R&A 2015: tärppejä

Tämän vuoden ohjelmisto on niin kovatasoinen (omassa kalenterissani on tällä hetkellä 30 näytöstä), että täydellisen tärppilistan koostamiseen veisi enemmän aikaa kuin nyt on käytettävissä - ja koska haluan julkaista nämä vinkit ennen lipunmyynnin alkamista, olen karsinut ne vain sellaisiin joita ei ole vielä muissa tärppijutuissa erityisemmin nostettu esiin tai jotka ovat muuten vaarassa jäädä ilmeisempien hittien jalkoihin. Kahdeksan erityistä huomiota ansaitsevan poiminnan jälkeen luettelen lyhyesti muita itse eniten odottamiani leffoja (kaikki normaaliin teatterilevitykseen tulevat joudun jälleen kerran jättämään armotta pois).

AFERIM! (Radu Jude, 2015)

Romanialaisen Radu Juden hysteerinen EVERYBODY IN OUR FAMILY (2012) oli omassa kirjanpidossani yksi julkaisuvuotensa riemukkaimpia yllätyksiä, ja siksipä olen ensimmäisistä uutisista saakka odottanut innolla tätä 1800-luvulle sijoittuvaa, ihan oikealle mustavalkofilmille kuvattua mustalaiswesterniä (!) joka toi ohjaajalleen Berliinissä jaetun parhaan ohjaajan palkinnon (karhupysti on tosin nykyään kaukana taiteellisen tason takeesta, mutta toivoakseni tämä leffa olisi pitkästä aikaa säännön vahvistava poikkeus) 

AV-ARKKI ESITTÄÄ (eri ohjaajia)

Valikoima suomalaisen videotaiteen parhaimmistoa, ohjaajina Lauri Astala, Dave Berg, Risto-Pekka Blom, Maija Blåfield, Azar Saiyar, Salla Tykkä ja Vehviläisen veljekset eli Pink Twins. Olen nähnyt näistä neljä ensimmäistä, jotka ovat kaikki ehdottomasti näkemisen arvoisia - ja epäilen että ainakin Astalan, Bergin ja Pink Twinsin surrealistiset arkkitehtoniset visiot pääsevät kunnolla oikeuksiinsa vasta täydellä resoluutiolla ja isolta kankaalta, joten kannattaa käyttää tämä tilaisuus mikäli suinkin mahdollista.

DIARY OF A CHAMBERMAID (Benoît Jacquot, 2015)

Jo 70-luvulla aloittaneen, nykyisin sitkeästi aliarvostetun Jacquot'n viimevuotinen 3 COEURS jäi Suomessa kokonaan näkemättä (toisin kuin sitä edeltänyt loistava FAREWELL MY QUEEN), mutta ilahduttavasti R&A on hankkinut hänen uuden elokuvansa, sovituksen jo kolme kertaa aiemmin filmatisoidusta Mirbeau'n romaanista: Lea Seydoux'n läsnäolo tarinan nimiroolissa lienee vaikuttanut jossain määrin valintaan ja vetänee ainakin jonkin verran yleisöä. 

KURKISTUS ROMANIAAN (eri ohjaajia)

Festivaalin lukuisten lyhärinäytösten seassa lymyilee kaksi yllämainitun Radu Juden elokuvaa lisää, ja kaksi muutakin itselleni tuntemattomien ohjaajien työtä kiinnostavat - vaikka ne puhtaasti juonikuvaustensa perusteella vaikuttavatkin pelottavasti sen sorttiselta pisteestä-pisteeseen-ankeilulta, jonka tulvaan Romanian uusi aalto on muutamaa omalakista visionääriään lukuunottamatta vajoamassa; onneksi festivaalilla on nähtävillä myös tuohon etujoukkoon kuuluvan Corneliu Porumboiun odotettu uutuus THE TREASURE.

LANDSCAPE WITH MANY MOONS (Jaan Toomik, 2014)

Koska olen sairaalloisen kiinnostunut kuvataiteesta elokuvaan siirtyneistä tai niiden välimaastossa operoivista tekijöistä, tämä Viron kuulemma kuuluisimman nykytaiteilijan esikoispitkä on itselleni tämän vuoden ohjelmiston ylivoimaisesti puoleensavetävin virolainen elokuva (aion toki kyllä tsekata Veiko Õunpuunkin uutuuden, jos vain suinkin ehdin) - eikä sen kiinnostavuutta ainakaan vähennä mukanaolo Olaf Möllerin viime keväänä Rotterdamin festivaaleille kuratoimassa nykysurrealismin näytössarjassa "Really? Really."

NO ONE'S CHILD (Vuk Ršumović, 2014)

Tämä ilmeisesti tositapahtumista inspiroitunut kertomus bosnialaisesta susilapsesta oli yksi tämän vuoden Sodankylän elokuvajuhlien parhaita uutuuselokuvia, mutta jäi siellä harmillisen vähille katsojille (osasyynä epäilemättä ainoan näytöksen kanssa päällekkäin ohjelmoitu Mike Leigh'n aamukeskustelu). R&A ottaa kopin ja tarjoaa mahdollisuuden korjata tilanne, suosittelen tarttumaan tilaisuuteen.

ONNESTA (Dave Berg & Elina Reinikka, 2014)

Paremmassa maailmassa tämä romanttista komediaa, melodraamaa ja videotaidetta vimmaisesti sekoittava indietuotanto olisi jo julistettu viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi, mutta valitettavasti vain juuri kukaan ei tainnut sitä nähdä; kehotan vahvasti kaikkia lukijoitani raivaamaan kalentereistaan leffan yhden ja ainoan näytösslotin (la 26.9. klo 21) vapaaksi, siinä määrin harvinainen tilaisuus on kyseessä. (Kts. myös erillinen artikkelini elokuvasta)

SUNRISE (Partho Sen-Gupta, 2014)

Saksassa (jossa elokuva on päässyt erinomaisen, etenkin aasialaisen elokuvan alalla korvaamattoman Rapid Eye -yhtiön toimesta teatterilevitykseen) järjestään neljän ja viiden tähden kritiikkejä kerännyt, intialaisen Partho Sen-Guptan (s. 1965) sateen ja neonvalojen kyllästämä, todellisuutta ja päähenkilön tajunnansisältöjä sekoittava hyytäväaiheinen neo-noir saattaa hyvin olla yksi tämän vuoden festivaalin todellisia salalöytöjä - joka olisi ilman ohjelmiston syvägooglailua voinut mennä kokonaan ohi! Todella kovat odotukset.

Myös kiinnostaa: Alex Ross Perryn molemmat elokuvat, Kitanon ja Apichatpong Weerasethakulin uudet, Abel Ferraran ja Willem Dafoen PASOLINI, taiwanilaisen Lee Chungin genresekoitelma THE LAUNDRYMAN, rahtilaivaan sijoittuva kummitus-/psykotrilleri IVY (Tolga Karaçelik), etiopialainen post-apo-scifi CRUMBS (Miguel Llansó), indieveteraani Hal Hartleyn joukkorahoitettu NED RIFLE, Yorgos Lanthimosin tähtisalaatti THE LOBSTER, Mia Hansen-Løven jo kahdesti missaamani EDEN, tämän vuoden slaavilaisista synkistelyistä lupaavimmalta vaikuttava (tammikuussa näkemäni THESE ARE THE RULES on nimittäin jo lähes kokonaan unohtunut mielestä, samoin kuin Juri Bykovin pari vuotta sitten nähdyt kaksi harmillisen keskinkertaista leffaa) kroatialainen THE REAPER (Zvonimir Jurić), Márton Jelinkón uusi indietrilleri LUNASTUS, Bill Condonin MR. HOLMES, periaatteessa kaikki japanilaiset uutuudet, jne. jne. jne.

Espoo Ciné 2015: tärppejä

Vuosi sitten ensimmäinen blogipostaukseni oli valikoima suosituksia Espoo Cinén tuolloin poikkeuksellisen kiinnostavasta ohjelmistosta, ja vaikka monia hartaasti toivomiani elokuvia (itkeskelen näitä sitten vuodenvaihteen yhteenvedossa) tämän vuoden valikoimasta puuttuukin, ei ole lahjahevosen suuhun katsominen tälläkään kertaa. Jätän tästä blogin linjan mukaisesti pois kaikkein ilmiselvimmät ja teatterilevitykseen tulevat elokuvat ja esittelen (hyvin) lyhyesti muutamia jo hyväksi havaitsemiani (kolme ensimmäiseksi mainittua) sekä itselleni kiinnostavimpia uutuuksia tämän vuoden tarjonnasta. Pitemmittä puheitta: 

GOODNIGHT MOMMY (Veronika Franz & Severin Fiala, 2014)

Ulrich Seidlin puolison ja hänen ystävänsä ensimmäinen ohjaustyö
on aidosti epämiellyttävää katsottavaa, mutta samalla niin ovelasti
rakennettu että se tekee mieli nähdä välittömästi toistamiseen (minkä
teinkin, eikä leffan vaikutus heikentynyt yhtään). Kirjoitin ensimmäisen
katselukerran vaikutelmia Tromssan festivaaliraportissani. Suosittelen
ohjaajaparin haastatteluja Film Commentissa ja Eye For Filmissä.

IN THE BASEMENT (Ulrich Seidl, 2014)

Itävallan ykkösohjaaja jatkaa Euroopan psyyken maanalaisten kerrosten
kaivelua - tällä kertaa käydään ihan kirjaimellisesti kurkkaamassa mitä
kaikkea vekkulia löytyy itävaltalaisten kellareista, Seidlille ominaisella
myötätunnon ja huvittuneisuuden sekoituksella. Ehdottomasti kannattaa
tsekata myös Constantin Wulffin uusi dokumentti ohjaajasta, joka
näytetään kätevästi ennen molempia tämän elokuvan näytöksiä.

THE SECOND GAME (Corneliu Porumboiu, 2014)

Kokonaisuudessaan ohjaajan ja tämän jalkapallotuomarina toimineen isän
historiallisen tapahtumaköyhää jalkapallomatsia katsoessa äänitetystä
kommentaarista koostuva teos ei välttämättä sovellu "kaikille", mutta on
paljon mielenkiintoisempi kuin moinen kuvailu antaisi odottaa - ja kuluneen
VHS-kuvanlaadun miltei abstrahoima, hiljalleen lumipyryyn peittyvä
jalkapallokenttä toimii sellaisenaan kiehtovana visuaalisena kokemuksena.



ALLELUIA (Fabrice Du Welz, 2014) 

Taitava belgialainen genreohjaaja Du Welz varmisti paikkansa Euroopan
lupaavimpien genreohjaajien joukossa viimeistään hienolla DON'T LOOK
NOW -versiollaan VINYAN (2008); uusi mielipiteitä väkivaltaisesti jakanut
leffa jatkaa ohjaajalle läheistä hullun rakkauden teemaa ammentaen
"Honeymoon Killers" -pariskunnan tarinasta (välittömänä inspiraationa ei
Leonard Kastlen klassikko vaan Arturo Ripsteinin DEEP CRIMSON).
Daniel Kasmanin toimittama erinomainen haastattelu Mubi Notebookissa.

MY FRIEND VICTORIA (Jean-Paul Civeyrac, 2014)

Lyhytikäisen La lettre du cinéma -lehden ja myöhemmin Les Films Pelléas
-yhtiön ympärille muodostuneeseen kriitikko-ohjaajien piiriin (Axelle Ropert,
Serge Bozon, J-C. Fitoussi) löyhästi liittyvä Jean-Paul Civeyrac (s. 1964)
tunnetaan unensekaisista ja arvoituksellisista, usein nuoria kuvaavista
elokuvistaan (mm. Espoossa 2011 nähty DES FILLES EN NOIR). Ainakin
näennäisesti realistisempi uutuus perustuu Doris Lessingin novelliin.
Ohjaajan haastattelu Film Commentissa.

LA SAPIENZA (Eugène Green, 2014)

Päälle viisikymppisenä ohjaajanuran aloittaneen ranskalaistuneen
newyorkilaisherra Greenin THE PORTUGUESE NUN (2009) oli yksi
parhaita viime vuonna (ja taatusti omaperäisimpiä koskaan) näkemiäni
elokuvia, ja siitä asti olen odottanut tilaisuutta päästä näkemään tämän.
Greenin antinaturalistinen, kirjallinen ja hengelliseen taipuvainen taide
hakee epäajanmukaisuudessaan vertaistaan, ja juuri siksi aukoo uusia
uria eurooppalaisessa nykyelokuvassa. Haastis Film Commentissa.

Myös kiinnostaa kuuntelemisen arvoisena pitämäni Jaimey Fisherin viimevuotisessa Locarno-raportissaan kehumat A BLAST (Syllas Tzoumerkas, 2014) ja DANCING ARABS (Eran Riklis, 2014); loistavan Ariane Labedin (ATTENBERG) tähdittämät kaksi leffaa, Claire Denis'n WHITE MATERIALin käsikirjoitustyöhön osallistuneen Lucie Borleteaun FIDELIO: ALICE'S JOURNEY ja Aleksandar Hemonin kirjoittama LOVE ISLAND (feat. Franco Nero); Feo Aladagin INBETWEEN WORLDS, pääosassaan aina loistava Ronald Zehrfeld (BARBARA, PHOENIX, FINSTERWORLD ja puolen tusinaa Dominik Grafin elokuvaa); pääasiassa näyttelijöiden perusteella myös David Ruehmin vampyyri-psykoanalyysikomedia THERAPY FOR A VAMPIRE (Jeanette Hain vampyyrina) ja Marina Eibl-Eidesfeldtin debyytti THE SPIDERWEBHOUSE (katson periaatteessa mitä tahansa mihin Sylvie Testud on sekaantunut edes sivuosatyönä); sekä näyttelijästä (THE COUNTERFEITERS) ohjaajaksi muutaman vuoden takaisella hyvin tehdyllä, mutta pikkuisen plaisulla ATMENilla siirtyneen Karl Markovicsin uusi SUPERWORLD ja Gabriele Salvatoresin nuortensarjaan sijoitettu erilainen supersankarielokuva (lohdutukseksi, kun Thomas Salvadorin VINCENT jäi saamatta...) THE INVISIBLE BOY. Tässä vain pikavilkaisulla kiinnostavimmat teatterilevityksen ulkopuolelle jäävästä valikoimasta - tarkempi tutkimus paljastaisi jälleen varmasti lisääkin enemmän tai vähemmän mielenkiintoista, mutta jo näiden sovittamisessa aikatauluun ja budjettiin tullee ongelmia. Lisää näistä ja mahdollisesti muista näkemistäni leffoista festivaalin aikana.

ONNESTA (Dave Berg & Elina Reinikka, 2014)

Tekisi mieli aloittaa listaamalla tapoja, joilla Dave Bergin ja Elina Reinikan ONNESTA erottuu edukseen kotimaisten nykyelokuvien joukosta, mutta vaikka yritän poikkeuksetta ja toiveikkaana katsoa kaikki kiinnostavalta vaikuttavat suomalaiset, en oikeastaan ehdi seuraamaan niitä niin tiiviisti että pystyisin moisia vertailuja uskottavasti tekemään. Tällä kertaa ei tosin ole tarviskaan vertailla, sillä harvoin tulee ylipäänsä mistään vastaan näin odottamattoman omaperäistä ja elinvoimaista elokuvaa; harvoin myöskään sellaista joka vastaisi aiheiltaan ja toteutukseltaan niin hyvin omaa käsitystäni elokuvasta parhaimmillaan. Melodraamaa kaihtamaton ja emotionaalisessa intensiteetissään häpeämätön, tempoltaan ja dialogiltaan hengästyttävä, genre- ja taide-elokuvaa luontevasti yhdistävä ja mikrobudjetilla lyhyessä ajassa kasattu ONNESTA rastii koko bingorivin - lyhyesti sanottuna, se on enemmän tai vähemmän juuri sellainen suomalainen elokuva jonka olen aina toivonut näkeväni, enkä oikein osaa erotella mikä osa sen aiheuttamasta liikutuksesta johtuu tästä täysosumasta ja mikä itse tarinasta.

Elokuvan tekemää vaikutusta lisäsi yllätysmomentti, sillä en muistanut kuulleeni tekijöistä aiemmin - tosin myöhempi tutkimus paljasti molempien työskennelleen useammissakin hyväksi havaitsemissani projekteissa: pääasiallisesti teatterikentällä aktiivinen Reinikka oli pääroolissa Anssi Mänttärin viimevuotisessa elokuvassa ROMANSSI, joka (kuten myös mainio SAUNAVIERAS) oli Bergin kuvaama - mutta heidän oma elokuvansa on sen verran kaukana "Mänttäri-tyylistä" etten olisi tätä yhteyttä tullut spontaaniksi ajatelleeksi. Kuvataideakatemiasta 2013 valmistuneen Bergin teosluettelo koostuu pääasiassa galleriakonteksteissa esitetyistä fantastisista 3D-lyhytanimaatioista (kts. esim. hänen YouTube-kanavaltaan 2D-versiona löytyvä intensiivinen NO NAMES BEYOND THIS POINT viime vuodelta), mutta tämä on itse asiassa jo hänen kolmas pitkä  elokuvansa: ensimmäinen, samaten Reinikan kanssa yhteistyönä ohjattu OVIA JA LUKKOJA (2011) nähtiin valmistuttuaan sekä valitettavasti tauolle jääneellä Reikäreuna-festivaalilla että Sodankylässä (jossa sitä kehuivat mm. Antti Alanen ja Mikko Piela), minkä jälkeen se näyttää kadonneen kartalta; NÖYRYYDESTÄ (2012) sen sijaan jäi vähemmälle huomiolle. ONNESTA on saanut viimevuotisen galleriaesillepanonsa lisäksi kaksi pienimuotoisempaa festivaalinäytöstä Helsingissä (UUEF ja AAVE), mutta tämän "tunnistamattoman elokuvallisen esineen" (kuten ranskalaiset tällaisia olemassaoleviin muotteihin sopimattomia ja siksi usein markkinoilla valitettavasti väliinputoavia elokuvia nimittävät) soisi kyllä löytävän tiensä huomattavasti suuremmankin yleisön nähtäville: Berg ja Reinikka sekoittavat genrejä (romanttinen komedia, parisuhdedraama, melodraama) ja ilmaisuvälineitä (elokuva, teatteri, videotaide) luontevuudella joka muistuttaa paitsi tällaisten jaottelujen käyttökelvottomuudesta muuhun kuin markkinointiin, myös perinteisten genrejen ja tarinoiden sisältämistä ehtymättömistä mahdollisuuksista luoville elokuvantekijöille.

ONNESTA alkaa animoidulla johdannolla, jossa "kamera" lipuu läpi tuulen ja sateen kohti kerrostalon ikkunaa ja ikkunasta sisään. Sisältä löytyvä näkymä jää toistaiseksi käsittämättömäksi, mutta petaa elokuvan alkupuolen kanssa kontrastoivan hieman pahaenteisen tunnelman, joka jää mieleen sävyttämään seuraavaksi nähtävää. Tummasävyisestä johdannosta leikataan suoraan päinvastaiseen tunnelmaan: täydessä vauhdissa olevaan karrikoituun, pisteliääseen ja puheliaaseen parisuhdekomediaan (elokuvan traileri koostuu kokonaisuudessaan tästä ensimmäisestä varsinaisesta kohtauksesta - ratkaisu joka saattaisi tosin houkutella pahaa-aavistamatonta "suurta yleisöä", jos he sen vain jotenkin sattuisivat näkemään, mutta ei oikein anna leffasta kokonaiskuvaa, ja saattaa toisaalta karkottaa "vakavaa" ilmaisua palvovaa taideleffaväkeä: heidän menetyksensä). Tarinallisuudestaan huolimatta ONNESTA on juoneltaan siinä määrin pelkistetty, ettei sen tapahtumien referoinnissa oikeastaan ole mieltä: riittäköön sanoa että kyse on yhden parisuhteen sairaskertomuksesta riitoineen, kriiseineen, eroineen ja jälkipyykkeineen. Elokuvan tarinataso koostuu sarjasta anekdootteja ja sattumuksia joiden funktiona on toimia kimmokkeina elokuvan dialogeille ja monologeille, jotka ovat perinteisesti parisuhde-elokuvien päärakennusainesta - mieleen tulee kaksi lajityypin hienointa esimerkkiä viime vuosilta, Maren Aden dialoginen EVERYONE ELSE (2009) ja Dag Johan Haugerudin monologinen I'M THE ONE YOU WANT (2014), joihin tätä yhdistää erinomaisen tekstin lisäksi myös rajallisten resurssien inspiroitunut hyödyntäminen. Tällainen dialogivetoisuus vaatii paljon näyttelijöiltä, mutta niin teatterilavoilla kouliintuneet pääosanesittäjät Elina Hietala (ROMANSSI, Q-Teatterin IHANAT IHMISET) ja Matti Laine (AJOMIES) kuin sivuosanäyttelijätkin (mukana mm. Juuso Hirvikangas!) ovat täysillä mukana ja enemmän kuin tehtäviensä tasalla.

Nykyelokuvan pakkomielteisen "visuaalisuuden" vastapainoksi on aina virkistävää kohdata leffa, joka luottaa ensisijaisesti vahvaan tekstiin. Tästä ei kuitenkaan seuraa että ONNESTA olisi kuvakerronnaltaan jotenkin tylsä - päinvastoin, se on kuvallisilta ratkaisuiltaan omaperäinen (vain yhtenä esimerkkinä, koko elokuva on jälkikäsitelty sekoittamalla digikuvattuun materiaaliin tyhjistä filminpätkistä kuvattu tekstuurikerros), valo- ja värikylläinen, ja ennen kaikkea supernopea: hyperkineettisen ilmaisun esikuvia voi kenties arvailla lukuisien elokuvallisten viittausten sekaan sirotelluista IN THE MOOD FOR LOVE -nyökkäyksistä (vaikka rytmiltään ja valaistukseltaan se tuo pikemmin mieleen Wongin ja Doylen vauhdikkaammat 90-luvun yhteistyöt). Henkilöt, kamera ja ääniraita ovat jatkuvassa liikkeessä, joka ei ole mitään väkinäistä kameranheiluttelua tai paikallaan polkevaa kohellusta, vaan täysin hallittua ja itse kertomuksen rakenteesta kumpuavaa eteenpäin vievää liike-energiaa, joka pitää katsojan otteessaan koko elokuvan keston ajan, lähes jatkuvan taustamusiikin (sekoitus Bergin omaa ja mainiosti toimivaa CC-lisensoitua valmismusiikkia) tukiessa elokuvan tonaalisia liukuja ja käännöksiä hykerryttävästä ja huutonaurattavasta tragikoomiseen ja kuolemanvakavaan. Ilahduttavaa on myös elokuvan suhde siihen naturalismiin, joka on edelleen hallitseva tyylilaji eurooppalaisessa nykyelokuvassa (ja puutteellisesta asiantuntemuksestani huolimatta olen ymmärtänyt ettei suomalainen elokuva tee tähän suurta poikkeusta), ja joka lentää tässä äärimmäisen tervetulleella tavalla pihalle jo ensi minuuteilla. Apean dokumentaarisuuden sijaan ONNESTA sukeltaa välittömästi pintakerrosten alle, vaihdellen lennossa objektiivisen, subjektiivisen ja subjunktiivisen välillä: henkilöhahmot puhuvat kameralle toisistaan huolimatta, kommentoivat toistensa monologeja, tekevät kuvitteellisia asioita, ja intensiteetin hiljalleen kasvaessa henkilöiden psyykensisällöt alkavat vaivihkaa manifestoitua kuvaraidalla Bergin mallintamien CGI-elementtien muodossa. Elokuvalliset lainat, musiikinkäyttö ja subjektiivinen kerronta kulminoituvat elokuvan uskomattomassa taitekohdassa öisessä karaokebaarissa: on vaikea kuvitella että kyynisinkään katsoja voisi olla vaikuttumatta tämän kohtauksen emotionaalisesta latauksesta, elokuvantekijöiden uskalluksesta puhumattakaan.

Monella tavoin samanhenkisesti kuin taannoin ylistämäni, yhtä lailla ankean todenkaltaisuuden syvempiä totuuksia esiinkaivaakseen hylännyt hieno FINSTERWORLD (2013), ONNESTA piirtää yhden intiimin ihmissuhteen kautta viiltävän tarkan kuvan nykyihmisen olemassaolon tilasta - peloista ja toiveista, odotuksista ja pettymyksistä, epävarmuuksista ja harhakuvista, katoavaisesta onnesta ja jatkuvasta epätoivosta - ja samalla koko modernia yhteiskuntaa vaivaavista komplekseista ja pahoinvoinnista: suoraan ohuen pinnan alla lymyää jotain mustaa ja myrkyllistä, joka vain odottaa sopivaa repeämää ryöpsähtääkseen esiin. Tämä yksilöllisen ja yhteisöllisen kaksoisvalotus tekee jo yksin rakkaustarinanakin liikuttavasta elokuvasta niin syvästi resonoivan. ONNESTA on sosiaalisesti ja emotionaalisesti pureva, vimmalla, vakaumuksella ja näkemyksellä tehty elokuva, jonka niin muoto ja sisältö kuin keinot ja päämäärätkin vastaavat täydellisesti toisiaan. Ehdottomasti yhtenä parhaista viime vuonna näkemistäni elokuvista (ja koskaan näkemistäni kotimaisista) se tuo kaivattua piristystä suomalaisen elokuvan kentälle; toivokaamme että se saa vielä tavalla tai toisella tilaisuuden tavoittaa ansaitsemansa kokoisen yleisön. Kymmenen tähteä.

Päivitys 21.8.: ONNESTA nähdään tämän vuoden Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla! Ainoa näytös la 26.9. klo 21:00.

DREILEBEN (Christian Petzold, Dominik Graf & Christoph Hochhäusler, 2011)

Aluksi tärkein: puheena oleva trilogia on tämän blogin ehdotonta ydinasiaa, rikollisen ylenkatsottua nykyelokuvaa sen parhaasta päästä. Jos ylipäänsä mikään näillä sivuilla suosittelemastani millään tasolla kiinnostaa, DREILEBEN on välttämätöntä katsottavaa. Tehkää minut iloiseksi ja katsokaa se nyt kun Yle Teema tarjoaa helpon mahdollisuuden!


DREILEBEN-trilogia sai alkunsa vuonna 2006, kun kolme eri vuosikymmenillä syntynyttä saksalaisohjaajaa - ns. "Berliner Schulen" nuoremman polven perustaman Revolver-lehden päätoimittaja Christoph Hochhäusler (s. 1972), Sodankylässä tänä vuonna vieraileva ja tässä vaiheessa sen kummempia esittelyjä kaipaamaton ensimmäisen polven Berliinin-koululainen Christian Petzold (s. 1960) sekä saksalaisen genre- ja televisioelokuvan pitkän linjan mestari, Berliinin-tyyliä terävästi kritisoinut (mutta monia sen piiristä tulleita elokuvia myös avoimesti ihaileva) Dominik Graf (s. 1952) -  ryhtyivät kirjeenvaihtoon koskien kotimaisen elokuvan tilaa, tulevaisuutta ja sitä uhkaavia kehityksiä: genre-elokuvan katoamista, tukirahoitetun taide-elokuvan akateemista kangistumista, käsikirjoitusten ja henkilöhahmojen köyhtymistä (Grafin sanoin: "jos asiat jatkuvat entisellään, meillä on Saksassa pian enemmän elokuvakoulutettuja ihmisiä kuin sellaisia joiden elämistä kannattaisi tehdä elokuvia"). Ajatustenvaihdon tuloksena herrat saivat idean esittää televisiolle projektia, jossa kukin heistä toteuttaisi omalla tyylillään yhden näkökulman yhteiseen tarinaan, ilman että he olisivat työn aikana keskenään tekemisissä: jokainen näkisi kahden muun elokuvat vasta niiden valmistuttua. Projekti sai vastakaikua televisioyhtiöiltä, ja kaavailtu elokuvatrilogia valmistui vuonna 2011.

Elokuvia yhteen sitova juoni on kaikessa lyhykäisyydessään seuraava: Saksan metsäisessä sydämessä Thüringenin osavaltiossa sijaitsevassa Dreilebenin pikkukaupungissa karkaa sairaalasta hengenvaarallisena seksuaalirikollisena pakkohoitoon tuomittu Molesch-niminen mies, joka on saatava kiinni ennen kuin tulee ruumiita. Trilogian kolme elokuvaa kuvaavat episodimaisesti samanaikaisia tapahtumia Dreilebenin elämässä, Moleschin hahmon häilyessä pahaenteisenä reunamilla. Ensimmäinen osa keskittyy sairaalassa siviilipalvelusta suorittavan Johanneksen lomaromanssiin hänen sattumalta tapaamansa bosnialaisen hotellisiivoojan kanssa, keskimmäinen juttua tutkimaan hälytetyn rikospsykologi Johannan yksityiselämään, ja vasta viimeisessä osassa päästään varsinaisesti käsiksi itse jahtiin. Mitään sataprosenttista sarjamurhaajatrilleriä on turha odottaa, mutta kaikki genre- sun muut ennakko-odotukset kannattaa muutenkin heittää heti kättelyssä jorpakkoon: DREILEBEN on monisärmäinen ja -mutkainen eepos, missä mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää, ja jonka todelliset aiheet alkavat näyttäytyä vasta kolmen elokuvan asettuessa keskenään vuorovaikutukseen.

Ensimmäinen osa ETWAS BESSERES ALS DEN TOD (BEATS BEING DEAD) pitää omassa kirjanpidossani jaettua ykköstilaa Christian Petzoldin tuotannossa (se toinen on GESPENSTER, 2005). Tämä ohjaajalle ominaisesti kirkkaalla ja täsmällisellä tyylillä ohjattu katkeransuloinen teiniromanssi, joka ammentaa aiempaa suoraviivaisemmin myös hänen nuoruuden idoleiltaan Hitchcockilta ja Carpenterilta, kiteyttää vajaassa 90 minuutissaan koko trilogiaa kannattelevan mahdollisten maailmojen (ja eritoten traagisesti menetettyjen mahdollisuuksien) tematiikan sydämensärkevällä ja peräti fyysisiä reaktioita herättävällä intensiteetillä: itse muistan haukkoneeni henkeä Kino Tapiolan penkissä useampaan otteeseen, ja tarinan kulminaatio kirvoitti lukemani mukaan kovaäänisen huudahduksen niin Dominik Grafin vaimon Caroline Linkin (ennakkonäytöksessä) kuin Sight & Sound -lehden Nick Hastedinkin (yksin kotona tv:n ääressä) kurkuista. Niin suvereenin suggestiivista on Petzoldin kuvaruudun sisä- ja ulkopuolisen tilan käyttö, että mikäli hän tiimeineen (kuvaaja Hans Fromm ja leikkaaja Bettina Böhler nimittäin ansaitsevat osan kunniasta) joskus päättää ja/tai saa tehdä puhdasverisen kauhutrillerin, siinä saattaa olla monelle omistautuneelle genreohjaajalle oppitunnin paikka.

Keskuspaikkaa pitävä KOMM MIR NICHT NACH (DON'T FOLLOW ME AROUND) viskasi saksalaisen veteraaniohjaaja Dominik Grafin oitis kansainvälisten kriitikkojen tutkalle: itse pidän hänen tuotantoaan tämän vuosikymmenen toistaiseksi innostavimpana elokuvallisena löytönä (kuten kerroin taannoin tekstissäni miehen uusimmasta mestariteoksesta BELOVED SISTERS). Grafin osio on sikäli yllättävä, että vaikka ohjaaja tunnetaan kotimaassaan parhaiten nimenomaan rikosjännäreistä ja poliisisarjoista (tosin hänen valtava filmografiansa ei suinkaan rajoitu niihin), varsinainen jännitysjuoni on siinä pitkälti taka-alalla: kuten Petzoldin avausjakso, KOMM MIR NICHT NACH tapahtuu tarinan laitamilla, keskittyen paikalle komennetun rikospsykologi Johannan ja tämän vanhan ystävän jälleennäkemiseen ja heidän menneisyydestään paljastuviin yllättäviin yhteyksiin. Grafille tyypillisellä tavalla elokuva on täynnä runsasta ja rönsyilevää rohmerilaista dialogia (juuri vähäpuheisuus ja kielellisen kommunikaation merkityksettömyys oli keskeinen seikka hänen nuorempien kollegoidensa töihin kohdistamassa kritiikissä, josta DREILEBEN-projekti sai alkunsa), roegilaista montaasia (nopeita väliinleikattuja yksityiskohtia huoneissa olevista esineistä ja kirjoista, joukossa Grafin kirjallisia esikuvia kuten Benjamin Constant ja Dorothy Parker) ja kolmionmallisia eroottisia jännitteitä; ei ole liioittelua sanoa että Graf pakkaa yhteen elokuvaansa enemmän ideoita ja inspiraatiota kuin mahtuu tusinaan keskinkertaisia festivaalitäyteleffoja.

Kolmikon kuopus Christoph Hochhäusler tunnetaan (ainakin tässä huushollissa) erinomaisista, hieman painajaismaisista trillereistään (mm. itsensä Claire Denis'n ihailema ja epäilläkseni jossain määrin hänen LES SALAUDSiinsa vaikuttanut UNTER DIR DIE STADT, 2010), joiden perusteella itse asiassa alun perin menin DREILEBENiä katsomaan (Petzold oli vielä tuolloin minulle pelkkä nimi, Graf ei sitäkään), ja samalla linjalla jatkaa hänen trilogialle ohjaamansa päätösosa EINE MINUTE DUNKEL (ONE MINUTE OF DARKNESS). Episodi keskittyy Moleschin pakomatkaan ja takaa-ajoon, sairasloman takia operaation ulkopuolelle jääneen rikosetsivän omien tutkimusten tuodessa samalla miehen taustoista esiin seikkoja, jotka tekevät tarinasta vieläkin vähemmän yksiselitteisen: Hochhäusler luonnehti Cahiers du Cinéman haastattelussa tätä elokuvaa eräänlaiseksi versioksi Fritz Langin YOU ONLY LIVE ONCEsta, jossa (murhaan) syytön mies tulee poliisin jahtaamana tappaneeksi toisen (itse asiassa tämän idean ituna oli eräs Petzoldin väärin muistama Friedrich Schillerin tarina). Mm. Peter Liechtin loistavan MARTHA'S GARDENin pääosasta tuttu teatteri- ja tv-jermu Stefan Kurt tekee vaikuttavan roolin takaa-ajettuna Moleschina, Berliinin-koulun hovikuvaaja Reinhold Vorschneider taltioi Thüringenin myyttisten metsien luonnonvalon totutulla mestaruudellaan - ja elokuvaa otsikoiva "minuutti pimeää" varmistaa että langat jäävät repsottamaan auki katsojan mieleen pitkäksi aikaa...

Kuten sanottu, DREILEBEN on monella tasolla toimiva kokonaisuus, jonka teemoina ovat menetetyt toiveet ja mahdollisuudet, pienten sattumien arvaamattomat seuraukset, menneisyyden jatkuvuus nykyisyydessä - paitsi suhteessa itse näitä kolmea elokuvaa yhdistävään kertomukseen, myös elokuvataiteeseen itseensä (Graf: "etsin kysymykseni ja mahdolliset vastaukset niihin elokuvahistoriasta... kaikessa mitä teen, yritän pysyä lähellä menneisyyttä, kuin takkatulta"). Se on tärkeä myös yhtenä hienoimmista viimeaikaisista esimerkeistä television tarjoamista mahdollisuuksista eteenpäin katsovalle elokuvalle, ja siitä miten mielikuvitukselliset ohjaajat voivat yhä onnistua rikkomaan television jähmeitä formaatteja (Graf jatkaa: "on tehtävä kaikki mahdollinen formaattijärjestyksen, lähetysaikaslottien, kontrolloidun sovinnaisuuden rikkomiseksi... vastustaa standardeja, käydä niitä vastaan ja hämmentää niitä, se on kaikkein tärkeintä"). Harmillista kyllä saksalainen levittäjäyhtiö Telepool ei katsonut aiheelliseksi varustaa Blu-ray-julkaisuaan englanninkielisillä teksteillä (jotka tosin löytyvät internetistä), ja alustavasti kaavailtu kansainvälinen julkaisukin kaatui erään huomattavan amerikkalaisen dvd-yhtiön edustajan mukaan musiikkioikeuksien poskettomiin kustannuksiin (kyseessä on epäilemättä yksi Petzoldin episodin kohokohdista, jota en tässä yhteydessä viitsi spoilata: sanottakoon vain että kyseessä on yksi 1970-luvun länsimaisen popmusiikin koskemattomimmista mestariteoksista - joka hyökkää elokuvassa niin puskan takaa että hyvä etten kieltäni nielaissut). Yle Teema on tehnyt kulttuurityön hankkimalla esitysoikeudet tähän trilogiaan, joka on paitsi erinomainen johdatus kolmen Saksan kiinnostavimman ohjaajan tuotantoon, myös kappale viime vuosien tärkeintä eurooppalaista elokuvaa sinänsä.

DREILEBEN-trilogia Yle Teemalla kesäkuussa 2015 seuraavasti:  ETWAS BESSERES ALS DEN TOD (Christian Petzold) ke 10.6. klo 22:00 // KOMM MIR NICHT NACH (Dominik Graf) ke 17.6. klo 22:25 // EINE MINUTE DUNKEL (Christoph Hochhäusler) ke 24.6. klo 21:50. Elokuvat löytyvät myös Goethe-instituutin kirjastosta englanniksi tekstitetyillä DVD:illä. Suositeltavaa oheislukemistoa on Berlinalen ensi-iltaa varten valmistettu pressivihko, joka sisältää ohjaajien mietteitä elokuvistaan sekä englanniksi käännettyjä otteita heidän alkuperäisestä kirjeenvaihdostaan.

BELOVED SISTERS (Dominik Graf, 2014)

Yli tai alle 140-merkkisiä kirjoituksiani edes sivumennen seuranneilta tuskin lienee jäänyt huomaamatta, että saksalainen Dominik Graf (s. 1952) nauttii omassa päänsisäisessä panteonissani sangen korkeaa kunnioitusta: itse asiassa hän lukeutuu siihen todella pieneen nykyohjaajien joukkoon, joiden temperamentti ja elokuvallinen sensibiliteetti vastaa niin suurilta osin omaani, että hänen elokuvansa tuntuvat läheisiltä jo kaikkea analyysia edeltävällä täysin intuitiivisella tasolla. Ehkä juuri siksi en ole uskaltautunut kirjoittamaan miehen elokuvista pidemmin (olen tosin kynäillyt hänen uraansa yleisemmin käsittelevän pidemmän artikkelin, joka hautuu toistaiseksi erään omaa blogiani huomattavasti laajempilevikkisen julkaisun mietintämyssyssä), mutta nyt kun Goethe-instituutti on valinnut saksalaisen elokuvan viikkojensa ohjelmistoon Grafin uusimman, useassa yhteydessä viime vuoden parhaaksi elokuvaksi nimeämäni periodidraaman DIE GELIEBTEN SCHWESTERN, lienee sopiva hetki yrittää kirjoittaa muutama rivi vaikkapa siinä toivossa että joku innostuisi vielä sen seurauksena hakeutumaan tämän poikkeuksellisen elokuvan näytökseen.

Elokuvan aiheena on runoilija Friedrich Schillerin (jota elokuvassa esittää mainio Florian Stetter) ja hänen puolisonsa Charlotte von Lengefeldin (Henriette Confurius) sekä tämän sisaren Carolinen (hypnoottinen Hannah Herzsprung) kolmensuuntaisesta kirjeenvaihdosta (ja Carolinen romaanista AGNES VON LILIEN) pääteltävissä oleva, mutta historiallisesti vahvistamaton kolmiosuhde. Kolmen ihmisen väliset romanttiset konfiguraatiot ovat yksi Dominik Grafin elokuvien itsepintaisesti toistuvia motiiveja (vrt. DIE FREUNDE DER FREUNDE, KOMM MIR NICHT NACH, DIE ROTE KAKADU, jne.), eikä ihme että tuottaja Uschi Reich keksi ehdottaa aihetta juuri Grafille, niin runsaasti siinä on hänen keskeisten kiinnostuksenkohteidensa viljelymaata: saksan kielen erityisolemus ja kielellisen kommunikaation tärkeys, epätoivoinen romanssi melodraaman lähteenä, tiedotusvälineet, yksityisen ja yhteiskunnallisen välinen suhde (Schillerin kuuluisan näytelmän otsikko KABALE UND LIEBE, Kavaluus ja rakkaus, voisi hyvin otsikoida suurta osaa Grafin filmografiasta)... Runoiljan ja sisarusten kolmiodraaman lisäksi elokuva sivuaa mm. samaan aikaan käynnistynyttä Ranskan vallankumousta, teollisen kirjanpainatuksen kehitystä (tuo nelisen vuosisataa käytännössä samalla periaatteella toiminut taito oli Schillerin ajan teknologisten innovaatioiden seurauksena todellisen mullistuksen kynnyksellä: pian hänen kuolemansa jälkeen yleistynyt höyrykäyttöinen rotaatiopaino teki siitä tehokkaan työkalun radikaalien ideoiden levittämiselle - tässä on vaikea olla näkemättä yhteyttä Grafin omaan kiinnostukseen televisiota kohtaan subversiivisen elokuvataiteen ihanteellisena levityskanavana), naisten asemaa 1800-luvun lopun saksalaisissa kulttuuripiireissä, jne. Näistä historiallisesti sangen yksityiskohtaisistakin aineksista huolimatta elokuvan varsinaiset teemat ovat kuitenkin inhimillisyydessään universaaleja, ja sen tapa esittää ne energisyydessään vastustamaton.

Dominik Grafin elokuville tyypillinen ripeä tempo on läsnä heti ensi sekunneilta, ja lähes kolmen tunnin kestostaan huolimatta se kiitää ohi sangen nopeasti silkan mukaansatempaavuutensa voimalla. Oli kyse sitten rikossarjasta (Grafin pääasiallinen työsarka - suomalaiset katsojat voivat olla tietämättään nähneet hänen kädenjälkeään joissain erityisen onnistuneissa DER FAHNDER -sarjan jaksoissa, jota esitettiin täällä nimellä "Ajo päällä") tai historiallisesta pukufilmistä (joista tämä ei muuten ole ensimmäinen: kts. Clemens von Brentanon elämää käsittelevä DAS GELÜBDE vuodelta 2007), melodraama on Grafin ominta aluetta: Ekkehard Knörer on kirjoittanut osuvasti hänen ainutlaatuisesta kyvystään louhia kliseisestä materiaalista korkeimman luokan totuuksia (valitettavasti kyynisin osa katsojista havaitsee pintapuolisesti vain kliseet ja sammuttaa välittömästi tunnereseptorinsa, mistä syystä Grafin tyylillä on tapana jakaa katsojia voimakkaasti kahtia yhtä intohimoisiin kannattajiin kuin vastustajiinkin) - niin myös tässä elokuvassa, kun Schillerin ja sisarusten suhdevyyhdin samanaikaisesti monimutkaistuessa ja kerätessä kierroksia, Grafin rakastamat vimmaisen dramaattiset, jopa yliammutut (Knörer: "the 'too much' is the very medium he works and sculpts in") kohtaukset seuraavat toisiaan: vannotaan ikuisia valoja pauhaavan vesiputouksen juurella, kouristellaan verta yskien ja paiskotaan perintölautasia seinään (on huomattava että tämä valtavan elämänvoiman ylipursuaminen heijastaa myös historiallista tapahtuma-aikaa, ja esim. Ranskan kumouksellisen kuohunnan ylilyönnit ovat elokuvassa keskeisesti esillä). Kuten muissakin Grafin elokuvissa, niille jotka ovat valmiita antautumaan pelottomasti kyytiin, luvassa on hengästyttävä vuoristorata halki, Christoph Huberin sanoin, "ikuisesti kauhistuttavien, syvien ja ristiriitaisten emotionaalisten totuuksien".

Tyylillisesti ja muodollisesti elokuva pursuilee epäsovinnaisia ideoita ja oivalluksia, aina ruudulle lennähtelevistä värikkäistä väliteksteistä loppunäytöksen suoraan päin kameraa luettuihin kirjeisiin; dialogi on runsasta ja nopeaa, kuten Grafilla aina, ja kielenkäyttöön kiinnitetty huomio on muutenkin tarkkaa - vain yhtenä esimerkkinä Goethen näyttämisen ongelmaan löydetty ratkaisu pitää tämä näkymättömissä ja tunnistettavissa vain Frankfurtin murteesta (oma kielikorvani ei suinkaan ole niin kehittynyt että olisin tajunnut tätä, vaan olen huomion velkaa Olaf Möllerille ja Anne-Katrin Titzelle). Ohjaajalle tyypillinen äkkizoomauksilla ja häivytyksillä höystetty omintakeinen ja vilkas visuaalinen tyyli on saanut jotkut dogmaattisemmat kriitikot moittimaan elokuvaa "televisiomaiseksi" (yksi aikamme älyvapaimpia ja merkityksettömimpiä käsitteitä, semminkin kun joka toinen leffakirjoittelija tuntuu käyttävän enemmän aikaa TV:n kuin elokuvien katsomiseen!) - tosiasiassa tämä on kuitenkin Grafin tuotannossa yksi perinteisimmin "elokuvallisia" töitä (vastaavasti aivan yhtä typerä käsite, mutta ymmärrätte pointin), jonka juuret ovat mm. myöhäisen Truffaut'n ja Rohmerin periodielokuvissa (molemmat Grafille tärkeitä inspiraation lähteitä yleisemminkin); Daniel Kasman on verrannut sitä erinomaisessa artikkelissaan jopa Scorsesen AGE OF INNOCENCEen (elokuva on muutenkin saanut kansainvälisesti ilahduttavan hyvän vastaanoton, johon voi perehtyä tarkemmin vaikkapa mainion Critics Round Up -koontisivuston kautta).

Jälleen kerran iso hatunnosto Goethe-instituutille tämän kotimaisilta festivaaleilta mm. epäajanmukaisen pitkän kestonsa vuoksi pois jääneen mestariteoksen tuomisesta suomalaiskatsojien ulottuville - tosin heidänkin esityssarjassaan näytetään elokuvan lyhemmäksi saksittu teatteriversio, jonka muuttuneeseen rytmiin Graf ei omien sanojensa mukaan ollut erityisen tyytyväinen, mutta sekin lienee parempi kuin ei mitään: itse matkustin vuosi sitten Kööpenhaminaan varta vasten nähdäkseni elokuvan täyspitkän version CPH:PIX-festivaalilla, jossa oli myös ohjaajan kunniaksi järjestetty kolmen elokuvan miniretrospektiivi. Vastaavaa tilaisuutta Suomeen odotellessa, pahinta Graf-kuumetta voi lievittää Goethe-instituutin kirjastosta löytyvällä (tai erittäin edullisesti Saksasta tilattavissa olevalla) 10-osaisella poliisisarjalla IM ANGESICHT DES VERBRECHENS (2010), joka on toistaiseksi ainoa kaupallisesti saatavilla oleva englanniksi tekstitetty teos Dominik Grafin filmografiasta. Instituutin kirjastosta löytyy lisäksi lainakäyttöön tarkoitettu teksteillä varustettu julkaisu Christian Petzoldin ja Christoph Hochhäuslerin kanssa tehdystä DREILEBEN-trilogiasta (2011): juuri tuon trilogian keskimmäinen, Grafin ohjaama osa KOMM MIR NICHT NACH toimi monille (itseni mukaan lukien) herätteenä tutustua hänen tuotantoonsa - tutkimusretki joka on ollut itselleni yksi tämän vuosikymmenen henkilökohtaisesti mullistavimpia ja jatkuvasti palkitsevimpia elokuvallisia tapauksia, ja jolle toivon monien muidenkin päätyvän vaikkapa DIE GELIEBTEN SCHWESTERNin innostamana.

BELOVED SISTERS näytetään osana Goethe-insituutin saksalaisia elokuvaviikkoja vielä Oulussa sunnuntaina 3.5. (Elokuvateatteri Studio, klo 19:00). Saksalaisella Blu-ray-julkaisulla on elokuvan molemmat leikkausversiot, mutta ei tekstitystä; amerikkalainen Music Box Films julkaisee täyspitkän version Blu-raylla toukokuun 12. päivä.

Lisäys 21.6.2016: BELOVED SISTERS on nyt saatavilla englanniksi teksitetyllä DVD:llä, täyspitkänä versiona, Goethe-instituutin kirjastosta!

FINSTERWORLD (Frauke Finsterwalder, 2013)

Goethe-instituutin saksalaiset elokuvaviikot toivat jälleen kotimaisille valkokankaille kourallisen täkäläisiltä festivaaleilta pois jääneitä uudemman saksalaisen elokuvan helmiä, mm. viime vuonna näkemieni uutuusleffojen joukossa parhaana pitämäni DIE GELIEBTEN SCHWESTERN (Dominik Graf, 2014) sekä mm. mainiot trillerit SCHLÄFER (2005) ja RÄUBER (2010) ohjanneen Benjamin Heisenbergin koominen ekskursio ÜBER-ICH UND DU (2014). Näiden jo etukäteen hyviksi tai kiinnostaviksi tietämieni elokuvien lisäksi joukossa oli jo parin vuoden takainen, muistaakseni Tallinnan festivaalin ohjelmassa merkille panemani, mutta sittemmin vähäisen näkyvyyden seurauksena unohtamani FINSTERWORLD, aiemmin dokumenttielokuvia ohjanneen Frauke Finsterwalderin yhdessä puolisonsa, sveitsiläisen kirjailijan Christian Krachtin kanssa kirjoittama esikoisfiktio, joka osoittautuikin poikkeuksellisen hienoksi teokseksi.

Veistelin välittömästi elokuvan nähtyäni, että se oli vähän kuin Paul Thomas Andersonin MAGNOLIA (1999), mutta Roy Anderssonin käsikirjoittamana ja nuoren, ei vielä pseudoautistiseen mannerismiin täydellisesti vajonneen Wes Andersonin ohjaamana; vaikka tämä on väkinäinen ja törkeästi yksinkertaistava vertaus, siitä saa kuitenkin jonkinlaisen kuvan elokuvan keinoista ja tarkoitusperistä. Ensinmainittu elokuva tulee hakematta mieleen paitsi elokuvan episodimaisesta rakenteesta, myös joistain henkilöistä (nörttipoika, surumielinen poliisimies, miespuolinen hoitaja...); ruotsalaismestarin kanssa yhteistä on yhteiskunnan kipupisteiden peloton aukileikkaaminen ja niiden sisältä löytyvien eritteiden näytteilleasettaminen (De:Bug-lehden haastattelussa tekijät puhuvat kuuluisasta saksalaisesta "tarjotin"-mallisesta vessanpöntöstä, ja yhtyvät haastattelijan ehdotukseen että elokuva toimii vähän tuollaisen pöntön tavoin, asettaen kollektiiviset aikaansaannokset nähtäväksi ja tongittavaksi); Finsterwalderin omienkin sanojen mukaan inspiraationa toimineen RUSHMOREn (1998) ohjaajasta taas muistuttaa paitsi huvittuneisuuden ja myötätunnon yhdistelmä suhtautumisessa hahmoihin, myös tietty sarjakuvamaisuus tai antirealismi (jatkuva auringonpaiste ja kirkkaat värit, nuorten koulupuvut...): sarjakuvataiteen vaikutuksesta kielii myös näkyvästi esillä oleva Daniel Clowesin GHOST WORLD (1993-97), johon elokuvan nimikin osittain viittaa. Tekijäparin mukaan varsinaisina elokuvallisina vaikutteina toimivat RUSHMOREn lisäksi mm. niinkin erilaiset teokset kuin Terrence Malickin THIN RED LINE (1998), Paul Verhoevenin STARSHIP TROOPERS (1997) ja Peter Bogdanovichin PAPER MOON (1973), mutta ennen kaikkea FINSTERWORLDin taiteellisista ratkaisuista paistaa negatiivinen vaikute: inho virallisen harmaata ja monotonista saksalaista laatuelokuvaa kohtaan - asenne joka yhdistää monia tämän hetken parhaita saksalaisohjaajia, ja jonka tekijät myös suorasanaisesti ilmaisevat yllämainitussa haastattelussa - lopputuloksena todellinen yritys tehdä elokuvaa suurella vakavuudella, ilman noita vakavuuden halpahintaisia päälleliimattuja tunnusmerkkejä ("noiden elokuvien kammottavat värit, jotka ovat symboloivinaan syvällisyyttä ja melankoliaa... näyttää joltain automainokselta").

FINSTERWORLDin tarinasäikeitä yhdistävät Sandbergin suvun kolmen sukupolven edustajat, jotka muodostavat elokuvan henkilögallerian yhdessä työn, koulun tai ihmissuhteiden kautta heihin kytköksissä olevien ihmisten kanssa: ensinnä suvun hemmoteltu kakara Maximilian (Jakub Gierszal) luokkatovereineen (Carla Juri, Leonard Scheicher) ja opettajineen (Christoph Bach); hänen vanhempansa Georg ja Inga (Corinna Harfouch ja Bernhard Schütz), joiden automatka risteää edellisten luokkaretken kanssa; sekä Georgin vanha äiti (Fassbinderin edelleen fantastinen vakionäyttelijä Margit Carstensen), jonka salaa tähän rakastunut jalkahoitaja Claude (Michael Maertens) joutuu kiltin liikennepoliisi Tomin (saksalaisen elokuvan hallitseva nallekarhu Ronny Zehrfeld yhdessä uransa nerokkaimmista roolituksista) pysäyttämäksi: Claude yrittää lahjoa Tomin jalkahoitotuotteilla, jonka tämä puolestaan myöhemmin lahjoittaa tyttöystävälleen, luomiskriisissä piehtaroivalle dokumenttiohjaaja Franziska Feldenhovenille (Sandra Hüller, jonka roolinimi on hauska pieni itseironinen silaus ohjaajalta), osana epätoivoisia yrityksiään hyvittää tälle poissaolevuuttaan, jonka todellista syytä - salaista furry-fetissiään - ei rohkene tälle paljastaa. Näiden eri tavoin toisiinsa kytkeytyvien henkilöiden verkkoon sotkeutuu lopulta vielä metsässä adoptoimansa korpin kanssa asuva erakko, jonka tie tulee satunnaisen järjettömän tapahtuman seurauksena leikkaamaan muiden henkilöiden polkuja arvaamattomalla tavalla - mutta enempää ei sovi paljastaa, mainittakoon vain että elokuva ottaa keskivaiheillaan nimensä mukaisesti määrätietoisesti synkemmän suunnan...

FINSTERWORLD on sikäli harvinainen elokuva, että sillä on samanaikaisesti monia tavallisesti toisensa poissulkevaksi ajateltuja ominaisuuksia: se on pureva mutta lämmin, älykäs mutta vilpitön, kuolemanvakava mutta räävittömän hauska - ja sellaisena itse asiassa hengeltään hyvin lähellä Ulrich Seidlin elokuvia (joka mainitaan dialogissa jopa nimeltä, tosin ironisesti samaan hengenvetoon Haneken kanssa, jolta tällaiset inhimilliselle elämälle ominaiset ristiriidat tunnetusti pitkälti puuttuvat). Vaikka se saattaa vaikuttaa tietyssä passiivis-aggressiivisuudessaan kyyniseltä ja synkältäkin mustalta komedialta, se on ennen kaikkea elokuva rakkaudesta ja ihmisten välisestä kommunikaatiosta - lähinnä näiden vaikeudesta, puutteesta ja kaipuusta (mutta ei missään tapauksessa niiden mahdottomuudesta!) - jonka perimmäistä melankolista lämpöä Michaela Meliánin akustinen soundtrack ja tunnussävelenä käytetty Cat Stevensin miniatyyri "The Wind" vielä korostavat. On suuri sääli, ettei tätä saksalaisella kielialueella palkintojakin haalinutta hienoa esikoisleffaa saatu festivaaleille Suomessa, eikä vielä yllättävämmin muissakaan Pohjoismaissa: lieneekö se kenties koettu jotenkin liian spesifillä tavalla saksalaiseksi (tai liian sopimattomaksi yleiseen käsitykseen markkinointikelpoisista saksalaiselokuvista), mikä olisi hullua, sillä vaikka suuri osa elokuvan nyansseista on kielellisiä ja vaikeasti tekstitettävissä, sen analyysi ihmiskunnan yhteisestä sieluntilasta on siinä määrin universaali, ettei kieli- ja kulttuurirajoilla lopulta pitäisi olla ratkaisevaa merkitystä (kuten ohjaaja toisessa haastattelussa tähdentää: "elokuvan nimi on FINSTERWORLD, ei DEUTSCHLAND"). Saksalaiselta DVD-julkaisulta nähtävästi puuttuu englanninkielinen tekstitys, joten kannattaa käyttää Goethe-instituutin tarjoama harvinainen tilaisuus nähdä tämä nykyelokuvan helmi vieläpä isolta kankaalta.

FINSTERWORLD esitetään osana Goethe-instituutin saksalaisia elokuvaviikkoja vielä Oulussa (la 2.5. klo 19:00 Studiossa) ja Tampereella (to 7.5. klo 16:30 Niagarassa). Eye For Film -nettilehdessä on tekijänparin pitkähkö englanninkielinen haastattelu, jonka suosittelen lukemaan joko ennen tai jälkeen elokuvan.

Lisäys 1.1.2016: FINSTERWORLD on nyt lainattavana englanniksi tekstitetyllä DVD:llä Goethe-instituutin kirjastosta!

SLUMMING (Michael Glawogger, 2006)

Elokuvan annus horribilis 2014 vei mennessään aivan liian suuren joukon korvaamattomia tekijöitä, ja monta heistä vielä aivan kesken kaiken: tähän joukkoon lukeutuu surullisesti myös vuonna 1959 syntynyt itävaltaisohjaaja Michael Glawogger, joka menehtyi vuosi sitten huhtikuussa Liberiassa kuvausmatkalla saamansa malariatartunnan seurauksena. Glawoggerin nimi yhdistynee monien mielissä ensisijaisesti hänen työtä ja eloonjäämistä eri maailmankolkissa käsitteleviin dokumentteihinsa - kuten MEGACITIES (1998), WORKINGMAN'S DEATH (2005) ja WHORES' GLORY (2011) - mutta hän ehti tehdä myös kourallisen mielenkiintoisia fiktioita, joista SLUMMING liittyy kiinteimmin hänen dokumenttitöihinsä: yhden päähenkilön alkiona oli jalkapallodokumentin FRANKREICH, WIR KOMMEN (2000) kuvauksissa tavattu mies; toisen dokumentin pohjatyön edellyttämä slummihengailu päätyi toisen päähenkilön harrastukseksi ja otsikoksi; ja elokuvan Indonesiaan sijoittuva loppuosa puolestaan syntyi osittain sattumalta WHORES' GLORYn kuvausten sivutuotteena. Glawogger kuvaa elokuviensa syntyprosessia SLUMMINGin lehdistömateriaaleista löytyvässä haastattelussa: "muutamien palasten täytyy loksahtaa kohdilleen ennen kuin sitä alkaa vakavasti suunnitella projektia - ei niiden tarvitse sopia toisiinsa, kunhan vain tuntuvat siltä että ne kuuluvat yhteen".

Sebastian (August Diehl) on Wienissä asuva varakas nuori saksalainen tyhjäntoimittaja - sitä lajia jota 90-luvulla oltaisiin kutsuttu jupiksi - jonka mieliharrastuksia ovat ironinen räkäläturismi (mainittu "slumming"), nettideitistä bongailemiensa naisten "keräily" pöydänalaisella kännykkäkameralla, sekä ohikulkijoiden sielunelämän ylimielinen arviointi ja poikamainen keppostelu paikallisen sidekickinsä, astetta passiivisemman Alexin (Michael Ostrowski) kanssa. Yhden tällaisen huvitteluillan päätteeksi parivaljakko löytää rautatieaseman eteen sammuneen alkoholisoituneen runoilijan Kallmannin (Paulus Manker), mikä inspiroi Sebastianin mittavimpaan jäynäänsä: yhdessä nyt jo hieman vastahakoisen rikoskumppaninsa kanssa hän sulloo Kallmannin auton tavaratilaan ja smuglaa tämän itärajan yli Tsekkeihin, samanlaiselle penkille Znojmo-nimisen pikkukaupungin rautatieaseman eteen (jutun juju: "hän herää aamulla ja luulee että asema on kutistunut!"). Tarinan kolmas kärki on työtoverinsa vehkeilemänä Sebastianin kanssa treffeille joutunut, nimensä mukaisesti viaton ala-asteenopettaja Pia (Pia Hierzegger), joka tekee Sebastianiin yllättävän vaikutuksen, mutta kuultuaan tästä viimeisimmästä tempauksesta raivostuu, sanoo orastavan suhteen irti ja päättää lähteä pelastamaan Kallmann-parkaa - jonka kohtalo on kuitenkin lähtenyt jo peruuttamattomasti omille urilleen...

SLUMMING on mestarillinen elokuva. Elokuvan lähtökohtana olleiden irrallisten tarinansäikeiden ja sen kolmen päähenkilön kohtaloiden monimutkainen yhteenkietoutuminen on rakennettu nerokkaan moniulotteisesti, ja sen alati elävä, peräti neljän säveltäjän miltei jatkuvalla musiikkitaustalla säestämä kuvakerronta (kamerassa jälleen monia viime aikojen hienoimmista itävaltalaisista elokuvista kuvannut Martin Gschlacht) pursuilee erilaisia kelluvia symboleita, joiden kertaukset ja symmetriat nousevat uudelleenkatseluiden myötä esiin. Tarinan keskeisenä moottorina on jotain, minkä maallistunut katsoja mieltänee "onnelliseksi sattumaksi" tai "serendipiteetiksi", käsikirjoitusmanuaalien plärääjät sun muut insinöörikriitikot "epäuskottavaksi tarinankerronnaksi", ja me muut kukin maailmankatsomuksestamme riippuen vaikkapa "karmaksi", "kohtaloksi", "kaitselmukseksi" tai "armoksi". (On jokseenkin yllättävää, ettei SLUMMINGista kirjoitetuissa harvoissa arvioissa ole mainittu sanallakaan itseään "katoliseksi ateistiksi" luonnehtineen ohjaajan elokuvassaan jatkuvasti käyttämää uskonnollista kuvastoa: Kallmann kaupittelee runojaan rommirahoiksi Mariahilferstrassella loistavassa, piilokameralla pahaa-aavistamattomien vastaantulijoiden keskellä kuvatussa kohtauksessa; jupisee itsekseen Ave Mariaa, katkaisten aina sanan "kuolemamme" kohdalla; törmää keskellä tsekkiläisiä peltoja Neitsyt Marian ikoniin; pelastuu paleltumiskuolemalta päätymällä yöpymään navetassa eläinten kanssa...) Joka tapauksessa: tietyt teot käynnistävät tiettyjä tapahtumaketjuja, jotka aikaansaavat henkilöissä tiettyjä reaktioita, jotka johtavat uudelleenasemoitumiseen suhteessa sekä heitä ympäröivään maailmaan että itseensä - ja näiden muutosten linjautuessa otollisella tavalla, mahdollisesti jonkinasteiseen henkilökohtaiseen valaistumiseen.

Sebastian tekee Kallmannille paskamaisen tempun ja saa kanssaihmistensä vihat niskoilleen, mutta hänen teollaan on arvaamatonta potentiaalia, jonka hän myös hämärästi ymmärtää (tietämättä kuitenkaan tarkalleen miten se aktualisoituu). Puolustautuessaan omatuntonsa piinaaman Alexin hyökkäykseltä hän toteaa kylmästi seisovansa tekonsa takana katumatta mitään: "Haluatko sanoa että emme tarkoittaneet sitä? Minä tarkoitin sitä. Halusin vain auttaa." Tämä voi olla ironiaa, mutta tosiasiassa Sebastian on kuin onkin tullut epäsuorasti auttaneeksi Kallmannia, tai tarjonneeksi tälle mahdollisuuden auttaa itseään: tekojemme lopulliset seuraukset ovat niin kaukana hallinnastamme, että halutessamme tehdä hyvää voimme tulla aiheuttaneeksi pahaa ja toisinpäin - viime kädessä ei ole mahdollista toimia tietoisesti "hyvin" tai "huonosti", tärkeää on vain toimia ja toivoa parasta. (Juutalaisen viisauden mukaan: "kaikki on ennalta määrätty, tahto on vapaa, ja maailma tuomitaan hyvyydellä.") Glawoggerin elokuvan aito humanismi (tuon sanan nykypäivänä aina harvinaisemmaksi käyvässä todellisessa merkityksessä) seuraa tästä ymmärryksestä: sympaattisetkin henkilöt tekevät vastenmielisiä juttuja, mutta elokuva ei valikoi, tuomitse tai aseta arvojärjestykseen, vaan yksinkertaisesti näyttää toimintoja seurauksineen - Sebastianin sikailuista Kallmannin känniraivoon, mikään inhimillinen ei tosiaan ole SLUMMINGille vierasta. (Ensimmäistä kertaa elokuvan nähtyäni merkitsin muistiin pelkistävän ja epätarkan, mutta kuitenkin jotain yleistä osviittaa antavan yhtälön: "Mike Leigh + Ulrich Seidl".) Tarinan kulun kannalta viimeisessä kohtauksessa (loput kuvat voi laskea tavallaan epilogiksi) kohtaloiden virtapiiri yhdistyy ihmeellisellä tavalla muutamien sekuntien ajaksi, kaikkien kolmen päähenkilön päädyttyä näennäisesti sattumalta, mutta kuitenkin kiistämättä omien valintojensa seurauksena keskenään sopivaan asetelmaan. Kaikkien elämä on peruuttamattomasti muuttunut, eikä välttämättä huonompaan suuntaan: viimeiset kuvat osoittavat että vaikka elokuvan ihmiskuva saattaa olla synkkä, se ei ole lohduton - toivo pelastuksesta elää niin kauan kuin henki pihisee.

SLUMMING on katsottavissa Suomesta käsin Mubissa tiistai-iltaan 31.3.2015 asti; elokuva on julkaistu myös englanniksi tekstitetyllä DVD:llä itävaltalaisen Hoanzl-yhtiön toimesta.