorschneider taltioi Thüringenin myyttisten metsien luonnonvalon totutulla mestaruudellaan - ja elokuvaa otsikoiva "minuutti pimeää" varmistaa että langat jäävät repsottamaan auki katsojan mieleen pitkäksi aikaa...

Kuten sanottu, DREILEBEN on monella tasolla toimiva kokonaisuus, jonka teemoina ovat menetetyt toiveet ja mahdollisuudet, pienten sattumien arvaamattomat seuraukset, menneisyyden jatkuvuus nykyisyydessä - paitsi suhteessa itse näitä kolmea elokuvaa yhdistävään kertomukseen, myös elokuvataiteeseen itseensä (Graf: "etsin kysymykseni ja mahdolliset vastaukset niihin elokuvahistoriasta... kaikessa mitä teen, yritän pysyä lähellä menneisyyttä, kuin takkatulta"). Se on tärkeä myös yhtenä hienoimmista viimeaikaisista esimerkeistä television tarjoamista mahdollisuuksista eteenpäin katsovalle elokuvalle, ja siitä miten mielikuvitukselliset ohjaajat voivat yhä onnistua rikkomaan television jähmeitä formaatteja (Graf jatkaa: "on tehtävä kaikki mahdollinen formaattijärjestyksen, lähetysaikaslottien, kontrolloidun sovinnaisuuden rikkomiseksi... vastustaa standardeja, käydä niitä vastaan ja hämmentää niitä, se on kaikkein tärkeintä"). Harmillista kyllä saksalainen levittäjäyhtiö Telepool ei katsonut aiheelliseksi varustaa Blu-ray-julkaisuaan englanninkielisillä teksteillä (jotka tosin löytyvät internetistä), ja alustavasti kaavailtu kansainvälinen julkaisukin kaatui erään huomattavan amerikkalaisen dvd-yhtiön edustajan mukaan musiikkioikeuksien poskettomiin kustannuksiin (kyseessä on epäilemättä yksi Petzoldin episodin kohokohdista, jota en tässä yhteydessä viitsi spoilata: sanottakoon vain että kyseessä on yksi 1970-luvun länsimaisen popmusiikin koskemattomimmista mestariteoksista - joka hyökkää elokuvassa niin puskan takaa että hyvä etten kieltäni nielaissut). Yle Teema on tehnyt kulttuurityön hankkimalla esitysoikeudet tähän trilogiaan, joka on paitsi erinomainen johdatus kolmen Saksan kiinnostavimman ohjaajan tuotantoon, myös kappale viime vuosien tärkeintä eurooppalaista elokuvaa sinänsä.

DREILEBEN-trilogia Yle Teemalla kesäkuussa 2015 seuraavasti:  ETWAS BESSERES ALS DEN TOD (Christian Petzold) ke 10.6. klo 22:00 // KOMM MIR NICHT NACH (Dominik Graf) ke 17.6. klo 22:25 // EINE MINUTE DUNKEL (Christoph Hochhäusler) ke 24.6. klo 21:50. Elokuvat löytyvät myös Goethe-instituutin kirjastosta englanniksi tekstitetyillä DVD:illä. Suositeltavaa oheislukemistoa on Berlinalen ensi-iltaa varten valmistettu pressivihko, joka sisältää ohjaajien mietteitä elokuvistaan sekä englanniksi käännettyjä otteita heidän alkuperäisestä kirjeenvaihdostaan.

BELOVED SISTERS (Dominik Graf, 2014)

Yli tai alle 140-merkkisiä kirjoituksiani edes sivumennen seuranneilta tuskin lienee jäänyt huomaamatta, että saksalainen Dominik Graf (s. 1952) nauttii omassa päänsisäisessä panteonissani sangen korkeaa kunnioitusta: itse asiassa hän lukeutuu siihen todella pieneen nykyohjaajien joukkoon, joiden temperamentti ja elokuvallinen sensibiliteetti vastaa niin suurilta osin omaani, että hänen elokuvansa tuntuvat läheisiltä jo kaikkea analyysia edeltävällä täysin intuitiivisella tasolla. Ehkä juuri siksi en ole uskaltautunut kirjoittamaan miehen elokuvista pidemmin (olen tosin kynäillyt hänen uraansa yleisemmin käsittelevän pidemmän artikkelin, joka hautuu toistaiseksi erään omaa blogiani huomattavasti laajempilevikkisen julkaisun mietintämyssyssä), mutta nyt kun Goethe-instituutti on valinnut saksalaisen elokuvan viikkojensa ohjelmistoon Grafin uusimman, useassa yhteydessä viime vuoden parhaaksi elokuvaksi nimeämäni periodidraaman DIE GELIEBTEN SCHWESTERN, lienee sopiva hetki yrittää kirjoittaa muutama rivi vaikkapa siinä toivossa että joku innostuisi vielä sen seurauksena hakeutumaan tämän poikkeuksellisen elokuvan näytökseen.

Elokuvan aiheena on runoilija Friedrich Schillerin (jota elokuvassa esittää mainio Florian Stetter) ja hänen puolisonsa Charlotte von Lengefeldin (Henriette Confurius) sekä tämän sisaren Carolinen (hypnoottinen Hannah Herzsprung) kolmensuuntaisesta kirjeenvaihdosta (ja Carolinen romaanista AGNES VON LILIEN) pääteltävissä oleva, mutta historiallisesti vahvistamaton kolmiosuhde. Kolmen ihmisen väliset romanttiset konfiguraatiot ovat yksi Dominik Grafin elokuvien itsepintaisesti toistuvia motiiveja (vrt. DIE FREUNDE DER FREUNDE, KOMM MIR NICHT NACH, DIE ROTE KAKADU, jne.), eikä ihme että tuottaja Uschi Reich keksi ehdottaa aihetta juuri Grafille, niin runsaasti siinä on hänen keskeisten kiinnostuksenkohteidensa viljelymaata: saksan kielen erityisolemus ja kielellisen kommunikaation tärkeys, epätoivoinen romanssi melodraaman lähteenä, tiedotusvälineet, yksityisen ja yhteiskunnallisen välinen suhde (Schillerin kuuluisan näytelmän otsikko KABALE UND LIEBE, Kavaluus ja rakkaus, voisi hyvin otsikoida suurta osaa Grafin filmografiasta)... Runoiljan ja sisarusten kolmiodraaman lisäksi elokuva sivuaa mm. samaan aikaan käynnistynyttä Ranskan vallankumousta, teollisen kirjanpainatuksen kehitystä (tuo nelisen vuosisataa käytännössä samalla periaatteella toiminut taito oli Schillerin ajan teknologisten innovaatioiden seurauksena todellisen mullistuksen kynnyksellä: pian hänen kuolemansa jälkeen yleistynyt höyrykäyttöinen rotaatiopaino teki siitä tehokkaan työkalun radikaalien ideoiden levittämiselle - tässä on vaikea olla näkemättä yhteyttä Grafin omaan kiinnostukseen televisiota kohtaan subversiivisen elokuvataiteen ihanteellisena levityskanavana), naisten asemaa 1800-luvun lopun saksalaisissa kulttuuripiireissä, jne. Näistä historiallisesti sangen yksityiskohtaisistakin aineksista huolimatta elokuvan varsinaiset teemat ovat kuitenkin inhimillisyydessään universaaleja, ja sen tapa esittää ne energisyydessään vastustamaton.

Dominik Grafin elokuville tyypillinen ripeä tempo on läsnä heti ensi sekunneilta, ja lähes kolmen tunnin kestostaan huolimatta se kiitää ohi sangen nopeasti silkan mukaansatempaavuutensa voimalla. Oli kyse sitten rikossarjasta (Grafin pääasiallinen työsarka - suomalaiset katsojat voivat olla tietämättään nähneet hänen kädenjälkeään joissain erityisen onnistuneissa DER FAHNDER -sarjan jaksoissa, jota esitettiin täällä nimellä "Ajo päällä") tai historiallisesta pukufilmistä (joista tämä ei muuten ole ensimmäinen: kts. Clemens von Brentanon elämää käsittelevä DAS GELÜBDE vuodelta 2007), melodraama on Grafin ominta aluetta: Ekkehard Knörer on kirjoittanut osuvasti hänen ainutlaatuisesta kyvystään louhia kliseisestä materiaalista korkeimman luokan totuuksia (valitettavasti kyynisin osa katsojista havaitsee pintapuolisesti vain kliseet ja sammuttaa välittömästi tunnereseptorinsa, mistä syystä Grafin tyylillä on tapana jakaa katsojia voimakkaasti kahtia yhtä intohimoisiin kannattajiin kuin vastustajiinkin) - niin myös tässä elokuvassa, kun Schillerin ja sisarusten suhdevyyhdin samanaikaisesti monimutkaistuessa ja kerätessä kierroksia, Grafin rakastamat vimmaisen dramaattiset, jopa yliammutut (Knörer: "the 'too much' is the very medium he works and sculpts in") kohtaukset seuraavat toisiaan: vannotaan ikuisia valoja pauhaavan vesiputouksen juurella, kouristellaan verta yskien ja paiskotaan perintölautasia seinään (on huomattava että tämä valtavan elämänvoiman ylipursuaminen heijastaa myös historiallista tapahtuma-aikaa, ja esim. Ranskan kumouksellisen kuohunnan ylilyönnit ovat elokuvassa keskeisesti esillä). Kuten muissakin Grafin elokuvissa, niille jotka ovat valmiita antautumaan pelottomasti kyytiin, luvassa on hengästyttävä vuoristorata halki, Christoph Huberin sanoin, "ikuisesti kauhistuttavien, syvien ja ristiriitaisten emotionaalisten totuuksien".

Tyylillisesti ja muodollisesti elokuva pursuilee epäsovinnaisia ideoita ja oivalluksia, aina ruudulle lennähtelevistä värikkäistä väliteksteistä loppunäytöksen suoraan päin kameraa luettuihin kirjeisiin; dialogi on runsasta ja nopeaa, kuten Grafilla aina, ja kielenkäyttöön kiinnitetty huomio on muutenkin tarkkaa - vain yhtenä esimerkkinä Goethen näyttämisen ongelmaan löydetty ratkaisu pitää tämä näkymättömissä ja tunnistettavissa vain Frankfurtin murteesta (oma kielikorvani ei suinkaan ole niin kehittynyt että olisin tajunnut tätä, vaan olen huomion velkaa Olaf Möllerille ja Anne-Katrin Titzelle). Ohjaajalle tyypillinen äkkizoomauksilla ja häivytyksillä höystetty omintakeinen ja vilkas visuaalinen tyyli on saanut jotkut dogmaattisemmat kriitikot moittimaan elokuvaa "televisiomaiseksi" (yksi aikamme älyvapaimpia ja merkityksettömimpiä käsitteitä, semminkin kun joka toinen leffakirjoittelija tuntuu käyttävän enemmän aikaa TV:n kuin elokuvien katsomiseen!) - tosiasiassa tämä on kuitenkin Grafin tuotannossa yksi perinteisimmin "elokuvallisia" töitä (vastaavasti aivan yhtä typerä käsite, mutta ymmärrätte pointin), jonka juuret ovat mm. myöhäisen Truffaut'n ja Rohmerin periodielokuvissa (molemmat Grafille tärkeitä inspiraation lähteitä yleisemminkin); Daniel Kasman on verrannut sitä erinomaisessa artikkelissaan jopa Scorsesen AGE OF INNOCENCEen (elokuva on muutenkin saanut kansainvälisesti ilahduttavan hyvän vastaanoton, johon voi perehtyä tarkemmin vaikkapa mainion Critics Round Up -koontisivuston kautta).

Jälleen kerran iso hatunnosto Goethe-instituutille tämän kotimaisilta festivaaleilta mm. epäajanmukaisen pitkän kestonsa vuoksi pois jääneen mestariteoksen tuomisesta suomalaiskatsojien ulottuville - tosin heidänkin esityssarjassaan näytetään elokuvan lyhemmäksi saksittu teatteriversio, jonka muuttuneeseen rytmiin Graf ei omien sanojensa mukaan ollut erityisen tyytyväinen, mutta sekin lienee parempi kuin ei mitään: itse matkustin vuosi sitten Kööpenhaminaan varta vasten nähdäkseni elokuvan täyspitkän version CPH:PIX-festivaalilla, jossa oli myös ohjaajan kunniaksi järjestetty kolmen elokuvan miniretrospektiivi. Vastaavaa tilaisuutta Suomeen odotellessa, pahinta Graf-kuumetta voi lievittää Goethe-instituutin kirjastosta löytyvällä (tai erittäin edullisesti Saksasta tilattavissa olevalla) 10-osaisella poliisisarjalla IM ANGESICHT DES VERBRECHENS (2010), joka on toistaiseksi ainoa kaupallisesti saatavilla oleva englanniksi tekstitetty teos Dominik Grafin filmografiasta. Instituutin kirjastosta löytyy lisäksi lainakäyttöön tarkoitettu teksteillä varustettu julkaisu Christian Petzoldin ja Christoph Hochhäuslerin kanssa tehdystä DREILEBEN-trilogiasta (2011): juuri tuon trilogian keskimmäinen, Grafin ohjaama osa KOMM MIR NICHT NACH toimi monille (itseni mukaan lukien) herätteenä tutustua hänen tuotantoonsa - tutkimusretki joka on ollut itselleni yksi tämän vuosikymmenen henkilökohtaisesti mullistavimpia ja jatkuvasti palkitsevimpia elokuvallisia tapauksia, ja jolle toivon monien muidenkin päätyvän vaikkapa DIE GELIEBTEN SCHWESTERNin innostamana.

BELOVED SISTERS näytetään osana Goethe-insituutin saksalaisia elokuvaviikkoja vielä Oulussa sunnuntaina 3.5. (Elokuvateatteri Studio, klo 19:00). Saksalaisella Blu-ray-julkaisulla on elokuvan molemmat leikkausversiot, mutta ei tekstitystä; amerikkalainen Music Box Films julkaisee täyspitkän version Blu-raylla toukokuun 12. päivä.

Lisäys 21.6.2016: BELOVED SISTERS on nyt saatavilla englanniksi teksitetyllä DVD:llä, täyspitkänä versiona, Goethe-instituutin kirjastosta!

FINSTERWORLD (Frauke Finsterwalder, 2013)

Goethe-instituutin saksalaiset elokuvaviikot toivat jälleen kotimaisille valkokankaille kourallisen täkäläisiltä festivaaleilta pois jääneitä uudemman saksalaisen elokuvan helmiä, mm. viime vuonna näkemieni uutuusleffojen joukossa parhaana pitämäni DIE GELIEBTEN SCHWESTERN (Dominik Graf, 2014) sekä mm. mainiot trillerit SCHLÄFER (2005) ja RÄUBER (2010) ohjanneen Benjamin Heisenbergin koominen ekskursio ÜBER-ICH UND DU (2014). Näiden jo etukäteen hyviksi tai kiinnostaviksi tietämieni elokuvien lisäksi joukossa oli jo parin vuoden takainen, muistaakseni Tallinnan festivaalin ohjelmassa merkille panemani, mutta sittemmin vähäisen näkyvyyden seurauksena unohtamani FINSTERWORLD, aiemmin dokumenttielokuvia ohjanneen Frauke Finsterwalderin yhdessä puolisonsa, sveitsiläisen kirjailijan Christian Krachtin kanssa kirjoittama esikoisfiktio, joka osoittautuikin poikkeuksellisen hienoksi teokseksi.

Veistelin välittömästi elokuvan nähtyäni, että se oli vähän kuin Paul Thomas Andersonin MAGNOLIA (1999), mutta Roy Anderssonin käsikirjoittamana ja nuoren, ei vielä pseudoautistiseen mannerismiin täydellisesti vajonneen Wes Andersonin ohjaamana; vaikka tämä on väkinäinen ja törkeästi yksinkertaistava vertaus, siitä saa kuitenkin jonkinlaisen kuvan elokuvan keinoista ja tarkoitusperistä. Ensinmainittu elokuva tulee hakematta mieleen paitsi elokuvan episodimaisesta rakenteesta, myös joistain henkilöistä (nörttipoika, surumielinen poliisimies, miespuolinen hoitaja...); ruotsalaismestarin kanssa yhteistä on yhteiskunnan kipupisteiden peloton aukileikkaaminen ja niiden sisältä löytyvien eritteiden näytteilleasettaminen (De:Bug-lehden haastattelussa tekijät puhuvat kuuluisasta saksalaisesta "tarjotin"-mallisesta vessanpöntöstä, ja yhtyvät haastattelijan ehdotukseen että elokuva toimii vähän tuollaisen pöntön tavoin, asettaen kollektiiviset aikaansaannokset nähtäväksi ja tongittavaksi); Finsterwalderin omienkin sanojen mukaan inspiraationa toimineen RUSHMOREn (1998) ohjaajasta taas muistuttaa paitsi huvittuneisuuden ja myötätunnon yhdistelmä suhtautumisessa hahmoihin, myös tietty sarjakuvamaisuus tai antirealismi (jatkuva auringonpaiste ja kirkkaat värit, nuorten koulupuvut...): sarjakuvataiteen vaikutuksesta kielii myös näkyvästi esillä oleva Daniel Clowesin GHOST WORLD (1993-97), johon elokuvan nimikin osittain viittaa. Tekijäparin mukaan varsinaisina elokuvallisina vaikutteina toimivat RUSHMOREn lisäksi mm. niinkin erilaiset teokset kuin Terrence Malickin THIN RED LINE (1998), Paul Verhoevenin STARSHIP TROOPERS (1997) ja Peter Bogdanovichin PAPER MOON (1973), mutta ennen kaikkea FINSTERWORLDin taiteellisista ratkaisuista paistaa negatiivinen vaikute: inho virallisen harmaata ja monotonista saksalaista laatuelokuvaa kohtaan - asenne joka yhdistää monia tämän hetken parhaita saksalaisohjaajia, ja jonka tekijät myös suorasanaisesti ilmaisevat yllämainitussa haastattelussa - lopputuloksena todellinen yritys tehdä elokuvaa suurella vakavuudella, ilman noita vakavuuden halpahintaisia päälleliimattuja tunnusmerkkejä ("noiden elokuvien kammottavat värit, jotka ovat symboloivinaan syvällisyyttä ja melankoliaa... näyttää joltain automainokselta").

FINSTERWORLDin tarinasäikeitä yhdistävät Sandbergin suvun kolmen sukupolven edustajat, jotka muodostavat elokuvan henkilögallerian yhdessä työn, koulun tai ihmissuhteiden kautta heihin kytköksissä olevien ihmisten kanssa: ensinnä suvun hemmoteltu kakara Maximilian (Jakub Gierszal) luokkatovereineen (Carla Juri, Leonard Scheicher) ja opettajineen (Christoph Bach); hänen vanhempansa Georg ja Inga (Corinna Harfouch ja Bernhard Schütz), joiden automatka risteää edellisten luokkaretken kanssa; sekä Georgin vanha äiti (Fassbinderin edelleen fantastinen vakionäyttelijä Margit Carstensen), jonka salaa tähän rakastunut jalkahoitaja Claude (Michael Maertens) joutuu kiltin liikennepoliisi Tomin (saksalaisen elokuvan hallitseva nallekarhu Ronny Zehrfeld yhdessä uransa nerokkaimmista roolituksista) pysäyttämäksi: Claude yrittää lahjoa Tomin jalkahoitotuotteilla, jonka tämä puolestaan myöhemmin lahjoittaa tyttöystävälleen, luomiskriisissä piehtaroivalle dokumenttiohjaaja Franziska Feldenhovenille (Sandra Hüller, jonka roolinimi on hauska pieni itseironinen silaus ohjaajalta), osana epätoivoisia yrityksiään hyvittää tälle poissaolevuuttaan, jonka todellista syytä - salaista furry-fetissiään - ei rohkene tälle paljastaa. Näiden eri tavoin toisiinsa kytkeytyvien henkilöiden verkkoon sotkeutuu lopulta vielä metsässä adoptoimansa korpin kanssa asuva erakko, jonka tie tulee satunnaisen järjettömän tapahtuman seurauksena leikkaamaan muiden henkilöiden polkuja arvaamattomalla tavalla - mutta enempää ei sovi paljastaa, mainittakoon vain että elokuva ottaa keskivaiheillaan nimensä mukaisesti määrätietoisesti synkemmän suunnan...

FINSTERWORLD on sikäli harvinainen elokuva, että sillä on samanaikaisesti monia tavallisesti toisensa poissulkevaksi ajateltuja ominaisuuksia: se on pureva mutta lämmin, älykäs mutta vilpitön, kuolemanvakava mutta räävittömän hauska - ja sellaisena itse asiassa hengeltään hyvin lähellä Ulrich Seidlin elokuvia (joka mainitaan dialogissa jopa nimeltä, tosin ironisesti samaan hengenvetoon Haneken kanssa, jolta tällaiset inhimilliselle elämälle ominaiset ristiriidat tunnetusti pitkälti puuttuvat). Vaikka se saattaa vaikuttaa tietyssä passiivis-aggressiivisuudessaan kyyniseltä ja synkältäkin mustalta komedialta, se on ennen kaikkea elokuva rakkaudesta ja ihmisten välisestä kommunikaatiosta - lähinnä näiden vaikeudesta, puutteesta ja kaipuusta (mutta ei missään tapauksessa niiden mahdottomuudesta!) - jonka perimmäistä melankolista lämpöä Michaela Meliánin akustinen soundtrack ja tunnussävelenä käytetty Cat Stevensin miniatyyri "The Wind" vielä korostavat. On suuri sääli, ettei tätä saksalaisella kielialueella palkintojakin haalinutta hienoa esikoisleffaa saatu festivaaleille Suomessa, eikä vielä yllättävämmin muissakaan Pohjoismaissa: lieneekö se kenties koettu jotenkin liian spesifillä tavalla saksalaiseksi (tai liian sopimattomaksi yleiseen käsitykseen markkinointikelpoisista saksalaiselokuvista), mikä olisi hullua, sillä vaikka suuri osa elokuvan nyansseista on kielellisiä ja vaikeasti tekstitettävissä, sen analyysi ihmiskunnan yhteisestä sieluntilasta on siinä määrin universaali, ettei kieli- ja kulttuurirajoilla lopulta pitäisi olla ratkaisevaa merkitystä (kuten ohjaaja toisessa haastattelussa tähdentää: "elokuvan nimi on FINSTERWORLD, ei DEUTSCHLAND"). Saksalaiselta DVD-julkaisulta nähtävästi puuttuu englanninkielinen tekstitys, joten kannattaa käyttää Goethe-instituutin tarjoama harvinainen tilaisuus nähdä tämä nykyelokuvan helmi vieläpä isolta kankaalta.

FINSTERWORLD esitetään osana Goethe-instituutin saksalaisia elokuvaviikkoja vielä Oulussa (la 2.5. klo 19:00 Studiossa) ja Tampereella (to 7.5. klo 16:30 Niagarassa). Eye For Film -nettilehdessä on tekijänparin pitkähkö englanninkielinen haastattelu, jonka suosittelen lukemaan joko ennen tai jälkeen elokuvan.

Lisäys 1.1.2016: FINSTERWORLD on nyt lainattavana englanniksi tekstitetyllä DVD:llä Goethe-instituutin kirjastosta!

SLUMMING (Michael Glawogger, 2006)

Elokuvan annus horribilis 2014 vei mennessään aivan liian suuren joukon korvaamattomia tekijöitä, ja monta heistä vielä aivan kesken kaiken: tähän joukkoon lukeutuu surullisesti myös vuonna 1959 syntynyt itävaltaisohjaaja Michael Glawogger, joka menehtyi vuosi sitten huhtikuussa Liberiassa kuvausmatkalla saamansa malariatartunnan seurauksena. Glawoggerin nimi yhdistynee monien mielissä ensisijaisesti hänen työtä ja eloonjäämistä eri maailmankolkissa käsitteleviin dokumentteihinsa - kuten MEGACITIES (1998), WORKINGMAN'S DEATH (2005) ja WHORES' GLORY (2011) - mutta hän ehti tehdä myös kourallisen mielenkiintoisia fiktioita, joista SLUMMING liittyy kiinteimmin hänen dokumenttitöihinsä: yhden päähenkilön alkiona oli jalkapallodokumentin FRANKREICH, WIR KOMMEN (2000) kuvauksissa tavattu mies; toisen dokumentin pohjatyön edellyttämä slummihengailu päätyi toisen päähenkilön harrastukseksi ja otsikoksi; ja elokuvan Indonesiaan sijoittuva loppuosa puolestaan syntyi osittain sattumalta WHORES' GLORYn kuvausten sivutuotteena. Glawogger kuvaa elokuviensa syntyprosessia SLUMMINGin lehdistömateriaaleista löytyvässä haastattelussa: "muutamien palasten täytyy loksahtaa kohdilleen ennen kuin sitä alkaa vakavasti suunnitella projektia - ei niiden tarvitse sopia toisiinsa, kunhan vain tuntuvat siltä että ne kuuluvat yhteen".

Sebastian (August Diehl) on Wienissä asuva varakas nuori saksalainen tyhjäntoimittaja - sitä lajia jota 90-luvulla oltaisiin kutsuttu jupiksi - jonka mieliharrastuksia ovat ironinen räkäläturismi (mainittu "slumming"), nettideitistä bongailemiensa naisten "keräily" pöydänalaisella kännykkäkameralla, sekä ohikulkijoiden sielunelämän ylimielinen arviointi ja poikamainen keppostelu paikallisen sidekickinsä, astetta passiivisemman Alexin (Michael Ostrowski) kanssa. Yhden tällaisen huvitteluillan päätteeksi parivaljakko löytää rautatieaseman eteen sammuneen alkoholisoituneen runoilijan Kallmannin (Paulus Manker), mikä inspiroi Sebastianin mittavimpaan jäynäänsä: yhdessä nyt jo hieman vastahakoisen rikoskumppaninsa kanssa hän sulloo Kallmannin auton tavaratilaan ja smuglaa tämän itärajan yli Tsekkeihin, samanlaiselle penkille Znojmo-nimisen pikkukaupungin rautatieaseman eteen (jutun juju: "hän herää aamulla ja luulee että asema on kutistunut!"). Tarinan kolmas kärki on työtoverinsa vehkeilemänä Sebastianin kanssa treffeille joutunut, nimensä mukaisesti viaton ala-asteenopettaja Pia (Pia Hierzegger), joka tekee Sebastianiin yllättävän vaikutuksen, mutta kuultuaan tästä viimeisimmästä tempauksesta raivostuu, sanoo orastavan suhteen irti ja päättää lähteä pelastamaan Kallmann-parkaa - jonka kohtalo on kuitenkin lähtenyt jo peruuttamattomasti omille urilleen...

SLUMMING on mestarillinen elokuva. Elokuvan lähtökohtana olleiden irrallisten tarinansäikeiden ja sen kolmen päähenkilön kohtaloiden monimutkainen yhteenkietoutuminen on rakennettu nerokkaan moniulotteisesti, ja sen alati elävä, peräti neljän säveltäjän miltei jatkuvalla musiikkitaustalla säestämä kuvakerronta (kamerassa jälleen monia viime aikojen hienoimmista itävaltalaisista elokuvista kuvannut Martin Gschlacht) pursuilee erilaisia kelluvia symboleita, joiden kertaukset ja symmetriat nousevat uudelleenkatseluiden myötä esiin. Tarinan keskeisenä moottorina on jotain, minkä maallistunut katsoja mieltänee "onnelliseksi sattumaksi" tai "serendipiteetiksi", käsikirjoitusmanuaalien plärääjät sun muut insinöörikriitikot "epäuskottavaksi tarinankerronnaksi", ja me muut kukin maailmankatsomuksestamme riippuen vaikkapa "karmaksi", "kohtaloksi", "kaitselmukseksi" tai "armoksi". (On jokseenkin yllättävää, ettei SLUMMINGista kirjoitetuissa harvoissa arvioissa ole mainittu sanallakaan itseään "katoliseksi ateistiksi" luonnehtineen ohjaajan elokuvassaan jatkuvasti käyttämää uskonnollista kuvastoa: Kallmann kaupittelee runojaan rommirahoiksi Mariahilferstrassella loistavassa, piilokameralla pahaa-aavistamattomien vastaantulijoiden keskellä kuvatussa kohtauksessa; jupisee itsekseen Ave Mariaa, katkaisten aina sanan "kuolemamme" kohdalla; törmää keskellä tsekkiläisiä peltoja Neitsyt Marian ikoniin; pelastuu paleltumiskuolemalta päätymällä yöpymään navetassa eläinten kanssa...) Joka tapauksessa: tietyt teot käynnistävät tiettyjä tapahtumaketjuja, jotka aikaansaavat henkilöissä tiettyjä reaktioita, jotka johtavat uudelleenasemoitumiseen suhteessa sekä heitä ympäröivään maailmaan että itseensä - ja näiden muutosten linjautuessa otollisella tavalla, mahdollisesti jonkinasteiseen henkilökohtaiseen valaistumiseen.

Sebastian tekee Kallmannille paskamaisen tempun ja saa kanssaihmistensä vihat niskoilleen, mutta hänen teollaan on arvaamatonta potentiaalia, jonka hän myös hämärästi ymmärtää (tietämättä kuitenkaan tarkalleen miten se aktualisoituu). Puolustautuessaan omatuntonsa piinaaman Alexin hyökkäykseltä hän toteaa kylmästi seisovansa tekonsa takana katumatta mitään: "Haluatko sanoa että emme tarkoittaneet sitä? Minä tarkoitin sitä. Halusin vain auttaa." Tämä voi olla ironiaa, mutta tosiasiassa Sebastian on kuin onkin tullut epäsuorasti auttaneeksi Kallmannia, tai tarjonneeksi tälle mahdollisuuden auttaa itseään: tekojemme lopulliset seuraukset ovat niin kaukana hallinnastamme, että halutessamme tehdä hyvää voimme tulla aiheuttaneeksi pahaa ja toisinpäin - viime kädessä ei ole mahdollista toimia tietoisesti "hyvin" tai "huonosti", tärkeää on vain toimia ja toivoa parasta. (Juutalaisen viisauden mukaan: "kaikki on ennalta määrätty, tahto on vapaa, ja maailma tuomitaan hyvyydellä.") Glawoggerin elokuvan aito humanismi (tuon sanan nykypäivänä aina harvinaisemmaksi käyvässä todellisessa merkityksessä) seuraa tästä ymmärryksestä: sympaattisetkin henkilöt tekevät vastenmielisiä juttuja, mutta elokuva ei valikoi, tuomitse tai aseta arvojärjestykseen, vaan yksinkertaisesti näyttää toimintoja seurauksineen - Sebastianin sikailuista Kallmannin känniraivoon, mikään inhimillinen ei tosiaan ole SLUMMINGille vierasta. (Ensimmäistä kertaa elokuvan nähtyäni merkitsin muistiin pelkistävän ja epätarkan, mutta kuitenkin jotain yleistä osviittaa antavan yhtälön: "Mike Leigh + Ulrich Seidl".) Tarinan kulun kannalta viimeisessä kohtauksessa (loput kuvat voi laskea tavallaan epilogiksi) kohtaloiden virtapiiri yhdistyy ihmeellisellä tavalla muutamien sekuntien ajaksi, kaikkien kolmen päähenkilön päädyttyä näennäisesti sattumalta, mutta kuitenkin kiistämättä omien valintojensa seurauksena keskenään sopivaan asetelmaan. Kaikkien elämä on peruuttamattomasti muuttunut, eikä välttämättä huonompaan suuntaan: viimeiset kuvat osoittavat että vaikka elokuvan ihmiskuva saattaa olla synkkä, se ei ole lohduton - toivo pelastuksesta elää niin kauan kuin henki pihisee.

SLUMMING on katsottavissa Suomesta käsin Mubissa tiistai-iltaan 31.3.2015 asti; elokuva on julkaistu myös englanniksi tekstitetyllä DVD:llä itävaltalaisen Hoanzl-yhtiön toimesta.

DE DØDES TJERN (Kåre Bergstrøm, 1958)

Norjalaisohjaaja Kåre Bergstrømin (1911-1976) neljäs pitkä elokuva kuuluu siihen lähes masentavan runsaslukuiseen joukkoon, joka koostuu pienissä kotimaissaan korkealle arvostetuista ja tasoltaan maailmanluokkaa olevista, mutta kansainvälisesti lähestulkoon tuntemattomista teoksista (eli samaan sakkiin kuin meiltä Suomesta vaikkapa Niskasen KAHDEKSAN SURMANLUOTIA tai lähemmästä länsinaapurista Hasse Ekmanin FLICKA OCH HYACINTER - ja vielä jonkin aikaa sitten tsekkiläisen František Vláčilin MARKETA LAZAROVÁ, kunnes se brittiläisen Second Run -yhtiön ansiosta singahti kansainväliseen maineeseen ja päätyi sittemmin jopa Criterionin toimesta englanniksi tekstitetylle Blu-raylle); edes internetin kinokulttuurin näennäinen kansainvälistyminen ei yleensä pelasta näiden kaltaisia elokuvia tuntemattomuudelta, koska myös tuo kulttuuri perustuu valtaosin sitkeään kaanonmentaliteettiin, jossa elokuva on riittävän kiinnostava edes ilmaiseksi ladattavaksi vasta kun riittävän suuri määrä ihmisiä on jo etukäteen kiinnostunut siitä (ja samalla logiikalla pienten kielialueiden helmet jäävät, vaikka itse elokuva netistä löytyisikin, usein ilman fanitekstityksiä - ellei joissain harvoissa tapauksissa joku raivokas apologeetti sitten sellaisia omin käsin valmista pelkästä toivosta että saisi edes jonkun katsomaan ihailemansa filmin). Tällaisten elokuvien suhteen on edelleen parempi vara vanhassa: elokuva-arkistoissa ja asiantuntevien kuraattorien työssä.

Sattuu kuitenkin niin, että Norjan neljänneksi parhaaksi elokuvaksi (ja parhaaksi kauhuelokuvaksi, vaikkei se olekaan niin yksioikoisesti luokiteltavissa - norjalainen Wikipedia luonnehtii sitä "rikos-, jännitys- ja kauhuelokuvaksi") äänestetty DE DØDES TJERN ("Kuolleiden lampi") on aikanaan ollut saatavilla englanniksi tekstitetyllä norjalaisella DVD:llä, minkä seurauksena moderni elokuvaharrastaja pääsee siihen suhteellisen vaivatta käsiksi (kaupallinen julkaisu on ajat sitten loppuunmyyty: totta puhuen törmäsin itse jo kauan etsimääni leffaan aivan yllättäen pohjoismaisen VOD-palvelu Filmnetin valikoimassa). Ja käsiinsä Bergstrømin elokuva kannattaa totisesti kaivaa. Se on nimittäin harvinaisen erikoinen tapaus: psykologinen rikosjännäri, joka on naamioitunut kauhuelokuvaksi - vieläpä "cabin in the woods" -genren sellaiseksi, yli 20 vuotta ennen kuin EVIL DEAD (Sam Raimi, 1981) vakiinnutti metsän keskellä olevan mökin kauhun klassiseksi tyyssijaksi - mikä seikka ei merkillistä kyllä tee siitä yhtään vähemmän pelottavaa: voisi sanoa että DE DØDES TJERN ei ole niinkään kauhuelokuva kuin varhainen esimerkki genreillä leikkivästä elokuvasta, joka kysyy mitä kauhuelokuva on (mikä puolestaan on huomattavasti enemmän kuin monista "varsinaisista" kauhuelokuvista voi sanoa, varsinkin nykyään).

Kuten Ö-kauhumaestro William Castlen vasta seuraavana vuonna ilmestyneessä HOUSE ON HAUNTED HILLissä, päähenkilöiden ensemble koostuu eriluonteisista ja -taustaisista henkilöistä (toimittaja, kirjailija, psykologi, jne.), jotka esittävät temperamenttiensa mukaan eriäviä teorioita pelottavien ilmiöiden alkuperästä; näin myös katsoja pidetään alusta asti epätietoisena - mutta siinä missä Castlen elokuva degeneroituu nopeasti itseironiseksi hupailuksi, eikä siten onnistu varsinaisesti pelottamaan (vaikka onnistuukin pari kertaa hieman säikäyttämään, ja loput lyhyestä kestostaan kevyesti viihdyttämään), Bergstrømin parempi pokerinaama sallii hänen synnyttää katsojassa todellista levottomuutta. Edes loppukäänteiden banaali psykoanalyyttisyys - jonka kiertelemätön luonne muuten olisi vielä vuonna 1958 tuotantosäännöstön rippeistä irti sinnittelevässä Hollywoodissa saattanut aiheuttaa kröhää - ei onnistu laimentamaan elokuvan tehoa, eikä viimeisen kuvan ironinen silmäniskukaan latista kertomusta, vaan ainoastaan sinetöi sen itsetietoisen ambiguiteetin: Hitchcockin onnistuneimpien elokuvien tavoin se on monimutkainen pila, jonka ydin on vakava. DE DØDES TJERN on nerokkaan monitasoinen rakennelma, jonka kaikkein ulommaisena kehyskertomuksena toimii kohtaus, jossa kirjailija Bernhard Borge (itse asiassa elokuvan pohjana toimivan romaanin kirjoittaneen André Bjerken pseudonyymi, eli tavallaan fiktiivinen henkilö, jota elokuvassa esittää Henrik "Henki" Kolstad, Bjerken itsensä esittäessä toisessa pääroolissa toimittaja, kirjallisuuskriitikko Mørkiä - kun taas naispääosassa on Bjerken puoliso Henny Moan - oletteko vielä kärryillä?) ryhtyy lukemaan vaimolleen ääneen uusinta jännitystarinaansa "Kuolleiden lampi", jonka annetaan ymmärtää olevan vähemmän mielikuvituksen tuotetta kuin tositapahtumiin pohjautuva reportaasi (Borge suunnittelee varustavansa sen epigrafilla DORIAN GRAYN MUOTOKUVAsta: "voin uskoa mitä tahansa, kunhan se on kyllin uskomatonta") kirjailijan ja tämän kaverien reissusta tapaamaan ystävänsä veljeä tämän metsämökkiin syrjäisen lammen rannalle. Ja arvaahan sen: kun mökissä yövytään ja kummitusjuttuja kerrotaan (taas lisää kerroksia), pupuhan siinä menee pöksyyn - ja pian alkaa kauheita tapahtua. Elokuvan itsereflektiivisyys olisi melkein raivostuttavaa, ellei se olisi niin riemukasta: dialogissa viittaillaan tuon tuostakin vitsikkäästi niin tarinan kummitusjuttu- ja psykoanalyysiaspekteihin kuin Bjerken siviilipersoonaankin ("minä olen kriitikko, kirjoitan vain saadakseni muut lopettamaan kirjoittamisen") - puhumattakaan lajityypillisistä edeltäjistä, erityisesti BASKERVILLEN KOIRAsta (Sherlock Holmeskin mainitaan jo alkuminuuteilla).

Kuten sanottua, kaiken tämän keskellä on kuitenkin kiehtovan synkkä "opetus", jonka Bjerke itse pääsee lausumaan ääneen hieman elokuvan puolenvälin jälkeen pitämässään puheenvuorossa: "Galilein tuominneet eivät halunneet katsoa hänen kaukoputkeensa. Miksi? Koska heidän maailmankuvansa olisi tuhoutunut. Heidän perustuksensa olisivat romahtaneet. He olisivat tulleet hulluiksi. Se pelotti heitä. Samasta syystä nykyaikainen ihminen pelkää nähdä demoneita ja aaveita: jos hän näkisi sellaisen, hänen maailmansa romahtaisi." (Ja vielä aivan loppuminuuteilla, henkilöiden yhä väitellessä tapahtumien todellisesta luonteesta: "Ettekö vieläkään ole ymmärtänyt että ihminen on" - tässä kohtaa Mørk viittilöi ulos mökin ikkunasta - "keskellä pimeyttä?") Jälleen kerran on aihetta siteerata kauhuelokuvan johtavan filosofin Kiyoshi Kurosawan pistämätöntä määritelmää: "Kutsun kauhuelokuviksi niitä elokuvia, joiden aiheena on kauhu, joka seuraa ihmistä läpi koko elämän". Yksikin kiistämätön vilaus omaksutun maailmankuvan romahduttavasta ilmiöstä riittää siihen, ettei elämä palaa enää koskaan entiselleen: omakohtainen tietoisuus yliluonnollisen kauhun mahdollisuudesta on merkinnyt ihmisen loppuiäkseen. Juuri tällä mahdollisuudella Bergstrømin elokuva pelaa: jo pelkästään tämän tapahtumisen ajatus on pelottava, pelkkä suggestio siitä että kohta näkyy jotain, joka muuttaa elämän loppuiäksi. Eikä Bergstrøm tosiaan jätä kummitustaan suggestion varaan, vaan elokuvan sisäkkäisten kertomusten rakenteen avulla pystyy jopa näyttämään sen, kadottamatta hiventäkään sen totuusarvon ambiguiteetista - ja jälleen aikaansa edellä: vanhan merimiehen rotevan haamun horjuva käynti ja vääjäämätön eteneminen tuovat nimittäin klassista kummitusta pikemmin mieleen myöhemmistä kauhuleffoista tutut elävät kuolleet!

DE DØDES TJERN on kaiken kaikkiaan äärimmäisen viihdyttävä ja mielenkiintoinen elokuva, joka ansaitsisi tulla laajemmin tunnetuksi, ja sopisi aivan mainiosti jonkun Masters of Cineman tai Criterionin kokoelmaan, mutta valitettavasti taitaa olla niin että tällaisten pienten kielialueiden helmien julkaiseminen on vastaisuudessakin kotimaisten firmojen vastuulla; toivottavasti norjalaisesta kiekosta ilmaantuu vielä uusintapainos, mutta sillä välin kehotan kaikkia niin rikos-, jännitys- ja kauhuelokuvien faneja kuin elokuvan historiasta ylipäänsä kiinnostuneita hankkimaan Bergstrømin merkkiteoksen näkyville keinolla tai toisella.

Tromsø International Film Festival 2015

70 000 asukkaan Tromsø eli suomalaisittain Tromssa on pohjoiskalotin suurimman, toiseksi vanhimman ja toiseksi parhaan elokuvafestivaalin kotipaikka. Kyseessä on keskikokoinen kaupunkifestivaali, jonka ohjelmisto koostuu tyypillisen eurofestivaali-bulkin lisäksi tarkoin valitusta otoksesta kansainvälisten uutuuselokuvien kärkisarjaa sekä erilaisten teemakokonaisuuksien puitteisiin ujutetuista moderneista klassikoista (tänä vuonna esim. "ihminen ja teknologia" -sarjassa SILENT RUNNING, "kaupunkielämää"-sarjassa SLACKER, jne.). Ohjelmistoon kuuluu lisäksi erikoisuuksia kuten kaupungin keskustorille pystytetty ulkoilmakino ja (kenties itäiseltä naapurifestivaalilta omaksuttu) mykkäelokuvakonsertti, joka keskittyy nimenomaan venäläisen (neuvostoliittolaisen) elokuvan klassikoihin: tänä vuonna nähtiin yksi lajinsa suurimpia mestariteoksia, Abram Roomin TRETJA MESHANSKAJA eli SÄNKY JA SOHVA, erinomaisen norjalais-venäläisen yhtyeen säestyksellä. Varsinainen syy hankkiutua tänä vuonna pohjoisen lähes ympärivuorokautiseen kylmyyteen ja pimeyteen olivat kuitenkin juuri nuo uutuuselokuvien kärkipoiminnat: ohjelmistossa oli peräti viisi "vuonna 2014 missatut" -listani kärkinimistä, joista onnistuin näkemään parin päivän aikana neljä (Tsai Ming-liangin JOURNEY TO THE WEST jäi näkemättä) - ja niinpä saankin tästä "festivaaliraportista" tekosyyn jauhaa niistä hieman. Todennäköisesti kaikki neljä olisivat päätyneet varsinaiselle top-10-listalleni, mutta lista on dokumentti syntyhetkestään enkä käy sitä jälkikäteen päivittämään.

Omalla kohdallani festivaalin ja kenties koko viime vuoden odotetuin elokuva oli Bruno Dumontin alun perin neliosaiseksi TV-sarjaksi valmistunut P'TIT QUINQUIN (enkä ilmeisesti ollut ainoa: yhteen soittoon näytetty 200-minuuttinen kokonaisuus pyöri arkiaamuna klo 9-12 välillä lähes täydelle salille). Sarjan taustoihin ja juoneen en paneudu tässä, vaan suosittelen sen sijaan lukemaan Jaakko Kuitusen Laajakuvaan kirjoittaman erinomaisen artikkelin. Kuten Kuitunen toteaa, tämä komediallisen poliisisarjan muotoon puettu teos on eräänlainen sisarteos Dumontin läpimurtoelokuvalle L'HUMANITÉ (1999), joka tosin jakoi ilmestyessään mielipiteitä huomattavasti jyrkemmin: ilmeisesti lisätty slapstick ja musta huumori yhdistettynä näennäisesti helposti lähestyttävään muotoon sokerikuorruttavat Dumontin töiden vastaanottoa tyypillisesti vaikeuttavia (ja tässä aivan yhtä lailla läsnäolevia) ominaisuuksia siinä määrin tehokkaasti, että kokonaisuus menee helpommin alas myös ns. "suurelle yleisölle" (suhteellisesti ymmärrettynä). Jotakin Dumontin tuotannon filosofisesta johdonmukaisuudesta kertoo nimittäin se, että monet hänen 15 vuoden takaisista L'HUMANITÉa koskevista lausunnoistaan sopivat aivan muuttamattomina P'TIT QUINQUINiin: ohjaaja puhui jo tuolloin sekä burleskin ja tragedian läheisestä naapuruudesta (vaikkei L'HUMANITÉ suinkaan ole mikään komedia, sen groteskeimmat piirteet lähentelevät paikoin koomista) että elokuviensa asennoitumisesta pahuuden käsitteeseen ("ne katsovat pahuutta silmiin.. ne eivät reagoi siihen, toisin sanoen ne eivät pyri järkeistettyyn diskurssiin"; aikaisemman elokuvan päähenkilön tavoin kuvataiteilijan mukaan nimetty etsivä van der Weyden puhuu jatkuvasti "pahuuden sydämestä" ikään kuin selityksenä kylän tapahtumille, ja Dumont on sanonut myös P'TIT QUINQUINin sijaitsevan "järjen ulkopuolella"). Professori Timothy Clark on huomauttanut että Dumontin elokuvat edellyttävät nykykatsojien joukossa harvinaista valmiutta ottaa lukuun niiden teologis-filosofiset viitekehykset, joita huomioimatta jotkut niiden kohtauksista eivät avaudu edes puolittain - nämä piirteet korostuvat QUINQUINissäkin loppua kohden, mutta eivät ole aiheuttaneet samanlaista närästystä kuin L'HUMANITÉ aikanaan; myös Dumontin epäpsykologinen lähestymistapa henkilöhahmoihin on aiheuttanut vaikeuksia joillekin katsojille, mutta QUINQUINin absurdin koominen sävy lieventää tätäkin estettä jokseenkin, ehkäpä koska koomisessa äänilajissa katsoja ei odota samankaltaista psykologisointia kuin draamassa. Nähtäväksi jää riittääkö Ylellä kanttia hankkia tätä ohjelmistoonsa (päivitys: kyllä riitti - hatunnoston paikka!) - joka tapauksessa Dumontin visio on esimerkki juuri siitä mitä suomalaiseen televisioon kaivattaisiin, vaikka sitten tuontitavarana - vai jääkö se festivaalien vastuulle; Espoo on näyttänyt kaksi Dumontin parhaista töistä (HADEWIJCH ja HORS SATAN) ja R&A näytti pari vuotta sitten tätä edeltäneen CAMILLE CLAUDEL 1915:n - verrattain pitkästä kestostaan huolimatta P'TIT QUINQUIN toimi mainiosti ja pitkästyttämättä myös yhdeltä istumalta ilman väliaikaa.

Toinen uutena aluevaltauksena tervehditty, mutta lähemmällä tarkastelulla aivan loogiseksi jatko-osaksi osoittautuva työ on argentiinalaisen Lisandro Alonson pitkään odotettu JAUJA; tosin olen itse nähnyt Alonson aiemmista töistä vain loistavan, salaperäisen LIVERPOOLin (2008) sekä toiselle kinomystikolle, espanjalaiselle Albert Serralle omistetun nimettömän lyhärin, joka kulkee myös nimellä "Carta para Serra" (2011) - muiden suhteen olen niistä lukemani varassa - mutta niihin nähden JAUJAssa on todella poikkeuksellista vain tunnetun pääosanesittäjän (Viggo Mortensen) läsnäolo ja periodi (elokuva sijoittuu valtaosin 1800-luvun lopulle). Tyypillinen Alonso-elokuva kuvaa yksinäistä miespuolista henkilöä vaivalloisella matkalla (yleensä jalan) johonkin tunnettuun tai tuntemattomaan määränpäähän, jonka aikana tai lopuksi yllättävä käänne tai murros heittää aiemmin nähdyn arvoitukselliseen valoon. JAUJA ei tee poikkeusta kummassakaan suhteessa. Elokuvan päähenkilönä on Argentiinan armeijan leivissä työkomennuksella oleva insinööri, kapteeni Gustav Dinesen (Mortensen), joka jättää asemansa etsiäkseen sotilaskarkurin mukaan lähtenyttä tytärtään, eksyen lopulta täydellisesti autiomaahan. Ollaan eksistentialistisen westernin perinteessä: lännenelokuva preerialla harhailevine yksinäisine miehineenhän on osoittautunut historiallisesti erityisen hedelmälliseksi vertauskuvaksi olemassaolon keskellä eksyneelle ihmiselle, ja Alonson kuvalliset ratkaisut Academy-suhteineen sekä "akvaariovalaistuine" yökohtauksineen (muistamme Serge Bozonin samanhenkisen tribuutin B-sarjan länkkäreille loistavassa sotaelokuvahybridissään LA FRANCE) lienevät myös tribuutteja lännenelokuvien historian suuntaan. Tunkeilijoille vihamielisen alkuperäisväestön käsiin joutuneen tyttären etsiminen tuo tietty välittömästi mieleen THE SEARCHERSin, mutta Dinesenin matkan edetessä ja niin tyttären kuin vihollistenkaan kohtaamisen muuttuessa aina epätodennäköisemmäksi, lähemmiksi vertauskohdiksi asettautuvat ensin Budd Boetticher (johon James Quandt on Alonson elokuvia sivumennen verrannut esseessään "Ride Lonesome", Artforum 11/2008) ja lopulta Jacques Tourneur: kuten Fernando F. Croce on huomauttanut, Alonson henkilöt tuntuvat oleilevan tourneurilaisittain toisiinsa kytkeytymättömissä maailmoissa, ja vieraimmillaan joltain aivan toiselta planeetalta vaikuttava ympäristö tuo tietysti mieleen Tourneurin kuolemattoman pampawesternin WAY OF A GAUCHO (josta kirjoittaessaan Chris Fujiwara on puhunut argentiinalaisen autiomaan "absoluuttisesta vieraudesta", joka tekee sinne saapuvaan ulkopuoliseen peräti surrealistisen vaikutelman). Fordin ja Boetticherin tasankoratsastukset rinnastuvat eksistentialismin peruskysymykseen "mitä me täällä teemme?", mutta JAUJAn selittämättömien käänteiden kautta Alonso menee (Tourneurin tavoin) vielä pidemmälle: kuten ohjaajan kirjallisten maanmiesten teokset Borgesista ja Casaresista Rodrigo Rey Rosaan ja César Airaan, elokuva kohdistaa skepsiksensä juuri tuon ihmiskeskeisen kysymyksen viimeiseen pronominiin - pohjimmiltaan tilanteemme on se, että emme edes tiedä missä olemme, emme ymmärrä mikä tämä maailma on (tai Borgesin muotoilun mukaan: "emme tiedä kuuluuko maailmankaikkeus realismin vai fantasian genreen"). Elokuvan pistämättömästi kuvanneen Timo Salmisen osallisuus elokuvassa epäilemättä takaa sille paikan tämän vuoden kotimaisilla festivaaleilla - veikkaan Sodankylää, mutta kyllä elokuva R&A:nkin ohjelmistossa löytäisi varmasti yhtä hyvin katsojansa.

Myös Christian Petzoldin PHOENIX jatkaa tekijänsä vakioteemojen parissa: ohjaajan käytännössä kaikkien elokuvien tavoin se kuvaa ihmisten välisten suhteiden murtumista olosuhteiden (poliittisten, taloudellisten) paineessa, ja kuuluu aiheiltaan oikeastaan samanaikaisesti sekä jo valmistuneeseen, virallisen identiteettinsä menettäneitä yksilöitä kuvaavaan "aavetrilogiaan" (DIE INNERE SICHERHEIT, YELLA, GESPENSTER) että keskeneräiseen "rakkautta sorron alla" -sarjaan (joka alkoi BARBARAlla) - ja, kuten useimmat niistä, se on myös eräänlainen uusintaversio vanhemmasta englanninkielisestä elokuvasta, JERICHOW'n tavoin yhteisen alkuteoksen kautta: PHOENIXin pohjana toiminut Hubert Monteilhet'n romaani LE RETOUR DES CENDRES on filmattu aiemmin J. Lee Thompsonin toimesta (RETURN FROM THE ASHES, 1965). Työryhmänä on Petzoldin vakiintunut ensemble: käsikirjoituspari Harun Farocki, kuvaaja Hans Fromm, leikkaaja Bettina Böhler, säveltäjä Stefan Will, näyttelijät Nina Hoss ja BARBARAssa mukaan liittynyt nallekarhumainen (tai häntä tiuhaan työllistäneen Dominik Grafin sanoin: "mahtavan miehekäs villisika") Ronald Zehrfeld. (Tiimin kenties tärkeimmälle jäsenelle PHOENIX jäi kuitenkin viimeiseksi, kun Petzoldin mentori ja vakituinen työpari Harun Farocki menehtyi viime heinäkuussa - yksi kivulias isku lisää kansainväliselle kinokulttuurille​ katastrofaalisen vuoden 2014 aikana.) PHOENIXiä voi ajatella samantapaisena vastauksena mässäileville, natsisyyllisyydessä tekopyhästi kieriskeleville tai hollywoodilaisittain paisutelluille maailmansotafilmeille kuin BARBARA oli historiankuvaltaan suuntaan tai toiseen vääristyneille DDR-elokuville (sekä GOOD BYE LENIN -tyyppiselle "ostalgialle" että MUIDEN ELÄMÄn liioitellulle ankeudelle); BARBARAn tavoin se näyttää totalitarismin inhimillisen hinnan ei suurten linjojen vaan pienimmän mikrohistoriallisen yhteisön - parisuhteen - kautta. Keskitysleiriltä palaava, ampumavamman tuhoamien kasvojensa tilalle uudet piirteet plastiikkakirurgilta saava juutalainen Nelly löytää uudelleen pianistimiehensä Johnnyn, joka ei kuitenkaan tunnista kuolleeksi luulemaansa vaimoaan, vaan vetää tämän mukaan juoneen oman perintönsä lunastamiseksi. Harkitun täsmällisellä kuva-vastakuva-menetelmällään Petzold petaa kärsivällisesti tilanteen, henkilöiden suhteet ja kohtaloiden kulkusuunnat. Tämän hienovaraisen metodin avulla hänen elokuviensa henkilöt tunkeutuvat puolessatoista tunnissa hämmästyttävällä voimalla katsojan ihon alle, mikä saattaa aiheuttaa elokuvan päättyessä samanlaisen menetyksen tunteen kuin herätessä intensiivisesti eletystä unesta, jonka tunnetila jää pitkäksi aikaa viipyilemään (kuten saksalainen kriitikko Christiane Peitz on osuvasti runoillut: "Petzoldin elokuva on kuin silmänräpäys ennen heräämistä"): myös PHOENIXin henkeäsalpaava loppukohtaus on pakottanut ihailijoikseen jopa sellaisia kriitikoita, jotka ovat löytäneet itse elokuvasta toivomisen varaa (ja totta onkin ettei sitä voi varauksetta suositella sellaisille insinöörimäisille luonteille joille aukoton juoni ja "uskottavuus" ovat ylimpiä elokuvallisia hyveitä - tosin nämä ovat enemmän alkuperäisen tarinan kuin filmatisoinnin ominaisuuksia, joita kritisoitiin jo Thompsonin versiossa). Uskaltaisin veikata että tämä huomattava elokuva nähdään tänä vuonna jollakin kotimaisista festivaaleista, vaikka itse asiassa se olisi ansainnut BARBARAn tavoin päästä normaaliin teatterilevitykseen. (Päivitys: PHOENIX tulee kuin tuleekin Finnkinon levitykseen - teatteriensi-ilta 14.8.2015!)

Nellyn kasvoja elokuvan alussa peittänyt franjulainen naamio pompahti vastaan toisessakin festivaalielokuvassa: ja jos  PHOENIX edustaa eräänlaista saksalaisen "raunioelokuvan" realistista päivitystä, voisi sanoa että Tromssassa keskellä yötä esitetty, maestro Ulrich Seidlin pitkäaikaisena yhteistyökumppanina (ja puolisona) tunnetun Veronika Franzin ja hänen nuoremman kollegansa Severin Fialan yhteistyönä ohjaama valvepainajainen ICH SEH, ICH SEH (kansainväliseltä levitysnimeltään GOODNIGHT MOMMY) tekee samaa sille kauhun alagenrelle, jota voisi kutsua "hermoraunioelokuvaksi", ts. sellaisille elokuville kuin Polanskin INHO tai viime vuoden yllätyshitti THE BABADOOK. Sen kuvaama kauhu kumpuaa yhtä lailla arkisten asioiden potentiaalisesta kauhusta, voisi jopa sanoa: niiden keskellä välttämättä piilevässä pimeydessä - kuten elokuvan prologina toimivassa klipissä alkuperäisestä Trappin perheestä veisaamassa Brahmsin kehtolaulua "Guten Abend, gut' Nacht" (jonka keskellä lymyää tuo levottomuutta herättävä säe: "huomenaamuna heräät, jos Jumala niin haluaa"). Molemmissa elokuvissa perheenjäsenen tapaturmainen kuolema on se kriisi, jonka aiheuttama stressi johtaa perheenjäsenten välisen luottamuksen ja koko perheinstituutiota kannattelevien omaksuttujen arvojen (vanhempien ehdoton auktoriteetti lapsiinsa ja sen moraalisena oikeutuksena toimiva velvollisuus suojella näitä vahingolta) kyseenalaistumiseen ja nurin päin kääntymiseen hirvittävillä tavoilla - Franzin ja Fialan elokuvassa vielä hirvittävämmillä, vaikka varsinaisesti BABADOOKin kaltaista "yliluonnollista" kauhua ei siinä ole: vaikka toden ja kuvitellun raja hämärtyy välillä rajustikin, kaikki mitä tarinassa tapahtuu pysyy tiukasti mahdollisen rajoissa, mikä tekee siitä vain kaksinverroin hyytävämmän. Elokuva sekoittaa ja kääntää nurinniskoin "invaasio"-kauhugenrejä (sekä koti- että "body snatchers" -lajikkeita) pirullisella perusteellisuudella, joka vaatii katsojalta sekä tarkkaavaisuutta että loppua kohden keskimääräistä vahvempaa vatsaa (tämä varoituksena herkimmille katsojille). Ulrich Seidlin tuottaman ja käsittääkseni pitkälti hänen vakiotiiminsä valmistaman elokuvan maailma on ankaran kliininen (erityisesti kuvaaja Martin Gschlachtin kädenjälki ansaitsee jälleen maininnan, ja lopputeksteissä on aiheellinen huomautus: "shot on glorious 35mm"); maaseudulla eristyksissä seisovan lasiseinäisen talon sisustus moderneine taidevalokuvineen, designhuonekaluineen ja Dyson-kodinkoneineen on täydellinen kasvualusta hypernormaalin perheen ytimessä kytevälle helvetille. Itävallan etummaisiin nykysäveltäjiin kuuluvan Olga Neumeierin ympäristöääniä hyödyntävä soundtrack alleviivaa elokuvan surrealistisen karmivaa tunnelmaa. ICH SEH, ICH SEH sopisi aivan yhtä hyvin Espoo Cinén, HIFFin, Night Visionsin tai jopa Season Film Festivalin ohjelmistoon - toivon todella että se nähdään tänä vuonna jollain näistä festivaaleista, ja suosittelen sen katsomista painokkaasti kaikille kauhuelokuvan ystäville (ja kaikille muillekin joiden kantti kestää).

Tromsøn 25. kansainväliset elokuvajuhlat pidettiin 12.-18.1.2015. Erityiskiitokset Rovaniemen Cinema-elokuvakerholle festivaalimatkan järjestämisestä!

2014 listoina ja lukuina

Tavallinen elokuvavuosi kohdallani koostuu paristakymmenestä uudesta elokuvasta (enimmäkseen kotimaisilla ja naapurimaiden festivaaleilla), samasta määrästä viimevuotisia (kuten edellä), muutamasta tusinasta edellisvuosina ohi menneitä luotettavien tahojen kehumia tai muuten kiinnostavia nimikkeitä (enimmäkseen videolta), joiden lisäksi tulee 200-300 vanhaa elokuvaa (lähinnä videolta, Orionissa, Sodankylässä ja muissa satunnaisissa näytännöissä). "Vuoden parhaiden" listani heijastelee näitä suhteita, ulottuen kymmenestä parhaasta tänä vuonna näkemästäni uutuudesta sataan suurimpaan löytöön elokuvahistorian pohjattomasta aarreaitasta. Lisäksi mukana on bonusosastona 20 harmikseni missaamaani uutuuselokuvaa. Pitemmittä puheitta:

10 parasta tänä vuonna näkemääni uutta elokuvaa (2014)

Koska olin tänä vuonna pääosin kotimaan tarjonnan varassa, ehdin näkemään vain pari tusinaa tänä vuonna julkaistua elokuvaa - valtaosa niistä korkeintaan kolmen tähden perussuorituksia tai pettymyksiä, ja tämäkin top-10 tulee muuttumaan ensi vuoden aikana kun ehdin kiriä loput julkaisut kiinni; tukevasti listalla pysynevät kuitenkin toisaallakin listaamani kuusikko Ferrara, Graf, Haugerud, Kent, Loznitsa ja Resnais. Toistaiseksi voimassaoleva kärkikymmenikkö aakkosjärjestyksessä:

Beloved Sisters (Dominik Graf, 2014)

   Aimer, boire et chanter (Life of Riley) / Alain Resnais
   The Babadook / Jennifer Kent
   La Chambre bleue (The Blue Room) / Mathieu Amalric
   Det er meg du vil ha (I'm the One You Want) / Dag Johan Haugerud
   Die geliebten Schwestern (Beloved Sisters) / Dominik Graf
   Ida / Paweł Pawlikowski
   Kış Uykusu (Winter Sleep) / Nuri Bilge Ceylan
   Maidan / Sergei Loznitsa
   Töchter (Daughters) / Maria Speth
   Welcome to New York / Abel Ferrara



20 tänä vuonna näkemättä jäänyttä uutta elokuvaa (2014)

Puolet näistä olisi ollut nähtävillä Tallinnan ja/tai Tukholman festivaaleilla, jotka jouduin jättämään tänä vuonna väliin; Östlundin ja von Baghin elokuvat jäivät kotimaan festareilla omien aikataulujeni jalkoihin. Toivottavasti ensi vuosi tarjoaa vielä mahdollisuuksia kiriä nämä puutteet kiinni joko kotimaisilla tai ulkomaisilla valkokankailla:

Night Flight (Leesong Hee-il, 2014)

   Bird People / Pascale Ferran
   En duva satt på en gren och funderade på tillvaron / Roy Andersson
   Ghesseh-ha (Tales) / Rakhshan Bani-E'temad
   Ich seh, Ich seh (Goodnight Mommy) / Severin Fiala & Veronika Franz
   Jauja / Lisandro Alonso
   Ja-yu-eui eon-deok (Hill of Freedom) / Hong Sang-soo
   Listen Up Philip / Alex Ross Perry
   Die Lügen der Sieger / Christoph Hochhäusler
   Mula sa Kung Ano ang Noon (From What is Before) / Lav Diaz
   Pasolini / Abel Ferrara

P'tit Quinquin (Bruno Dumont, 2014)

   Phoenix / Christian Petzold
   P'tit Quinquin / Bruno Dumont 
   Die reichen Leichen / Dominik Graf

   Saint Laurent / Bertrand Bonello
   La Sapienza / Eugène Green
   Sosialismi / Peter von Bagh
   Turist / Ruben Östlund
   Watashi no otoko (My Man) / Kumakiri Kazuyoshi
   Xi you (Journey to the West) / Tsai Ming-liang
   Ya Gan Bi Haeng (Night Flight) / Leesong Hee-il

    (Lisäys 21.1.2015: ICH SEH ICH SEH, JAUJA, PHOENIX ja P'TIT QUINQUIN nähty ja
    todettu top-10-ainekseksi - en kuitenkaan ala listaa enää jälkikäteen muuttamaan, vaan
    kirjoitan kyseisistä elokuvista pian erikseen...)


20 parasta tänä vuonna näkemääni viimeaikaista elokuvaa (2010-2013) 

Julkaisupäivämäärien ja festivaaliajankohtien suhteista johtuen monet uutuuselokuvat pääsee täältä käsin näkemään vasta seuraavana vuonna, minkä lisäksi yritän jatkuvasti kiriä kiinni edellisvuosilta kokonaan pudonneita kiinnostavimpia nimikkeitä lähinnä dvd-julkaisujen kautta. Tässä tänä vuonna kirittyä parhaimmistoa kuluvalta vuosikymmeneltä:

   Im Angesicht des Verbrechens / Dominik Graf, 2010

Norte, the End of History (Lav Diaz, 2013)

   Im Schatten / Thomas Arslan, 2010
   Kantai (Hospitalité) / Fukada Koji, 2010
   Han jia (Winter Vacation) / Li Hongqi, 2010
   Hors Satan / Bruno Dumont, 2011
   Schlafkrankheit (Sleeping Sickness) / Ulrich Köhler, 2011
   Cabin in the Woods / Drew Goddard, 2012
   Chronicle / Josh Trank, 2012 
   Walker / Tsai Ming-liang, 2012 
   Der Banker: Master of the Universe / Marc Bauder, 2013 
   Când se lasa seara peste Bucuresti sau metabolism / Corneliu Porumboiu, 2013 
   La Jalousie / Philippe Garrel, 2013 

Sorg og glæde (Nils Malmros, 2013)

   Je m'appelle Hmmm... / Agnès Troublé, 2013
   Manakamana / Stephanie Spray & Pacho Velez, 2013 
   Norte, hangganan ng kasaysayan / Lav Diaz, 2013
   Oktober November / Götz Spielmann, 2013
   Snowpiercer / Bong Joon-ho, 2013
   Sorg og glæde (Sorrow and Joy) / Nils Malmros, 2013
   Vaters Garten - Die Liebe meiner Eltern / Peter Liechti, 2013
   Återträffen / Anna Odell, 2013



95 löytöä tänä vuonna näkemistäni vanhoista elokuvista (1919-2009)...

Koskapa ylivoimaisesti suurin osa vuoden katseluistani on vanhoja elokuvia - enimmäkseen Orionissa ja televisioruudulta - on tämä listakin pituudeltaan kolminkertainen suhteessa uusiin elokuviin. Olen jättänyt pois blogin tarkoitusperien vastaisina lukuisat kanonisoitujen elokuvien ensikatselut (vaikka osa niistä olisikin "parempia" kuin jotkut näistä löydöistä). Kaikki ovat ehdottoman suositeltavaa katsottavaa, mutta olen lihavoinut erikseen 30 tärkeintä, jotka kehotan kaikkia etsimään käsiinsä ensi tilassa. Ilmestymisvuosijärjestyksessä:

   Herr Arnes pengar / Mauritz Stiller, 1919
   Schloss Vogelöd / F.W. Murnau, 1921

Die freudlose Gasse (G.W. Pabst, 1925)

   Der Favorit der Königin / Franz Seitz, 1922
   Die freudlose Gasse / Georg Wilhelm Pabst, 1925
   A Cottage on Dartmoor / Anthony Asquith, 1929
   Devushka s korobkoi / Boris Barnet, 1930
   Tiger Shark / Howard Hawks, 1932
   Nothing Sacred / William A. Wellman, 1937 
   Stella Dallas / King Vidor, 1937
   Swamp Water / Jean Renoir, 1941
   They Died with Their Boots On / Raoul Walsh, 1941
   Vaivaisukon morsian / Toivo Särkkä, 1944
   Objective, Burma! / Raoul Walsh, 1945
   The Southerner / Jean Renoir, 1945
   Unter den Brücken / Helmut Käutner, 1945

Unter den Brücken (Helmut Käutner, 1945)

   Die Mörder sind unter uns / Wolfgang Staudte, 1946
   Zwischen gestern und morgen / Harald Braun, 1947
   Across the Wide Missouri / William A. Wellman, 1951
   Angel Face / Otto Preminger, 1953
   The Moon is Blue / Otto Preminger, 1953
   The Crowded Day / John Guillermin, 1954
   Attack / Robert Aldrich, 1956
   Men In War / Anthony Mann, 1957
   De dødes tjern / Kåre Bergstrøm, 1958
   Obaltan (Stray Bullet) / Yu Hyun-mok, 1960

They Live by Night (Nicholas Ray, 1948)

   Le Combat dans l'île / Alain Cavalier, 1962
   The Cardinal / Otto Preminger, 1963
   Kvarteret Korpen / Bo Widerberg, 1963
   Onibaba / Shindo Kaneto, 1964
   Sevmek zamani (Time to Love) / Metin Erksan, 1965
   Gwiro (Homebound) / Lee Man-hee, 1967
   Our Mother's House / Jack Clayton, 1967
   V ogne broda njet / Gleb Panfilov, 1967
   Guns for San Sebastian / Henri Verneuil, 1968
   Ich war neunzehn / Konrad Wolf, 1968
   Dom kallar oss mods / Stefan Jarl, 1968
   Pockpicket / Peter von Bagh & Pertti Maisala, 1968
   Whistle And I’ll Come To You / Jonathan Miller, 1968

Hustle (Robert Aldrich, 1975)

   The Bridge at Remagen / John Guillermin, 1969
   Baal / Volker Schlöndorff, 1970
   Umut (Hope) / Yılmaz Güney & Şerif Gören, 1970
   Korol Lir / Grigori Kozintsev, 1971
   Nel nome del padre / Marco Bellocchio, 1972
   Shaft in Africa / John Guillermin, 1973
   Le Secret / Robert Enrico, 1974
   Daguerréotypes / Agnès Varda, 1975
   Hustle / Robert Aldrich, 1975
   Peur sur la ville / Henri Verneuil, 1975
   King Kong / John Guillermin, 1976

The Human Factor (Otto Preminger, 1979)

   Le Juge Fayard dit le Shériff / Yves Boisset, 1977
   Sürü (The Herd) / Yılmaz Güney & Zeki Ökten, 1978
   The Whole Shootin' Match / Eagle Pennell, 1978
   Ett anständigt liv / Stefan Jarl, 1979
   The Human Factor / Otto Preminger, 1979
   Solo Sunny / Konrad Wolf, 1979
   Tema / Gleb Panfilov, 1979
   Wozu denn über diese Leute einen Film? / Thomas Heise, 1980 
   i+i / Pekka Hyytiäinen, 1981
   Die Beunruhigung / Lothar Warneke, 1981
   MP - minä pelkään / Pekka Hyytiäinen, 1982

Kung-Fu Master! (Agnès Varda, 1988)

   Volkspolizei / Thomas Heise, 1985
   Kung-Fu Master! / Agnès Varda, 1988
   Running on Empty / Sidney Lumet, 1988
   Die Architekten / Peter Kahane, 1990
   Die Mauer / Jürgen Böttcher, 1990
   Jacquot de Nantes / Agnès Varda, 1991
   La naissance de l'amour / Philippe Garrel, 1993
   Det sociala arvet / Stefan Jarl, 1993
   I'll Do Anything / James L. Brooks, 1994
   Little Odessa / James Gray, 1994
   Comment je me suis disputé... (ma vie sexuelle) / Arnaud Desplechin, 1996
   Enemy of the State / Tony Scott, 1998
   Kumo no hitomi (Eyes of the Spider) / Kurosawa Kiyoshi, 1998

Die Architekten (Peter Kahane, 1990)

   Pro urodov i ljudei / Aleksei Balabanov, 1998
   Kaç para kaç (A Run for Money) / Reha Erdem, 1999
   Le Vent de la nuit / Philippe Garrel, 1999
   Before Night Falls / Julian Schnabel, 2000
   Du soleil pour les gueux / Alain Guiraudie, 2000
   Last Resort / Paweł Pawlikowski, 2000
   Yazgı (Fate) / Zeki Demirkubuz, 2001
   Die Freunde der Freunde / Dominik Graf, 2002
   Love Liza / Todd Louiso, 2002
   Hans im Glück / Peter Liechti, 2003
   Looney Tunes: Back in Action / Joe Dante, 2003
   Marseille / Angela Schanelec, 2004
   Silentium / Wolfgang Murnberger, 2004
   Serenity / Joss Whedon, 2005

Sehnsucht (Valeska Grisebach, 2006)

   Schläfer / Benjamin Heisenberg, 2005
   Lady Chatterley / Pascale Ferran, 2006
   Sehnsucht / Valeska Grisebach, 2006
   Slumming / Michael Glawogger, 2006
   Kærestesorger / Nils Malmros. 2009
   In the Electric Mist / Bertrand Tavernier, 2009
   Material / Thomas Heise, 2009
   A Religiosa Portuguesa / Eugène Green, 2009



 

A Religiosa Portuguesa (Eugène Green, 2009)

 
...sekä 5 sivistysaukkoa 

Tässä vielä viisi ns. yleissivistykseen kuuluvaa elokuvaa jotka näin ensimmäistä kertaa tänä vuonna, ja onnellisesti kaikki valkokankaalta (näistä varsinkin Leanin ja Demyn elokuvia olen välttänyt katsomasta ennen kuin moinen tilaisuus tarjoutuisi):

Les Parapluies de Cherbourg (Jacques Demy, 1964)

   They Live By Night / Nicholas Ray, 1948

   Voyage to Italy / Roberto Rossellini, 1954

   Lawrence of Arabia / David Lean, 1962

   Les Parapluies de Cherbourg / Jacques
   Demy, 1964

   The Texas Chain Saw Massacre / Tobe
   Hooper, 1974

Kaiken kaikkiaan elokuvia tuli tänä vuonna nähtyä hieman yli 400, joista reilut kolme neljäsosaa pitkien fiktioiden ensikatseluita, kymmenes lyhytelokuvia, sekä dokumentteja ja uudelleenkatseluita noin 15 kumpaakin. Valkokankaalta näin vain noin 90 eli alle neljänneksen - uudenvuodenlupauksen omaisesti yritän tulevana vuonna ruuvata tätä lukemaa takaisin teattereiden suuntaan (toivottavasti myös ulkomaisten!), ja ennen kaikkea kirjoittaa lisää sekä näillä listoilla mainituista elokuvista että ensi vuoden festivaaleilla epäilemättä odottavista iloisista yllätyksistä. Kiitos kaikille lukijoille - lisää tekstejä tammikuussa!