R&A 2015: LANDSCAPE WITH MANY MOONS (Jaan Toomik, 2014)

90-luvun puolivälissä videoteoksillaan kansainväliseen maineeseen noussut virolainen kuvataiteilija Jaan Toomik (s. 1961) on minulle (kuvataideympyröitä sangen satunnaisesti seuraavana) uusi tuttavuus, joten lähestyin hänen ensimmäistä pitkää elokuvaansa MAASTIK MITME KUUGA (2014) vailla perusteltuja ennakko-odotuksia; sen ilahduttavampi yllätys oli todeta se erinomaiseksi, enkä epäröi nimetä sitä jo tässä varhaisessa vaiheessa yhdeksi tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin taatusti parhaista elokuvista (paha vain että ainoat kaksi näytöstä on sijoitettu epäkäytännöllisesti päiväsaikaan, joista otollisempaankin - sunnuntaina puolenpäivän aikaan - oli löytänyt vain kourallinen katsojia). Elokuvan päähenkilö on keski-ikäinen hulppeassa omakotitalossa asuva, Land Roverilla vaimon ja kahden naisystävän välillä sukkuloiva ja poikaansa futistreeneihin kuskaava Juhan (erinomaisen ryytyneen näköinen Hendrik Toompere jr.); kaikesta päätellen mies on myös jonkinlaisessa painostavassa uraputkessa, vaikka merkitsevästi elokuvassa ei kuitenkaan nähdä minkäänlaisia viittauksia työhön. Mielenterveydellehän sellainen käy, ja tuotantoyhtiön kuvauksen mukaan elokuva onkin kuvaus "räjähdysherkästä tilasta juuri ennen järjen menettämistä, kun ihminen ei saa enää yhteyttä elämään"; ohjaaja itse luonnehtii sitä tragikomediaksi ja ihmissuhdedraamaksi ("sellaisesta omaperäisestä aiheesta kuin naisten ja miesten väliset suhteet").

Toomikin esikoispitkä on erinomaisen vapaa ja kekseliäs elokuva: varsinaisen juonen sijaan on sarja tapauksia muutaman päivän ajalta Juhanin elämästä, joiden suhde kertomuksen "todellisuuteen" on jatkuvasti epäselvä, sillä sellaisten surrealismin suvereenien mestareiden kuin Buñuelin (ohjaajan tunnustama esikuva) tai Ōshiman tavoin Toomik kuvaa unet/harhat/fantasiat taitavasti aivan samassa rekisterissä kuin objektiivisenkin todellisuuden, ilman ylimääräistä korostamista tai alleviivailua. Lopputulos on jatkuvasti viihdyttävä, monitulkintainen (elokuvan mahdollinen symboliikka vaikuttaa olevan sitä parasta lajia, missä mikä tahansa voi symboloida mitä tahansa, katsojasta riippuen - toisin sanoen turhia selityksiä tai valmiita tulkintoja ei ole mukana laimentamassa keitosta) ja lopulta koskettavakin, koska Toomik onnistuu pitämään äänilajin koko ajan hienossa balanssissa absurdin komiikan ja melkoisen vilpittömän vakavuuden välillä ("samaistun itse pitkälti kaikkiin henkilöihin... koska kyse on banaaleista ongelmista - miesten ja naisten suhteista, peloista, komplekseista, paranoiasta - useimmat katsojat voivat ehkä tunnistaa jotain itsestään... [elokuva] koostuu, kuten elämä itse, irrationaalisista impulsseista, tuskista ja iloista... ja kohtalokkaista siirroista, jotka voivat sivustakatsojalle vaikuttaa suhteellisen koomisilta, vaikka henkilöt saattavat kärsiä kovastikin").

Vapaamuotoisuudesta huolimatta en oikein ymmärtänyt R&A:n ohjelmakirjan kuvailua jonka mukaan MAASTIK MITME KUUDA "liikkuu elokuvan ja videotaiteen välimaastossa", enkä usko että tuollainen sanavalinta olisi tullut kenellekään mieleen ilman Toomikin aiemman uran kontekstia, sillä mistään hybridimuotoisesta yhtä lailla teatteriin kuin galleriaankin sopivasta teoksesta (á la vaikkapa joku Tsai Ming-liang) ei todellakaan ole kysymys, vaan kyseessä on aivan "tavallinen elokuva" - jos kohta tarinansa tasolla keskimääräistä vapaampi (ja kaikin puolin totta vie keskimääräistä parempi), mutta joka tapauksessa tarinallinen, näytelmällinen ja ennen komediallinen, minkä vuoksi sitä on helppo suositella niillekin joissa tuo edellämainittu kuvaus herättää ennakkoluuloja. Juuri mielikuvituksen ja assosiaatioiden vapaus on elokuvan innostavin piirre, joka kulminoituu sen jopa pienet aplodit kirvoittaneessa, mestarillisessa non sequitur -lopetuksessa (joka on lajissaan varmaankin tyylipuhtain sitten Alain Resnais'n mestarillisen LES HERBES FOLLESin); myös virkistävän omaperäisiä kuvallisia ideoita piisaa (erityisesti mieleen jäi muutama epätyypillisen kaukaa kuvattu otos), ja elektro-surrealisti Mihkel Kleisin erinomainen, säästeliäästi annosteltu musiikki kuvastaa sujuvasti päähenkilön epävakaata sieluntilaa. 

Taiteilijan aiempia video-/elokuvamuotoisia töitä näkemättä on vaikea sanoa pitäisikö MAASTIKiin suhtautua oikeastaan niinkään esikoiselokuvana vai paremminkin teosluettelon loogisena jatkona, mutta joka tapauksessa on selvää että Toomikin varmaotteisesta, turhaan konstailemattomasta ja näkemyksellisestä työstä tämän elokuvan parissa voisi moni pidemmänkin linjan ohjaaja olla oikeutetusti kateellinen (vaikka tuntuu vähintäänkin banaalilta vertailla elokuvia vain kielen tai kotimaan perusteella, en voinut välttää ajoittaisia mielleyhtymiä Veiko Õunpuun kakkosleffaan PÜHA TONU KIUSAMINEN, jonka kaikki itseäni ärsyttäneet piirteet Toomik onnistuu täydellisesti välttämään). Kaikin puolin mainio elokuva - suosittelen raivaamaan tilaa kalenteriin viimeistä esitystä varten, jossa myös itse ohjaaja on paikalla ilmeisesti vastailemassa yleisön mielissä epäilemättä herääviin kysymyksiin.

Elokuvan viimeinen esitys Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla keskiviikkona 22.9. klo 16 (Kino Engel).
Päivitys 23.9.2016: elokuva on julkaistu Virossa englanniksi tekstitetyllä DVD:llä!

Nettikatseluvinkkejä (viikko 38)

Ensimmäisenä askeleena kohti suunnittelemaani tarkoituksenmukaisemmaksi viilattua uutta blogia lanseeraan tässä viikottaisen säännöllisen "palstan", jonka puitteissa nostan lyhyiden kapseliarvioiden, kuvausten tai muualta lainattujen lausuntojen avulla esiin näkemisen arvoisia teoksia internetin lukuisista videopalveluista, pääpaino tilapäisillä tai pian poistuvilla streameillä. Tämän viikon poiminnoissa kaksi kiireellistä, jo huomenna tiistaina poistuvaa erinomaista pitkää fiktiota sekä valikoima sunnuntaihin asti ilmaiseksi katsottavia lyhytdokumentteja.

INTERROGATION (Vetrimaaran, 2015)

Kansainvälisestikin huomatun AADUKALAM -elokuvan (2011) ohjaajan uutuus voitti pari päivää sitten Venetsiassa  Amnestyn ihmisoikeuskysymyksiä koskevien elokuvien palkinnon; VISARANAI alkaakin harvinaisen hyökkäävänä ja katsojaa koettelevana (ja kuulemma tositapahtumiin perustuvana) rasismin, mielivallan ja poliisibrutaliteetin kuvauksena, mutta tekee puolivälissä yhden kiehtovimmista viime aikoina näkemistäni käännöksistä kohti hieman vaikkapa jotkut Johnnie To'n elokuvat mieleentuovaa poliittista trilleriä (viittaan tässä vain juoneen - V:n mahdollisista toimintaohjaajan kyvyistä nähdään tässä elokuvassa vain vilaus), kun kohtalo (ja korruptio) syöksee syntipukeiksi kadulta poimitut köyhät tamilimiehet ojasta allikkoon. Hieno elokuva, helposti muutaman euron katselumaksun väärti (semminkin kun toista mahdollisuutta tämän näkemiseen tuskin pian tulee): vahva suositus.

Missä: Venice Sala Web // Poistuu: ti 15.9. klo 23:59 // Hinta: 4 euroa // Kesto: 106 min // Kieli: tamili, telugu (tekstit englanniksi)




THE PORTUGUESE NUN
(Eugène Green, 2009)

Espoossa nähtyä, ohjaajansa uusinta LA SAPIENZAa (2014) helpommin lähestyttävä (ja mielestäni parempi - sekä elokuvana että johdatuksena Eugène Greenin omaperäiseen ilmaisuun) A RELIGIOSA PORTUGUESA oli yksi parhaita viime vuonna näkemiäni elokuvia. Hieman Manoel de Oliveiran tai Ozun henkisesti yhtä aikaa leikkisä ja melankolinen kuvaus yksinäisen näyttelijättären odysseiasta Lissabonin kaduilla ja baareissa kasvaa lähes huomaamatta meditaatioksi taiteesta, uskosta ja rakkaudesta. Elokuva on saatavilla myös Artifical Eyen julkaisemalla englanniksi tekstitetyllä DVD:llä, mutta suosittelen käyttämään tämän helpomman tilaisuuden sen tsekkaamiseen jos vain aikaa löytyy.

Missä: Mubi // Poistuu: ti 15.9. klo 23:59 // Hinta: kk-maksu (1 kk ilmainen) // Kesto: 127 min // Kieli: ranska, portugali (tekstit englanniksi)

MOMENTS OF SILENCE ym.

Mats Bigert & Lars Bergström, 2014

Pistämätön Doc Alliance jatkaa voittokulkuaan: esiteltyään viikon mittaisissa ilmaissarjoissaan niin raskaan sarjan tekijöitä (Michael Glawogger, Sergei Loznitsa, Peter Liechti, Peter Tcherkassky) kuin nuorempiakin ohjaajia (mm. Harvardin Sensory Ethnography Labista ja Aalto-yliopistosta), sivuston kuratoijat ovat valinneet näytettäväksi erinomaisen mielenkiintoisen ruotsalaisen taiteilijapari Bigert & Bergströmin elokuvatöitä. Olen itse nähnyt duolta vain tämän viimevuotisen, uutiskuvamateriaalista kootun lyhytelokuvan, mutta yksin sen ja heidän muista projekteistaan lukemani perusteella tämä miniretrospektiivi on pakollista nähtävää; mukana on neljä muuta toinen toistaan kiehtovamman näköistä lyhytdokumenttia (mm. ihmisen ja hiiren historiallisia suhteita tarkasteleva THE MOUSE sekä ihmiskunnan yrityksiä sään hallitsemiseksi esittelevä WEATHER WAR, molemmat vuodelta 2012).

Missä: Doc Alliance // Poistuu: su 20.9. klo 23:59 // Hinta: ilmainen // Kesto: 14 min (27-58 min) // Kieli: mykkä (+ englanti)

R&A 2015: tärppejä

Tämän vuoden ohjelmisto on niin kovatasoinen (omassa kalenterissani on tällä hetkellä 30 näytöstä), että täydellisen tärppilistan koostamiseen veisi enemmän aikaa kuin nyt on käytettävissä - ja koska haluan julkaista nämä vinkit ennen lipunmyynnin alkamista, olen karsinut ne vain sellaisiin joita ei ole vielä muissa tärppijutuissa erityisemmin nostettu esiin tai jotka ovat muuten vaarassa jäädä ilmeisempien hittien jalkoihin. Kahdeksan erityistä huomiota ansaitsevan poiminnan jälkeen luettelen lyhyesti muita itse eniten odottamiani leffoja (kaikki normaaliin teatterilevitykseen tulevat joudun jälleen kerran jättämään armotta pois).

AFERIM! (Radu Jude, 2015)

Romanialaisen Radu Juden hysteerinen EVERYBODY IN OUR FAMILY (2012) oli omassa kirjanpidossani yksi julkaisuvuotensa riemukkaimpia yllätyksiä, ja siksipä olen ensimmäisistä uutisista saakka odottanut innolla tätä 1800-luvulle sijoittuvaa, ihan oikealle mustavalkofilmille kuvattua mustalaiswesterniä (!) joka toi ohjaajalleen Berliinissä jaetun parhaan ohjaajan palkinnon (karhupysti on tosin nykyään kaukana taiteellisen tason takeesta, mutta toivoakseni tämä leffa olisi pitkästä aikaa säännön vahvistava poikkeus) 

AV-ARKKI ESITTÄÄ (eri ohjaajia)

Valikoima suomalaisen videotaiteen parhaimmistoa, ohjaajina Lauri Astala, Dave Berg, Risto-Pekka Blom, Maija Blåfield, Azar Saiyar, Salla Tykkä ja Vehviläisen veljekset eli Pink Twins. Olen nähnyt näistä neljä ensimmäistä, jotka ovat kaikki ehdottomasti näkemisen arvoisia - ja epäilen että ainakin Astalan, Bergin ja Pink Twinsin surrealistiset arkkitehtoniset visiot pääsevät kunnolla oikeuksiinsa vasta täydellä resoluutiolla ja isolta kankaalta, joten kannattaa käyttää tämä tilaisuus mikäli suinkin mahdollista.

DIARY OF A CHAMBERMAID (Benoît Jacquot, 2015)

Jo 70-luvulla aloittaneen, nykyisin sitkeästi aliarvostetun Jacquot'n viimevuotinen 3 COEURS jäi Suomessa kokonaan näkemättä (toisin kuin sitä edeltänyt loistava FAREWELL MY QUEEN), mutta ilahduttavasti R&A on hankkinut hänen uuden elokuvansa, sovituksen jo kolme kertaa aiemmin filmatisoidusta Mirbeau'n romaanista: Lea Seydoux'n läsnäolo tarinan nimiroolissa lienee vaikuttanut jossain määrin valintaan ja vetänee ainakin jonkin verran yleisöä. 

KURKISTUS ROMANIAAN (eri ohjaajia)

Festivaalin lukuisten lyhärinäytösten seassa lymyilee kaksi yllämainitun Radu Juden elokuvaa lisää, ja kaksi muutakin itselleni tuntemattomien ohjaajien työtä kiinnostavat - vaikka ne puhtaasti juonikuvaustensa perusteella vaikuttavatkin pelottavasti sen sorttiselta pisteestä-pisteeseen-ankeilulta, jonka tulvaan Romanian uusi aalto on muutamaa omalakista visionääriään lukuunottamatta vajoamassa; onneksi festivaalilla on nähtävillä myös tuohon etujoukkoon kuuluvan Corneliu Porumboiun odotettu uutuus THE TREASURE.

LANDSCAPE WITH MANY MOONS (Jaan Toomik, 2014)

Koska olen sairaalloisen kiinnostunut kuvataiteesta elokuvaan siirtyneistä tai niiden välimaastossa operoivista tekijöistä, tämä Viron kuulemma kuuluisimman nykytaiteilijan esikoispitkä on itselleni tämän vuoden ohjelmiston ylivoimaisesti puoleensavetävin virolainen elokuva (aion toki kyllä tsekata Veiko Õunpuunkin uutuuden, jos vain suinkin ehdin) - eikä sen kiinnostavuutta ainakaan vähennä mukanaolo Olaf Möllerin viime keväänä Rotterdamin festivaaleille kuratoimassa nykysurrealismin näytössarjassa "Really? Really."

NO ONE'S CHILD (Vuk Ršumović, 2014)

Tämä ilmeisesti tositapahtumista inspiroitunut kertomus bosnialaisesta susilapsesta oli yksi tämän vuoden Sodankylän elokuvajuhlien parhaita uutuuselokuvia, mutta jäi siellä harmillisen vähille katsojille (osasyynä epäilemättä ainoan näytöksen kanssa päällekkäin ohjelmoitu Mike Leigh'n aamukeskustelu). R&A ottaa kopin ja tarjoaa mahdollisuuden korjata tilanne, suosittelen tarttumaan tilaisuuteen.

ONNESTA (Dave Berg & Elina Reinikka, 2014)

Paremmassa maailmassa tämä romanttista komediaa, melodraamaa ja videotaidetta vimmaisesti sekoittava indietuotanto olisi jo julistettu viime vuoden parhaaksi kotimaiseksi elokuvaksi, mutta valitettavasti vain juuri kukaan ei tainnut sitä nähdä; kehotan vahvasti kaikkia lukijoitani raivaamaan kalentereistaan leffan yhden ja ainoan näytösslotin (la 26.9. klo 21) vapaaksi, siinä määrin harvinainen tilaisuus on kyseessä. (Kts. myös erillinen artikkelini elokuvasta)

SUNRISE (Partho Sen-Gupta, 2014)

Saksassa (jossa elokuva on päässyt erinomaisen, etenkin aasialaisen elokuvan alalla korvaamattoman Rapid Eye -yhtiön toimesta teatterilevitykseen) järjestään neljän ja viiden tähden kritiikkejä kerännyt, intialaisen Partho Sen-Guptan (s. 1965) sateen ja neonvalojen kyllästämä, todellisuutta ja päähenkilön tajunnansisältöjä sekoittava hyytäväaiheinen neo-noir saattaa hyvin olla yksi tämän vuoden festivaalin todellisia salalöytöjä - joka olisi ilman ohjelmiston syvägooglailua voinut mennä kokonaan ohi! Todella kovat odotukset.

Myös kiinnostaa: Alex Ross Perryn molemmat elokuvat, Kitanon ja Apichatpong Weerasethakulin uudet, Abel Ferraran ja Willem Dafoen PASOLINI, taiwanilaisen Lee Chungin genresekoitelma THE LAUNDRYMAN, rahtilaivaan sijoittuva kummitus-/psykotrilleri IVY (Tolga Karaçelik), etiopialainen post-apo-scifi CRUMBS (Miguel Llansó), indieveteraani Hal Hartleyn joukkorahoitettu NED RIFLE, Yorgos Lanthimosin tähtisalaatti THE LOBSTER, Mia Hansen-Løven jo kahdesti missaamani EDEN, tämän vuoden slaavilaisista synkistelyistä lupaavimmalta vaikuttava (tammikuussa näkemäni THESE ARE THE RULES on nimittäin jo lähes kokonaan unohtunut mielestä, samoin kuin Juri Bykovin pari vuotta sitten nähdyt kaksi harmillisen keskinkertaista leffaa) kroatialainen THE REAPER (Zvonimir Jurić), Márton Jelinkón uusi indietrilleri LUNASTUS, Bill Condonin MR. HOLMES, periaatteessa kaikki japanilaiset uutuudet, jne. jne. jne.

Espoo Ciné 2015: tärppejä

Vuosi sitten ensimmäinen blogipostaukseni oli valikoima suosituksia Espoo Cinén tuolloin poikkeuksellisen kiinnostavasta ohjelmistosta, ja vaikka monia hartaasti toivomiani elokuvia (itkeskelen näitä sitten vuodenvaihteen yhteenvedossa) tämän vuoden valikoimasta puuttuukin, ei ole lahjahevosen suuhun katsominen tälläkään kertaa. Jätän tästä blogin linjan mukaisesti pois kaikkein ilmiselvimmät ja teatterilevitykseen tulevat elokuvat ja esittelen (hyvin) lyhyesti muutamia jo hyväksi havaitsemiani (kolme ensimmäiseksi mainittua) sekä itselleni kiinnostavimpia uutuuksia tämän vuoden tarjonnasta. Pitemmittä puheitta: 

GOODNIGHT MOMMY (Veronika Franz & Severin Fiala, 2014)

Ulrich Seidlin puolison ja hänen ystävänsä ensimmäinen ohjaustyö
on aidosti epämiellyttävää katsottavaa, mutta samalla niin ovelasti
rakennettu että se tekee mieli nähdä välittömästi toistamiseen (minkä
teinkin, eikä leffan vaikutus heikentynyt yhtään). Kirjoitin ensimmäisen
katselukerran vaikutelmia Tromssan festivaaliraportissani. Suosittelen
ohjaajaparin haastatteluja Film Commentissa ja Eye For Filmissä.

IN THE BASEMENT (Ulrich Seidl, 2014)

Itävallan ykkösohjaaja jatkaa Euroopan psyyken maanalaisten kerrosten
kaivelua - tällä kertaa käydään ihan kirjaimellisesti kurkkaamassa mitä
kaikkea vekkulia löytyy itävaltalaisten kellareista, Seidlille ominaisella
myötätunnon ja huvittuneisuuden sekoituksella. Ehdottomasti kannattaa
tsekata myös Constantin Wulffin uusi dokumentti ohjaajasta, joka
näytetään kätevästi ennen molempia tämän elokuvan näytöksiä.

THE SECOND GAME (Corneliu Porumboiu, 2014)

Kokonaisuudessaan ohjaajan ja tämän jalkapallotuomarina toimineen isän
historiallisen tapahtumaköyhää jalkapallomatsia katsoessa äänitetystä
kommentaarista koostuva teos ei välttämättä sovellu "kaikille", mutta on
paljon mielenkiintoisempi kuin moinen kuvailu antaisi odottaa - ja kuluneen
VHS-kuvanlaadun miltei abstrahoima, hiljalleen lumipyryyn peittyvä
jalkapallokenttä toimii sellaisenaan kiehtovana visuaalisena kokemuksena.



ALLELUIA (Fabrice Du Welz, 2014) 

Taitava belgialainen genreohjaaja Du Welz varmisti paikkansa Euroopan
lupaavimpien genreohjaajien joukossa viimeistään hienolla DON'T LOOK
NOW -versiollaan VINYAN (2008); uusi mielipiteitä väkivaltaisesti jakanut
leffa jatkaa ohjaajalle läheistä hullun rakkauden teemaa ammentaen
"Honeymoon Killers" -pariskunnan tarinasta (välittömänä inspiraationa ei
Leonard Kastlen klassikko vaan Arturo Ripsteinin DEEP CRIMSON).
Daniel Kasmanin toimittama erinomainen haastattelu Mubi Notebookissa.

MY FRIEND VICTORIA (Jean-Paul Civeyrac, 2014)

Lyhytikäisen La lettre du cinéma -lehden ja myöhemmin Les Films Pelléas
-yhtiön ympärille muodostuneeseen kriitikko-ohjaajien piiriin (Axelle Ropert,
Serge Bozon, J-C. Fitoussi) löyhästi liittyvä Jean-Paul Civeyrac (s. 1964)
tunnetaan unensekaisista ja arvoituksellisista, usein nuoria kuvaavista
elokuvistaan (mm. Espoossa 2011 nähty DES FILLES EN NOIR). Ainakin
näennäisesti realistisempi uutuus perustuu Doris Lessingin novelliin.
Ohjaajan haastattelu Film Commentissa.

LA SAPIENZA (Eugène Green, 2014)

Päälle viisikymppisenä ohjaajanuran aloittaneen ranskalaistuneen
newyorkilaisherra Greenin THE PORTUGUESE NUN (2009) oli yksi
parhaita viime vuonna (ja taatusti omaperäisimpiä koskaan) näkemiäni
elokuvia, ja siitä asti olen odottanut tilaisuutta päästä näkemään tämän.
Greenin antinaturalistinen, kirjallinen ja hengelliseen taipuvainen taide
hakee epäajanmukaisuudessaan vertaistaan, ja juuri siksi aukoo uusia
uria eurooppalaisessa nykyelokuvassa. Haastis Film Commentissa.

Myös kiinnostaa kuuntelemisen arvoisena pitämäni Jaimey Fisherin viimevuotisessa Locarno-raportissaan kehumat A BLAST (Syllas Tzoumerkas, 2014) ja DANCING ARABS (Eran Riklis, 2014); loistavan Ariane Labedin (ATTENBERG) tähdittämät kaksi leffaa, Claire Denis'n WHITE MATERIALin käsikirjoitustyöhön osallistuneen Lucie Borleteaun FIDELIO: ALICE'S JOURNEY ja Aleksandar Hemonin kirjoittama LOVE ISLAND (feat. Franco Nero); Feo Aladagin INBETWEEN WORLDS, pääosassaan aina loistava Ronald Zehrfeld (BARBARA, PHOENIX, FINSTERWORLD ja puolen tusinaa Dominik Grafin elokuvaa); pääasiassa näyttelijöiden perusteella myös David Ruehmin vampyyri-psykoanalyysikomedia THERAPY FOR A VAMPIRE (Jeanette Hain vampyyrina) ja Marina Eibl-Eidesfeldtin debyytti THE SPIDERWEBHOUSE (katson periaatteessa mitä tahansa mihin Sylvie Testud on sekaantunut edes sivuosatyönä); sekä näyttelijästä (THE COUNTERFEITERS) ohjaajaksi muutaman vuoden takaisella hyvin tehdyllä, mutta pikkuisen plaisulla ATMENilla siirtyneen Karl Markovicsin uusi SUPERWORLD ja Gabriele Salvatoresin nuortensarjaan sijoitettu erilainen supersankarielokuva (lohdutukseksi, kun Thomas Salvadorin VINCENT jäi saamatta...) THE INVISIBLE BOY. Tässä vain pikavilkaisulla kiinnostavimmat teatterilevityksen ulkopuolelle jäävästä valikoimasta - tarkempi tutkimus paljastaisi jälleen varmasti lisääkin enemmän tai vähemmän mielenkiintoista, mutta jo näiden sovittamisessa aikatauluun ja budjettiin tullee ongelmia. Lisää näistä ja mahdollisesti muista näkemistäni leffoista festivaalin aikana.

ONNESTA (Dave Berg & Elina Reinikka, 2014)

Tekisi mieli aloittaa listaamalla tapoja, joilla Dave Bergin ja Elina Reinikan ONNESTA erottuu edukseen kotimaisten nykyelokuvien joukosta, mutta vaikka yritän poikkeuksetta ja toiveikkaana katsoa kaikki kiinnostavalta vaikuttavat suomalaiset, en oikeastaan ehdi seuraamaan niitä niin tiiviisti että pystyisin moisia vertailuja uskottavasti tekemään. Tällä kertaa ei tosin ole tarviskaan vertailla, sillä harvoin tulee ylipäänsä mistään vastaan näin odottamattoman omaperäistä ja elinvoimaista elokuvaa; harvoin myöskään sellaista joka vastaisi aiheiltaan ja toteutukseltaan niin hyvin omaa käsitystäni elokuvasta parhaimmillaan. Melodraamaa kaihtamaton ja emotionaalisessa intensiteetissään häpeämätön, tempoltaan ja dialogiltaan hengästyttävä, genre- ja taide-elokuvaa luontevasti yhdistävä ja mikrobudjetilla lyhyessä ajassa kasattu ONNESTA rastii koko bingorivin - lyhyesti sanottuna, se on enemmän tai vähemmän juuri sellainen suomalainen elokuva jonka olen aina toivonut näkeväni, enkä oikein osaa erotella mikä osa sen aiheuttamasta liikutuksesta johtuu tästä täysosumasta ja mikä itse tarinasta.

Elokuvan tekemää vaikutusta lisäsi yllätysmomentti, sillä en muistanut kuulleeni tekijöistä aiemmin - tosin myöhempi tutkimus paljasti molempien työskennelleen useammissakin hyväksi havaitsemissani projekteissa: pääasiallisesti teatterikentällä aktiivinen Reinikka oli pääroolissa Anssi Mänttärin viimevuotisessa elokuvassa ROMANSSI, joka (kuten myös mainio SAUNAVIERAS) oli Bergin kuvaama - mutta heidän oma elokuvansa on sen verran kaukana "Mänttäri-tyylistä" etten olisi tätä yhteyttä tullut spontaaniksi ajatelleeksi. Kuvataideakatemiasta 2013 valmistuneen Bergin teosluettelo koostuu pääasiassa galleriakonteksteissa esitetyistä fantastisista 3D-lyhytanimaatioista (kts. esim. hänen YouTube-kanavaltaan 2D-versiona löytyvä intensiivinen NO NAMES BEYOND THIS POINT viime vuodelta), mutta tämä on itse asiassa jo hänen kolmas pitkä  elokuvansa: ensimmäinen, samaten Reinikan kanssa yhteistyönä ohjattu OVIA JA LUKKOJA (2011) nähtiin valmistuttuaan sekä valitettavasti tauolle jääneellä Reikäreuna-festivaalilla että Sodankylässä (jossa sitä kehuivat mm. Antti Alanen ja Mikko Piela), minkä jälkeen se näyttää kadonneen kartalta; NÖYRYYDESTÄ (2012) sen sijaan jäi vähemmälle huomiolle. ONNESTA on saanut viimevuotisen galleriaesillepanonsa lisäksi kaksi pienimuotoisempaa festivaalinäytöstä Helsingissä (UUEF ja AAVE), mutta tämän "tunnistamattoman elokuvallisen esineen" (kuten ranskalaiset tällaisia olemassaoleviin muotteihin sopimattomia ja siksi usein markkinoilla valitettavasti väliinputoavia elokuvia nimittävät) soisi kyllä löytävän tiensä huomattavasti suuremmankin yleisön nähtäville: Berg ja Reinikka sekoittavat genrejä (romanttinen komedia, parisuhdedraama, melodraama) ja ilmaisuvälineitä (elokuva, teatteri, videotaide) luontevuudella joka muistuttaa paitsi tällaisten jaottelujen käyttökelvottomuudesta muuhun kuin markkinointiin, myös perinteisten genrejen ja tarinoiden sisältämistä ehtymättömistä mahdollisuuksista luoville elokuvantekijöille.

ONNESTA alkaa animoidulla johdannolla, jossa "kamera" lipuu läpi tuulen ja sateen kohti kerrostalon ikkunaa ja ikkunasta sisään. Sisältä löytyvä näkymä jää toistaiseksi käsittämättömäksi, mutta petaa elokuvan alkupuolen kanssa kontrastoivan hieman pahaenteisen tunnelman, joka jää mieleen sävyttämään seuraavaksi nähtävää. Tummasävyisestä johdannosta leikataan suoraan päinvastaiseen tunnelmaan: täydessä vauhdissa olevaan karrikoituun, pisteliääseen ja puheliaaseen parisuhdekomediaan (elokuvan traileri koostuu kokonaisuudessaan tästä ensimmäisestä varsinaisesta kohtauksesta - ratkaisu joka saattaisi tosin houkutella pahaa-aavistamatonta "suurta yleisöä", jos he sen vain jotenkin sattuisivat näkemään, mutta ei oikein anna leffasta kokonaiskuvaa, ja saattaa toisaalta karkottaa "vakavaa" ilmaisua palvovaa taideleffaväkeä: heidän menetyksensä). Tarinallisuudestaan huolimatta ONNESTA on juoneltaan siinä määrin pelkistetty, ettei sen tapahtumien referoinnissa oikeastaan ole mieltä: riittäköön sanoa että kyse on yhden parisuhteen sairaskertomuksesta riitoineen, kriiseineen, eroineen ja jälkipyykkeineen. Elokuvan tarinataso koostuu sarjasta anekdootteja ja sattumuksia joiden funktiona on toimia kimmokkeina elokuvan dialogeille ja monologeille, jotka ovat perinteisesti parisuhde-elokuvien päärakennusainesta - mieleen tulee kaksi lajityypin hienointa esimerkkiä viime vuosilta, Maren Aden dialoginen EVERYONE ELSE (2009) ja Dag Johan Haugerudin monologinen I'M THE ONE YOU WANT (2014), joihin tätä yhdistää erinomaisen tekstin lisäksi myös rajallisten resurssien inspiroitunut hyödyntäminen. Tällainen dialogivetoisuus vaatii paljon näyttelijöiltä, mutta niin teatterilavoilla kouliintuneet pääosanesittäjät Elina Hietala (ROMANSSI, Q-Teatterin IHANAT IHMISET) ja Matti Laine (AJOMIES) kuin sivuosanäyttelijätkin (mukana mm. Juuso Hirvikangas!) ovat täysillä mukana ja enemmän kuin tehtäviensä tasalla.

Nykyelokuvan pakkomielteisen "visuaalisuuden" vastapainoksi on aina virkistävää kohdata leffa, joka luottaa ensisijaisesti vahvaan tekstiin. Tästä ei kuitenkaan seuraa että ONNESTA olisi kuvakerronnaltaan jotenkin tylsä - päinvastoin, se on kuvallisilta ratkaisuiltaan omaperäinen (vain yhtenä esimerkkinä, koko elokuva on jälkikäsitelty sekoittamalla digikuvattuun materiaaliin tyhjistä filminpätkistä kuvattu tekstuurikerros), valo- ja värikylläinen, ja ennen kaikkea supernopea: hyperkineettisen ilmaisun esikuvia voi kenties arvailla lukuisien elokuvallisten viittausten sekaan sirotelluista IN THE MOOD FOR LOVE -nyökkäyksistä (vaikka rytmiltään ja valaistukseltaan se tuo pikemmin mieleen Wongin ja Doylen vauhdikkaammat 90-luvun yhteistyöt). Henkilöt, kamera ja ääniraita ovat jatkuvassa liikkeessä, joka ei ole mitään väkinäistä kameranheiluttelua tai paikallaan polkevaa kohellusta, vaan täysin hallittua ja itse kertomuksen rakenteesta kumpuavaa eteenpäin vievää liike-energiaa, joka pitää katsojan otteessaan koko elokuvan keston ajan, lähes jatkuvan taustamusiikin (sekoitus Bergin omaa ja mainiosti toimivaa CC-lisensoitua valmismusiikkia) tukiessa elokuvan tonaalisia liukuja ja käännöksiä hykerryttävästä ja huutonaurattavasta tragikoomiseen ja kuolemanvakavaan. Ilahduttavaa on myös elokuvan suhde siihen naturalismiin, joka on edelleen hallitseva tyylilaji eurooppalaisessa nykyelokuvassa (ja puutteellisesta asiantuntemuksestani huolimatta olen ymmärtänyt ettei suomalainen elokuva tee tähän suurta poikkeusta), ja joka lentää tässä äärimmäisen tervetulleella tavalla pihalle jo ensi minuuteilla. Apean dokumentaarisuuden sijaan ONNESTA sukeltaa välittömästi pintakerrosten alle, vaihdellen lennossa objektiivisen, subjektiivisen ja subjunktiivisen välillä: henkilöhahmot puhuvat kameralle toisistaan huolimatta, kommentoivat toistensa monologeja, tekevät kuvitteellisia asioita, ja intensiteetin hiljalleen kasvaessa henkilöiden psyykensisällöt alkavat vaivihkaa manifestoitua kuvaraidalla Bergin mallintamien CGI-elementtien muodossa. Elokuvalliset lainat, musiikinkäyttö ja subjektiivinen kerronta kulminoituvat elokuvan uskomattomassa taitekohdassa öisessä karaokebaarissa: on vaikea kuvitella että kyynisinkään katsoja voisi olla vaikuttumatta tämän kohtauksen emotionaalisesta latauksesta, elokuvantekijöiden uskalluksesta puhumattakaan.

Monella tavoin samanhenkisesti kuin taannoin ylistämäni, yhtä lailla ankean todenkaltaisuuden syvempiä totuuksia esiinkaivaakseen hylännyt hieno FINSTERWORLD (2013), ONNESTA piirtää yhden intiimin ihmissuhteen kautta viiltävän tarkan kuvan nykyihmisen olemassaolon tilasta - peloista ja toiveista, odotuksista ja pettymyksistä, epävarmuuksista ja harhakuvista, katoavaisesta onnesta ja jatkuvasta epätoivosta - ja samalla koko modernia yhteiskuntaa vaivaavista komplekseista ja pahoinvoinnista: suoraan ohuen pinnan alla lymyää jotain mustaa ja myrkyllistä, joka vain odottaa sopivaa repeämää ryöpsähtääkseen esiin. Tämä yksilöllisen ja yhteisöllisen kaksoisvalotus tekee jo yksin rakkaustarinanakin liikuttavasta elokuvasta niin syvästi resonoivan. ONNESTA on sosiaalisesti ja emotionaalisesti pureva, vimmalla, vakaumuksella ja näkemyksellä tehty elokuva, jonka niin muoto ja sisältö kuin keinot ja päämäärätkin vastaavat täydellisesti toisiaan. Ehdottomasti yhtenä parhaista viime vuonna näkemistäni elokuvista (ja koskaan näkemistäni kotimaisista) se tuo kaivattua piristystä suomalaisen elokuvan kentälle; toivokaamme että se saa vielä tavalla tai toisella tilaisuuden tavoittaa ansaitsemansa kokoisen yleisön. Kymmenen tähteä.

Päivitys 21.8.: ONNESTA nähdään tämän vuoden Rakkautta ja Anarkiaa -festivaalilla! Ainoa näytös la 26.9. klo 21:00.

DREILEBEN (Christian Petzold, Dominik Graf & Christoph Hochhäusler, 2011)

Aluksi tärkein: puheena oleva trilogia on tämän blogin ehdotonta ydinasiaa, rikollisen ylenkatsottua nykyelokuvaa sen parhaasta päästä. Jos ylipäänsä mikään näillä sivuilla suosittelemastani millään tasolla kiinnostaa, DREILEBEN on välttämätöntä katsottavaa. Tehkää minut iloiseksi ja katsokaa se nyt kun Yle Teema tarjoaa helpon mahdollisuuden!


DREILEBEN-trilogia sai alkunsa vuonna 2006, kun kolme eri vuosikymmenillä syntynyttä saksalaisohjaajaa - ns. "Berliner Schulen" nuoremman polven perustaman Revolver-lehden päätoimittaja Christoph Hochhäusler (s. 1972), Sodankylässä tänä vuonna vieraileva ja tässä vaiheessa sen kummempia esittelyjä kaipaamaton ensimmäisen polven Berliinin-koululainen Christian Petzold (s. 1960) sekä saksalaisen genre- ja televisioelokuvan pitkän linjan mestari, Berliinin-tyyliä terävästi kritisoinut (mutta monia sen piiristä tulleita elokuvia myös avoimesti ihaileva) Dominik Graf (s. 1952) -  ryhtyivät kirjeenvaihtoon koskien kotimaisen elokuvan tilaa, tulevaisuutta ja sitä uhkaavia kehityksiä: genre-elokuvan katoamista, tukirahoitetun taide-elokuvan akateemista kangistumista, käsikirjoitusten ja henkilöhahmojen köyhtymistä (Grafin sanoin: "jos asiat jatkuvat entisellään, meillä on Saksassa pian enemmän elokuvakoulutettuja ihmisiä kuin sellaisia joiden elämistä kannattaisi tehdä elokuvia"). Ajatustenvaihdon tuloksena herrat saivat idean esittää televisiolle projektia, jossa kukin heistä toteuttaisi omalla tyylillään yhden näkökulman yhteiseen tarinaan, ilman että he olisivat työn aikana keskenään tekemisissä: jokainen näkisi kahden muun elokuvat vasta niiden valmistuttua. Projekti sai vastakaikua televisioyhtiöiltä, ja kaavailtu elokuvatrilogia valmistui vuonna 2011.

Elokuvia yhteen sitova juoni on kaikessa lyhykäisyydessään seuraava: Saksan metsäisessä sydämessä Thüringenin osavaltiossa sijaitsevassa Dreilebenin pikkukaupungissa karkaa sairaalasta hengenvaarallisena seksuaalirikollisena pakkohoitoon tuomittu Molesch-niminen mies, joka on saatava kiinni ennen kuin tulee ruumiita. Trilogian kolme elokuvaa kuvaavat episodimaisesti samanaikaisia tapahtumia Dreilebenin elämässä, Moleschin hahmon häilyessä pahaenteisenä reunamilla. Ensimmäinen osa keskittyy sairaalassa siviilipalvelusta suorittavan Johanneksen lomaromanssiin hänen sattumalta tapaamansa bosnialaisen hotellisiivoojan kanssa, keskimmäinen juttua tutkimaan hälytetyn rikospsykologi Johannan yksityiselämään, ja vasta viimeisessä osassa päästään varsinaisesti käsiksi itse jahtiin. Mitään sataprosenttista sarjamurhaajatrilleriä on turha odottaa, mutta kaikki genre- sun muut ennakko-odotukset kannattaa muutenkin heittää heti kättelyssä jorpakkoon: DREILEBEN on monisärmäinen ja -mutkainen eepos, missä mikään ei ole sitä miltä aluksi näyttää, ja jonka todelliset aiheet alkavat näyttäytyä vasta kolmen elokuvan asettuessa keskenään vuorovaikutukseen.

Ensimmäinen osa ETWAS BESSERES ALS DEN TOD (BEATS BEING DEAD) pitää omassa kirjanpidossani jaettua ykköstilaa Christian Petzoldin tuotannossa (se toinen on GESPENSTER, 2005). Tämä ohjaajalle ominaisesti kirkkaalla ja täsmällisellä tyylillä ohjattu katkeransuloinen teiniromanssi, joka ammentaa aiempaa suoraviivaisemmin myös hänen nuoruuden idoleiltaan Hitchcockilta ja Carpenterilta, kiteyttää vajaassa 90 minuutissaan koko trilogiaa kannattelevan mahdollisten maailmojen (ja eritoten traagisesti menetettyjen mahdollisuuksien) tematiikan sydämensärkevällä ja peräti fyysisiä reaktioita herättävällä intensiteetillä: itse muistan haukkoneeni henkeä Kino Tapiolan penkissä useampaan otteeseen, ja tarinan kulminaatio kirvoitti lukemani mukaan kovaäänisen huudahduksen niin Dominik Grafin vaimon Caroline Linkin (ennakkonäytöksessä) kuin Sight & Sound -lehden Nick Hastedinkin (yksin kotona tv:n ääressä) kurkuista. Niin suvereenin suggestiivista on Petzoldin kuvaruudun sisä- ja ulkopuolisen tilan käyttö, että mikäli hän tiimeineen (kuvaaja Hans Fromm ja leikkaaja Bettina Böhler nimittäin ansaitsevat osan kunniasta) joskus päättää ja/tai saa tehdä puhdasverisen kauhutrillerin, siinä saattaa olla monelle omistautuneelle genreohjaajalle oppitunnin paikka.

Keskuspaikkaa pitävä KOMM MIR NICHT NACH (DON'T FOLLOW ME AROUND) viskasi saksalaisen veteraaniohjaaja Dominik Grafin oitis kansainvälisten kriitikkojen tutkalle: itse pidän hänen tuotantoaan tämän vuosikymmenen toistaiseksi innostavimpana elokuvallisena löytönä (kuten kerroin taannoin tekstissäni miehen uusimmasta mestariteoksesta BELOVED SISTERS). Grafin osio on sikäli yllättävä, että vaikka ohjaaja tunnetaan kotimaassaan parhaiten nimenomaan rikosjännäreistä ja poliisisarjoista (tosin hänen valtava filmografiansa ei suinkaan rajoitu niihin), varsinainen jännitysjuoni on siinä pitkälti taka-alalla: kuten Petzoldin avausjakso, KOMM MIR NICHT NACH tapahtuu tarinan laitamilla, keskittyen paikalle komennetun rikospsykologi Johannan ja tämän vanhan ystävän jälleennäkemiseen ja heidän menneisyydestään paljastuviin yllättäviin yhteyksiin. Grafille tyypillisellä tavalla elokuva on täynnä runsasta ja rönsyilevää rohmerilaista dialogia (juuri vähäpuheisuus ja kielellisen kommunikaation merkityksettömyys oli keskeinen seikka hänen nuorempien kollegoidensa töihin kohdistamassa kritiikissä, josta DREILEBEN-projekti sai alkunsa), roegilaista montaasia (nopeita väliinleikattuja yksityiskohtia huoneissa olevista esineistä ja kirjoista, joukossa Grafin kirjallisia esikuvia kuten Benjamin Constant ja Dorothy Parker) ja kolmionmallisia eroottisia jännitteitä; ei ole liioittelua sanoa että Graf pakkaa yhteen elokuvaansa enemmän ideoita ja inspiraatiota kuin mahtuu tusinaan keskinkertaisia festivaalitäyteleffoja.

Kolmikon kuopus Christoph Hochhäusler tunnetaan (ainakin tässä huushollissa) erinomaisista, hieman painajaismaisista trillereistään (mm. itsensä Claire Denis'n ihailema ja epäilläkseni jossain määrin hänen LES SALAUDSiinsa vaikuttanut UNTER DIR DIE STADT, 2010), joiden perusteella itse asiassa alun perin menin DREILEBENiä katsomaan (Petzold oli vielä tuolloin minulle pelkkä nimi, Graf ei sitäkään), ja samalla linjalla jatkaa hänen trilogialle ohjaamansa päätösosa EINE MINUTE DUNKEL (ONE MINUTE OF DARKNESS). Episodi keskittyy Moleschin pakomatkaan ja takaa-ajoon, sairasloman takia operaation ulkopuolelle jääneen rikosetsivän omien tutkimusten tuodessa samalla miehen taustoista esiin seikkoja, jotka tekevät tarinasta vieläkin vähemmän yksiselitteisen: Hochhäusler luonnehti Cahiers du Cinéman haastattelussa tätä elokuvaa eräänlaiseksi versioksi Fritz Langin YOU ONLY LIVE ONCEsta, jossa (murhaan) syytön mies tulee poliisin jahtaamana tappaneeksi toisen (itse asiassa tämän idean ituna oli eräs Petzoldin väärin muistama Friedrich Schillerin tarina). Mm. Peter Liechtin loistavan MARTHA'S GARDENin pääosasta tuttu teatteri- ja tv-jermu Stefan Kurt tekee vaikuttavan roolin takaa-ajettuna Moleschina, Berliinin-koulun hovikuvaaja Reinhold Vorschneider taltioi Thüringenin myyttisten metsien luonnonvalon totutulla mestaruudellaan - ja elokuvaa otsikoiva "minuutti pimeää" varmistaa että langat jäävät repsottamaan auki katsojan mieleen pitkäksi aikaa...

Kuten sanottu, DREILEBEN on monella tasolla toimiva kokonaisuus, jonka teemoina ovat menetetyt toiveet ja mahdollisuudet, pienten sattumien arvaamattomat seuraukset, menneisyyden jatkuvuus nykyisyydessä - paitsi suhteessa itse näitä kolmea elokuvaa yhdistävään kertomukseen, myös elokuvataiteeseen itseensä (Graf: "etsin kysymykseni ja mahdolliset vastaukset niihin elokuvahistoriasta... kaikessa mitä teen, yritän pysyä lähellä menneisyyttä, kuin takkatulta"). Se on tärkeä myös yhtenä hienoimmista viimeaikaisista esimerkeistä television tarjoamista mahdollisuuksista eteenpäin katsovalle elokuvalle, ja siitä miten mielikuvitukselliset ohjaajat voivat yhä onnistua rikkomaan television jähmeitä formaatteja (Graf jatkaa: "on tehtävä kaikki mahdollinen formaattijärjestyksen, lähetysaikaslottien, kontrolloidun sovinnaisuuden rikkomiseksi... vastustaa standardeja, käydä niitä vastaan ja hämmentää niitä, se on kaikkein tärkeintä"). Harmillista kyllä saksalainen levittäjäyhtiö Telepool ei katsonut aiheelliseksi varustaa Blu-ray-julkaisuaan englanninkielisillä teksteillä (jotka tosin löytyvät internetistä), ja alustavasti kaavailtu kansainvälinen julkaisukin kaatui erään huomattavan amerikkalaisen dvd-yhtiön edustajan mukaan musiikkioikeuksien poskettomiin kustannuksiin (kyseessä on epäilemättä yksi Petzoldin episodin kohokohdista, jota en tässä yhteydessä viitsi spoilata: sanottakoon vain että kyseessä on yksi 1970-luvun länsimaisen popmusiikin koskemattomimmista mestariteoksista - joka hyökkää elokuvassa niin puskan takaa että hyvä etten kieltäni nielaissut). Yle Teema on tehnyt kulttuurityön hankkimalla esitysoikeudet tähän trilogiaan, joka on paitsi erinomainen johdatus kolmen Saksan kiinnostavimman ohjaajan tuotantoon, myös kappale viime vuosien tärkeintä eurooppalaista elokuvaa sinänsä.

DREILEBEN-trilogia Yle Teemalla kesäkuussa 2015 seuraavasti:  ETWAS BESSERES ALS DEN TOD (Christian Petzold) ke 10.6. klo 22:00 // KOMM MIR NICHT NACH (Dominik Graf) ke 17.6. klo 22:25 // EINE MINUTE DUNKEL (Christoph Hochhäusler) ke 24.6. klo 21:50. Elokuvat löytyvät myös Goethe-instituutin kirjastosta englanniksi tekstitetyillä DVD:illä. Suositeltavaa oheislukemistoa on Berlinalen ensi-iltaa varten valmistettu pressivihko, joka sisältää ohjaajien mietteitä elokuvistaan sekä englanniksi käännettyjä otteita heidän alkuperäisestä kirjeenvaihdostaan.

BELOVED SISTERS (Dominik Graf, 2014)

Yli tai alle 140-merkkisiä kirjoituksiani edes sivumennen seuranneilta tuskin lienee jäänyt huomaamatta, että saksalainen Dominik Graf (s. 1952) nauttii omassa päänsisäisessä panteonissani sangen korkeaa kunnioitusta: itse asiassa hän lukeutuu siihen todella pieneen nykyohjaajien joukkoon, joiden temperamentti ja elokuvallinen sensibiliteetti vastaa niin suurilta osin omaani, että hänen elokuvansa tuntuvat läheisiltä jo kaikkea analyysia edeltävällä täysin intuitiivisella tasolla. Ehkä juuri siksi en ole uskaltautunut kirjoittamaan miehen elokuvista pidemmin (olen tosin kynäillyt hänen uraansa yleisemmin käsittelevän pidemmän artikkelin, joka hautuu toistaiseksi erään omaa blogiani huomattavasti laajempilevikkisen julkaisun mietintämyssyssä), mutta nyt kun Goethe-instituutti on valinnut saksalaisen elokuvan viikkojensa ohjelmistoon Grafin uusimman, useassa yhteydessä viime vuoden parhaaksi elokuvaksi nimeämäni periodidraaman DIE GELIEBTEN SCHWESTERN, lienee sopiva hetki yrittää kirjoittaa muutama rivi vaikkapa siinä toivossa että joku innostuisi vielä sen seurauksena hakeutumaan tämän poikkeuksellisen elokuvan näytökseen.

Elokuvan aiheena on runoilija Friedrich Schillerin (jota elokuvassa esittää mainio Florian Stetter) ja hänen puolisonsa Charlotte von Lengefeldin (Henriette Confurius) sekä tämän sisaren Carolinen (hypnoottinen Hannah Herzsprung) kolmensuuntaisesta kirjeenvaihdosta (ja Carolinen romaanista AGNES VON LILIEN) pääteltävissä oleva, mutta historiallisesti vahvistamaton kolmiosuhde. Kolmen ihmisen väliset romanttiset konfiguraatiot ovat yksi Dominik Grafin elokuvien itsepintaisesti toistuvia motiiveja (vrt. DIE FREUNDE DER FREUNDE, KOMM MIR NICHT NACH, DIE ROTE KAKADU, jne.), eikä ihme että tuottaja Uschi Reich keksi ehdottaa aihetta juuri Grafille, niin runsaasti siinä on hänen keskeisten kiinnostuksenkohteidensa viljelymaata: saksan kielen erityisolemus ja kielellisen kommunikaation tärkeys, epätoivoinen romanssi melodraaman lähteenä, tiedotusvälineet, yksityisen ja yhteiskunnallisen välinen suhde (Schillerin kuuluisan näytelmän otsikko KABALE UND LIEBE, Kavaluus ja rakkaus, voisi hyvin otsikoida suurta osaa Grafin filmografiasta)... Runoiljan ja sisarusten kolmiodraaman lisäksi elokuva sivuaa mm. samaan aikaan käynnistynyttä Ranskan vallankumousta, teollisen kirjanpainatuksen kehitystä (tuo nelisen vuosisataa käytännössä samalla periaatteella toiminut taito oli Schillerin ajan teknologisten innovaatioiden seurauksena todellisen mullistuksen kynnyksellä: pian hänen kuolemansa jälkeen yleistynyt höyrykäyttöinen rotaatiopaino teki siitä tehokkaan työkalun radikaalien ideoiden levittämiselle - tässä on vaikea olla näkemättä yhteyttä Grafin omaan kiinnostukseen televisiota kohtaan subversiivisen elokuvataiteen ihanteellisena levityskanavana), naisten asemaa 1800-luvun lopun saksalaisissa kulttuuripiireissä, jne. Näistä historiallisesti sangen yksityiskohtaisistakin aineksista huolimatta elokuvan varsinaiset teemat ovat kuitenkin inhimillisyydessään universaaleja, ja sen tapa esittää ne energisyydessään vastustamaton.

Dominik Grafin elokuville tyypillinen ripeä tempo on läsnä heti ensi sekunneilta, ja lähes kolmen tunnin kestostaan huolimatta se kiitää ohi sangen nopeasti silkan mukaansatempaavuutensa voimalla. Oli kyse sitten rikossarjasta (Grafin pääasiallinen työsarka - suomalaiset katsojat voivat olla tietämättään nähneet hänen kädenjälkeään joissain erityisen onnistuneissa DER FAHNDER -sarjan jaksoissa, jota esitettiin täällä nimellä "Ajo päällä") tai historiallisesta pukufilmistä (joista tämä ei muuten ole ensimmäinen: kts. Clemens von Brentanon elämää käsittelevä DAS GELÜBDE vuodelta 2007), melodraama on Grafin ominta aluetta: Ekkehard Knörer on kirjoittanut osuvasti hänen ainutlaatuisesta kyvystään louhia kliseisestä materiaalista korkeimman luokan totuuksia (valitettavasti kyynisin osa katsojista havaitsee pintapuolisesti vain kliseet ja sammuttaa välittömästi tunnereseptorinsa, mistä syystä Grafin tyylillä on tapana jakaa katsojia voimakkaasti kahtia yhtä intohimoisiin kannattajiin kuin vastustajiinkin) - niin myös tässä elokuvassa, kun Schillerin ja sisarusten suhdevyyhdin samanaikaisesti monimutkaistuessa ja kerätessä kierroksia, Grafin rakastamat vimmaisen dramaattiset, jopa yliammutut (Knörer: "the 'too much' is the very medium he works and sculpts in") kohtaukset seuraavat toisiaan: vannotaan ikuisia valoja pauhaavan vesiputouksen juurella, kouristellaan verta yskien ja paiskotaan perintölautasia seinään (on huomattava että tämä valtavan elämänvoiman ylipursuaminen heijastaa myös historiallista tapahtuma-aikaa, ja esim. Ranskan kumouksellisen kuohunnan ylilyönnit ovat elokuvassa keskeisesti esillä). Kuten muissakin Grafin elokuvissa, niille jotka ovat valmiita antautumaan pelottomasti kyytiin, luvassa on hengästyttävä vuoristorata halki, Christoph Huberin sanoin, "ikuisesti kauhistuttavien, syvien ja ristiriitaisten emotionaalisten totuuksien".

Tyylillisesti ja muodollisesti elokuva pursuilee epäsovinnaisia ideoita ja oivalluksia, aina ruudulle lennähtelevistä värikkäistä väliteksteistä loppunäytöksen suoraan päin kameraa luettuihin kirjeisiin; dialogi on runsasta ja nopeaa, kuten Grafilla aina, ja kielenkäyttöön kiinnitetty huomio on muutenkin tarkkaa - vain yhtenä esimerkkinä Goethen näyttämisen ongelmaan löydetty ratkaisu pitää tämä näkymättömissä ja tunnistettavissa vain Frankfurtin murteesta (oma kielikorvani ei suinkaan ole niin kehittynyt että olisin tajunnut tätä, vaan olen huomion velkaa Olaf Möllerille ja Anne-Katrin Titzelle). Ohjaajalle tyypillinen äkkizoomauksilla ja häivytyksillä höystetty omintakeinen ja vilkas visuaalinen tyyli on saanut jotkut dogmaattisemmat kriitikot moittimaan elokuvaa "televisiomaiseksi" (yksi aikamme älyvapaimpia ja merkityksettömimpiä käsitteitä, semminkin kun joka toinen leffakirjoittelija tuntuu käyttävän enemmän aikaa TV:n kuin elokuvien katsomiseen!) - tosiasiassa tämä on kuitenkin Grafin tuotannossa yksi perinteisimmin "elokuvallisia" töitä (vastaavasti aivan yhtä typerä käsite, mutta ymmärrätte pointin), jonka juuret ovat mm. myöhäisen Truffaut'n ja Rohmerin periodielokuvissa (molemmat Grafille tärkeitä inspiraation lähteitä yleisemminkin); Daniel Kasman on verrannut sitä erinomaisessa artikkelissaan jopa Scorsesen AGE OF INNOCENCEen (elokuva on muutenkin saanut kansainvälisesti ilahduttavan hyvän vastaanoton, johon voi perehtyä tarkemmin vaikkapa mainion Critics Round Up -koontisivuston kautta).

Jälleen kerran iso hatunnosto Goethe-instituutille tämän kotimaisilta festivaaleilta mm. epäajanmukaisen pitkän kestonsa vuoksi pois jääneen mestariteoksen tuomisesta suomalaiskatsojien ulottuville - tosin heidänkin esityssarjassaan näytetään elokuvan lyhemmäksi saksittu teatteriversio, jonka muuttuneeseen rytmiin Graf ei omien sanojensa mukaan ollut erityisen tyytyväinen, mutta sekin lienee parempi kuin ei mitään: itse matkustin vuosi sitten Kööpenhaminaan varta vasten nähdäkseni elokuvan täyspitkän version CPH:PIX-festivaalilla, jossa oli myös ohjaajan kunniaksi järjestetty kolmen elokuvan miniretrospektiivi. Vastaavaa tilaisuutta Suomeen odotellessa, pahinta Graf-kuumetta voi lievittää Goethe-instituutin kirjastosta löytyvällä (tai erittäin edullisesti Saksasta tilattavissa olevalla) 10-osaisella poliisisarjalla IM ANGESICHT DES VERBRECHENS (2010), joka on toistaiseksi ainoa kaupallisesti saatavilla oleva englanniksi tekstitetty teos Dominik Grafin filmografiasta. Instituutin kirjastosta löytyy lisäksi lainakäyttöön tarkoitettu teksteillä varustettu julkaisu Christian Petzoldin ja Christoph Hochhäuslerin kanssa tehdystä DREILEBEN-trilogiasta (2011): juuri tuon trilogian keskimmäinen, Grafin ohjaama osa KOMM MIR NICHT NACH toimi monille (itseni mukaan lukien) herätteenä tutustua hänen tuotantoonsa - tutkimusretki joka on ollut itselleni yksi tämän vuosikymmenen henkilökohtaisesti mullistavimpia ja jatkuvasti palkitsevimpia elokuvallisia tapauksia, ja jolle toivon monien muidenkin päätyvän vaikkapa DIE GELIEBTEN SCHWESTERNin innostamana.

BELOVED SISTERS näytetään osana Goethe-insituutin saksalaisia elokuvaviikkoja vielä Oulussa sunnuntaina 3.5. (Elokuvateatteri Studio, klo 19:00). Saksalaisella Blu-ray-julkaisulla on elokuvan molemmat leikkausversiot, mutta ei tekstitystä; amerikkalainen Music Box Films julkaisee täyspitkän version Blu-raylla toukokuun 12. päivä.

Lisäys 21.6.2016: BELOVED SISTERS on nyt saatavilla englanniksi teksitetyllä DVD:llä, täyspitkänä versiona, Goethe-instituutin kirjastosta!