DE DØDES TJERN (Kåre Bergstrøm, 1958)

Norjalaisohjaaja Kåre Bergstrømin (1911-1976) neljäs pitkä elokuva kuuluu siihen lähes masentavan runsaslukuiseen joukkoon, joka koostuu pienissä kotimaissaan korkealle arvostetuista ja tasoltaan maailmanluokkaa olevista, mutta kansainvälisesti lähestulkoon tuntemattomista teoksista (eli samaan sakkiin kuin meiltä Suomesta vaikkapa Niskasen KAHDEKSAN SURMANLUOTIA tai lähemmästä länsinaapurista Hasse Ekmanin FLICKA OCH HYACINTER - ja vielä jonkin aikaa sitten tsekkiläisen František Vláčilin MARKETA LAZAROVÁ, kunnes se brittiläisen Second Run -yhtiön ansiosta singahti kansainväliseen maineeseen ja päätyi sittemmin jopa Criterionin toimesta englanniksi tekstitetylle Blu-raylle); edes internetin kinokulttuurin näennäinen kansainvälistyminen ei yleensä pelasta näiden kaltaisia elokuvia tuntemattomuudelta, koska myös tuo kulttuuri perustuu valtaosin sitkeään kaanonmentaliteettiin, jossa elokuva on riittävän kiinnostava edes ilmaiseksi ladattavaksi vasta kun riittävän suuri määrä ihmisiä on jo etukäteen kiinnostunut siitä (ja samalla logiikalla pienten kielialueiden helmet jäävät, vaikka itse elokuva netistä löytyisikin, usein ilman fanitekstityksiä - ellei joissain harvoissa tapauksissa joku raivokas apologeetti sitten sellaisia omin käsin valmista pelkästä toivosta että saisi edes jonkun katsomaan ihailemansa filmin). Tällaisten elokuvien suhteen on edelleen parempi vara vanhassa: elokuva-arkistoissa ja asiantuntevien kuraattorien työssä.

Sattuu kuitenkin niin, että Norjan neljänneksi parhaaksi elokuvaksi (ja parhaaksi kauhuelokuvaksi, vaikkei se olekaan niin yksioikoisesti luokiteltavissa - norjalainen Wikipedia luonnehtii sitä "rikos-, jännitys- ja kauhuelokuvaksi") äänestetty DE DØDES TJERN ("Kuolleiden lampi") on aikanaan ollut saatavilla englanniksi tekstitetyllä norjalaisella DVD:llä, minkä seurauksena moderni elokuvaharrastaja pääsee siihen suhteellisen vaivatta käsiksi (kaupallinen julkaisu on ajat sitten loppuunmyyty: totta puhuen törmäsin itse jo kauan etsimääni leffaan aivan yllättäen pohjoismaisen VOD-palvelu Filmnetin valikoimassa). Ja käsiinsä Bergstrømin elokuva kannattaa totisesti kaivaa. Se on nimittäin harvinaisen erikoinen tapaus: psykologinen rikosjännäri, joka on naamioitunut kauhuelokuvaksi - vieläpä "cabin in the woods" -genren sellaiseksi, yli 20 vuotta ennen kuin EVIL DEAD (Sam Raimi, 1981) vakiinnutti metsän keskellä olevan mökin kauhun klassiseksi tyyssijaksi - mikä seikka ei merkillistä kyllä tee siitä yhtään vähemmän pelottavaa: voisi sanoa että DE DØDES TJERN ei ole niinkään kauhuelokuva kuin varhainen esimerkki genreillä leikkivästä elokuvasta, joka kysyy mitä kauhuelokuva on (mikä puolestaan on huomattavasti enemmän kuin monista "varsinaisista" kauhuelokuvista voi sanoa, varsinkin nykyään).

Kuten Ö-kauhumaestro William Castlen vasta seuraavana vuonna ilmestyneessä HOUSE ON HAUNTED HILLissä, päähenkilöiden ensemble koostuu eriluonteisista ja -taustaisista henkilöistä (toimittaja, kirjailija, psykologi, jne.), jotka esittävät temperamenttiensa mukaan eriäviä teorioita pelottavien ilmiöiden alkuperästä; näin myös katsoja pidetään alusta asti epätietoisena - mutta siinä missä Castlen elokuva degeneroituu nopeasti itseironiseksi hupailuksi, eikä siten onnistu varsinaisesti pelottamaan (vaikka onnistuukin pari kertaa hieman säikäyttämään, ja loput lyhyestä kestostaan kevyesti viihdyttämään), Bergstrømin parempi pokerinaama sallii hänen synnyttää katsojassa todellista levottomuutta. Edes loppukäänteiden banaali psykoanalyyttisyys - jonka kiertelemätön luonne muuten olisi vielä vuonna 1958 tuotantosäännöstön rippeistä irti sinnittelevässä Hollywoodissa saattanut aiheuttaa kröhää - ei onnistu laimentamaan elokuvan tehoa, eikä viimeisen kuvan ironinen silmäniskukaan latista kertomusta, vaan ainoastaan sinetöi sen itsetietoisen ambiguiteetin: Hitchcockin onnistuneimpien elokuvien tavoin se on monimutkainen pila, jonka ydin on vakava. DE DØDES TJERN on nerokkaan monitasoinen rakennelma, jonka kaikkein ulommaisena kehyskertomuksena toimii kohtaus, jossa kirjailija Bernhard Borge (itse asiassa elokuvan pohjana toimivan romaanin kirjoittaneen André Bjerken pseudonyymi, eli tavallaan fiktiivinen henkilö, jota elokuvassa esittää Henrik "Henki" Kolstad, Bjerken itsensä esittäessä toisessa pääroolissa toimittaja, kirjallisuuskriitikko Mørkiä - kun taas naispääosassa on Bjerken puoliso Henny Moan - oletteko vielä kärryillä?) ryhtyy lukemaan vaimolleen ääneen uusinta jännitystarinaansa "Kuolleiden lampi", jonka annetaan ymmärtää olevan vähemmän mielikuvituksen tuotetta kuin tositapahtumiin pohjautuva reportaasi (Borge suunnittelee varustavansa sen epigrafilla DORIAN GRAYN MUOTOKUVAsta: "voin uskoa mitä tahansa, kunhan se on kyllin uskomatonta") kirjailijan ja tämän kaverien reissusta tapaamaan ystävänsä veljeä tämän metsämökkiin syrjäisen lammen rannalle. Ja arvaahan sen: kun mökissä yövytään ja kummitusjuttuja kerrotaan (taas lisää kerroksia), pupuhan siinä menee pöksyyn - ja pian alkaa kauheita tapahtua. Elokuvan itsereflektiivisyys olisi melkein raivostuttavaa, ellei se olisi niin riemukasta: dialogissa viittaillaan tuon tuostakin vitsikkäästi niin tarinan kummitusjuttu- ja psykoanalyysiaspekteihin kuin Bjerken siviilipersoonaankin ("minä olen kriitikko, kirjoitan vain saadakseni muut lopettamaan kirjoittamisen") - puhumattakaan lajityypillisistä edeltäjistä, erityisesti BASKERVILLEN KOIRAsta (Sherlock Holmeskin mainitaan jo alkuminuuteilla).

Kuten sanottua, kaiken tämän keskellä on kuitenkin kiehtovan synkkä "opetus", jonka Bjerke itse pääsee lausumaan ääneen hieman elokuvan puolenvälin jälkeen pitämässään puheenvuorossa: "Galilein tuominneet eivät halunneet katsoa hänen kaukoputkeensa. Miksi? Koska heidän maailmankuvansa olisi tuhoutunut. Heidän perustuksensa olisivat romahtaneet. He olisivat tulleet hulluiksi. Se pelotti heitä. Samasta syystä nykyaikainen ihminen pelkää nähdä demoneita ja aaveita: jos hän näkisi sellaisen, hänen maailmansa romahtaisi." (Ja vielä aivan loppuminuuteilla, henkilöiden yhä väitellessä tapahtumien todellisesta luonteesta: "Ettekö vieläkään ole ymmärtänyt että ihminen on" - tässä kohtaa Mørk viittilöi ulos mökin ikkunasta - "keskellä pimeyttä?") Jälleen kerran on aihetta siteerata kauhuelokuvan johtavan filosofin Kiyoshi Kurosawan pistämätöntä määritelmää: "Kutsun kauhuelokuviksi niitä elokuvia, joiden aiheena on kauhu, joka seuraa ihmistä läpi koko elämän". Yksikin kiistämätön vilaus omaksutun maailmankuvan romahduttavasta ilmiöstä riittää siihen, ettei elämä palaa enää koskaan entiselleen: omakohtainen tietoisuus yliluonnollisen kauhun mahdollisuudesta on merkinnyt ihmisen loppuiäkseen. Juuri tällä mahdollisuudella Bergstrømin elokuva pelaa: jo pelkästään tämän tapahtumisen ajatus on pelottava, pelkkä suggestio siitä että kohta näkyy jotain, joka muuttaa elämän loppuiäksi. Eikä Bergstrøm tosiaan jätä kummitustaan suggestion varaan, vaan elokuvan sisäkkäisten kertomusten rakenteen avulla pystyy jopa näyttämään sen, kadottamatta hiventäkään sen totuusarvon ambiguiteetista - ja jälleen aikaansa edellä: vanhan merimiehen rotevan haamun horjuva käynti ja vääjäämätön eteneminen tuovat nimittäin klassista kummitusta pikemmin mieleen myöhemmistä kauhuleffoista tutut elävät kuolleet!

DE DØDES TJERN on kaiken kaikkiaan äärimmäisen viihdyttävä ja mielenkiintoinen elokuva, joka ansaitsisi tulla laajemmin tunnetuksi, ja sopisi aivan mainiosti jonkun Masters of Cineman tai Criterionin kokoelmaan, mutta valitettavasti taitaa olla niin että tällaisten pienten kielialueiden helmien julkaiseminen on vastaisuudessakin kotimaisten firmojen vastuulla; toivottavasti norjalaisesta kiekosta ilmaantuu vielä uusintapainos, mutta sillä välin kehotan kaikkia niin rikos-, jännitys- ja kauhuelokuvien faneja kuin elokuvan historiasta ylipäänsä kiinnostuneita hankkimaan Bergstrømin merkkiteoksen näkyville keinolla tai toisella.

Tromsø International Film Festival 2015

70 000 asukkaan Tromsø eli suomalaisittain Tromssa on pohjoiskalotin suurimman, toiseksi vanhimman ja toiseksi parhaan elokuvafestivaalin kotipaikka. Kyseessä on keskikokoinen kaupunkifestivaali, jonka ohjelmisto koostuu tyypillisen eurofestivaali-bulkin lisäksi tarkoin valitusta otoksesta kansainvälisten uutuuselokuvien kärkisarjaa sekä erilaisten teemakokonaisuuksien puitteisiin ujutetuista moderneista klassikoista (tänä vuonna esim. "ihminen ja teknologia" -sarjassa SILENT RUNNING, "kaupunkielämää"-sarjassa SLACKER, jne.). Ohjelmistoon kuuluu lisäksi erikoisuuksia kuten kaupungin keskustorille pystytetty ulkoilmakino ja (kenties itäiseltä naapurifestivaalilta omaksuttu) mykkäelokuvakonsertti, joka keskittyy nimenomaan venäläisen (neuvostoliittolaisen) elokuvan klassikoihin: tänä vuonna nähtiin yksi lajinsa suurimpia mestariteoksia, Abram Roomin TRETJA MESHANSKAJA eli SÄNKY JA SOHVA, erinomaisen norjalais-venäläisen yhtyeen säestyksellä. Varsinainen syy hankkiutua tänä vuonna pohjoisen lähes ympärivuorokautiseen kylmyyteen ja pimeyteen olivat kuitenkin juuri nuo uutuuselokuvien kärkipoiminnat: ohjelmistossa oli peräti viisi "vuonna 2014 missatut" -listani kärkinimistä, joista onnistuin näkemään parin päivän aikana neljä (Tsai Ming-liangin JOURNEY TO THE WEST jäi näkemättä) - ja niinpä saankin tästä "festivaaliraportista" tekosyyn jauhaa niistä hieman. Todennäköisesti kaikki neljä olisivat päätyneet varsinaiselle top-10-listalleni, mutta lista on dokumentti syntyhetkestään enkä käy sitä jälkikäteen päivittämään.

Omalla kohdallani festivaalin ja kenties koko viime vuoden odotetuin elokuva oli Bruno Dumontin alun perin neliosaiseksi TV-sarjaksi valmistunut P'TIT QUINQUIN (enkä ilmeisesti ollut ainoa: yhteen soittoon näytetty 200-minuuttinen kokonaisuus pyöri arkiaamuna klo 9-12 välillä lähes täydelle salille). Sarjan taustoihin ja juoneen en paneudu tässä, vaan suosittelen sen sijaan lukemaan Jaakko Kuitusen Laajakuvaan kirjoittaman erinomaisen artikkelin. Kuten Kuitunen toteaa, tämä komediallisen poliisisarjan muotoon puettu teos on eräänlainen sisarteos Dumontin läpimurtoelokuvalle L'HUMANITÉ (1999), joka tosin jakoi ilmestyessään mielipiteitä huomattavasti jyrkemmin: ilmeisesti lisätty slapstick ja musta huumori yhdistettynä näennäisesti helposti lähestyttävään muotoon sokerikuorruttavat Dumontin töiden vastaanottoa tyypillisesti vaikeuttavia (ja tässä aivan yhtä lailla läsnäolevia) ominaisuuksia siinä määrin tehokkaasti, että kokonaisuus menee helpommin alas myös ns. "suurelle yleisölle" (suhteellisesti ymmärrettynä). Jotakin Dumontin tuotannon filosofisesta johdonmukaisuudesta kertoo nimittäin se, että monet hänen 15 vuoden takaisista L'HUMANITÉa koskevista lausunnoistaan sopivat aivan muuttamattomina P'TIT QUINQUINiin: ohjaaja puhui jo tuolloin sekä burleskin ja tragedian läheisestä naapuruudesta (vaikkei L'HUMANITÉ suinkaan ole mikään komedia, sen groteskeimmat piirteet lähentelevät paikoin koomista) että elokuviensa asennoitumisesta pahuuden käsitteeseen ("ne katsovat pahuutta silmiin.. ne eivät reagoi siihen, toisin sanoen ne eivät pyri järkeistettyyn diskurssiin"; aikaisemman elokuvan päähenkilön tavoin kuvataiteilijan mukaan nimetty etsivä van der Weyden puhuu jatkuvasti "pahuuden sydämestä" ikään kuin selityksenä kylän tapahtumille, ja Dumont on sanonut myös P'TIT QUINQUINin sijaitsevan "järjen ulkopuolella"). Professori Timothy Clark on huomauttanut että Dumontin elokuvat edellyttävät nykykatsojien joukossa harvinaista valmiutta ottaa lukuun niiden teologis-filosofiset viitekehykset, joita huomioimatta jotkut niiden kohtauksista eivät avaudu edes puolittain - nämä piirteet korostuvat QUINQUINissäkin loppua kohden, mutta eivät ole aiheuttaneet samanlaista närästystä kuin L'HUMANITÉ aikanaan; myös Dumontin epäpsykologinen lähestymistapa henkilöhahmoihin on aiheuttanut vaikeuksia joillekin katsojille, mutta QUINQUINin absurdin koominen sävy lieventää tätäkin estettä jokseenkin, ehkäpä koska koomisessa äänilajissa katsoja ei odota samankaltaista psykologisointia kuin draamassa. Nähtäväksi jää riittääkö Ylellä kanttia hankkia tätä ohjelmistoonsa (päivitys: kyllä riitti - hatunnoston paikka!) - joka tapauksessa Dumontin visio on esimerkki juuri siitä mitä suomalaiseen televisioon kaivattaisiin, vaikka sitten tuontitavarana - vai jääkö se festivaalien vastuulle; Espoo on näyttänyt kaksi Dumontin parhaista töistä (HADEWIJCH ja HORS SATAN) ja R&A näytti pari vuotta sitten tätä edeltäneen CAMILLE CLAUDEL 1915:n - verrattain pitkästä kestostaan huolimatta P'TIT QUINQUIN toimi mainiosti ja pitkästyttämättä myös yhdeltä istumalta ilman väliaikaa.

Toinen uutena aluevaltauksena tervehditty, mutta lähemmällä tarkastelulla aivan loogiseksi jatko-osaksi osoittautuva työ on argentiinalaisen Lisandro Alonson pitkään odotettu JAUJA; tosin olen itse nähnyt Alonson aiemmista töistä vain loistavan, salaperäisen LIVERPOOLin (2008) sekä toiselle kinomystikolle, espanjalaiselle Albert Serralle omistetun nimettömän lyhärin, joka kulkee myös nimellä "Carta para Serra" (2011) - muiden suhteen olen niistä lukemani varassa - mutta niihin nähden JAUJAssa on todella poikkeuksellista vain tunnetun pääosanesittäjän (Viggo Mortensen) läsnäolo ja periodi (elokuva sijoittuu valtaosin 1800-luvun lopulle). Tyypillinen Alonso-elokuva kuvaa yksinäistä miespuolista henkilöä vaivalloisella matkalla (yleensä jalan) johonkin tunnettuun tai tuntemattomaan määränpäähän, jonka aikana tai lopuksi yllättävä käänne tai murros heittää aiemmin nähdyn arvoitukselliseen valoon. JAUJA ei tee poikkeusta kummassakaan suhteessa. Elokuvan päähenkilönä on Argentiinan armeijan leivissä työkomennuksella oleva insinööri, kapteeni Gustav Dinesen (Mortensen), joka jättää asemansa etsiäkseen sotilaskarkurin mukaan lähtenyttä tytärtään, eksyen lopulta täydellisesti autiomaahan. Ollaan eksistentialistisen westernin perinteessä: lännenelokuva preerialla harhailevine yksinäisine miehineenhän on osoittautunut historiallisesti erityisen hedelmälliseksi vertauskuvaksi olemassaolon keskellä eksyneelle ihmiselle, ja Alonson kuvalliset ratkaisut Academy-suhteineen sekä "akvaariovalaistuine" yökohtauksineen (muistamme Serge Bozonin samanhenkisen tribuutin B-sarjan länkkäreille loistavassa sotaelokuvahybridissään LA FRANCE) lienevät myös tribuutteja lännenelokuvien historian suuntaan. Tunkeilijoille vihamielisen alkuperäisväestön käsiin joutuneen tyttären etsiminen tuo tietty välittömästi mieleen THE SEARCHERSin, mutta Dinesenin matkan edetessä ja niin tyttären kuin vihollistenkaan kohtaamisen muuttuessa aina epätodennäköisemmäksi, lähemmiksi vertauskohdiksi asettautuvat ensin Budd Boetticher (johon James Quandt on Alonson elokuvia sivumennen verrannut esseessään "Ride Lonesome", Artforum 11/2008) ja lopulta Jacques Tourneur: kuten Fernando F. Croce on huomauttanut, Alonson henkilöt tuntuvat oleilevan tourneurilaisittain toisiinsa kytkeytymättömissä maailmoissa, ja vieraimmillaan joltain aivan toiselta planeetalta vaikuttava ympäristö tuo tietysti mieleen Tourneurin kuolemattoman pampawesternin WAY OF A GAUCHO (josta kirjoittaessaan Chris Fujiwara on puhunut argentiinalaisen autiomaan "absoluuttisesta vieraudesta", joka tekee sinne saapuvaan ulkopuoliseen peräti surrealistisen vaikutelman). Fordin ja Boetticherin tasankoratsastukset rinnastuvat eksistentialismin peruskysymykseen "mitä me täällä teemme?", mutta JAUJAn selittämättömien käänteiden kautta Alonso menee (Tourneurin tavoin) vielä pidemmälle: kuten ohjaajan kirjallisten maanmiesten teokset Borgesista ja Casaresista Rodrigo Rey Rosaan ja César Airaan, elokuva kohdistaa skepsiksensä juuri tuon ihmiskeskeisen kysymyksen viimeiseen pronominiin - pohjimmiltaan tilanteemme on se, että emme edes tiedä missä olemme, emme ymmärrä mikä tämä maailma on (tai Borgesin muotoilun mukaan: "emme tiedä kuuluuko maailmankaikkeus realismin vai fantasian genreen"). Elokuvan pistämättömästi kuvanneen Timo Salmisen osallisuus elokuvassa epäilemättä takaa sille paikan tämän vuoden kotimaisilla festivaaleilla - veikkaan Sodankylää, mutta kyllä elokuva R&A:nkin ohjelmistossa löytäisi varmasti yhtä hyvin katsojansa.

Myös Christian Petzoldin PHOENIX jatkaa tekijänsä vakioteemojen parissa: ohjaajan käytännössä kaikkien elokuvien tavoin se kuvaa ihmisten välisten suhteiden murtumista olosuhteiden (poliittisten, taloudellisten) paineessa, ja kuuluu aiheiltaan oikeastaan samanaikaisesti sekä jo valmistuneeseen, virallisen identiteettinsä menettäneitä yksilöitä kuvaavaan "aavetrilogiaan" (DIE INNERE SICHERHEIT, YELLA, GESPENSTER) että keskeneräiseen "rakkautta sorron alla" -sarjaan (joka alkoi BARBARAlla) - ja, kuten useimmat niistä, se on myös eräänlainen uusintaversio vanhemmasta englanninkielisestä elokuvasta, JERICHOW'n tavoin yhteisen alkuteoksen kautta: PHOENIXin pohjana toiminut Hubert Monteilhet'n romaani LE RETOUR DES CENDRES on filmattu aiemmin J. Lee Thompsonin toimesta (RETURN FROM THE ASHES, 1965). Työryhmänä on Petzoldin vakiintunut ensemble: käsikirjoituspari Harun Farocki, kuvaaja Hans Fromm, leikkaaja Bettina Böhler, säveltäjä Stefan Will, näyttelijät Nina Hoss ja BARBARAssa mukaan liittynyt nallekarhumainen (tai häntä tiuhaan työllistäneen Dominik Grafin sanoin: "mahtavan miehekäs villisika") Ronald Zehrfeld. (Tiimin kenties tärkeimmälle jäsenelle PHOENIX jäi kuitenkin viimeiseksi, kun Petzoldin mentori ja vakituinen työpari Harun Farocki menehtyi viime heinäkuussa - yksi kivulias isku lisää kansainväliselle kinokulttuurille​ katastrofaalisen vuoden 2014 aikana.) PHOENIXiä voi ajatella samantapaisena vastauksena mässäileville, natsisyyllisyydessä tekopyhästi kieriskeleville tai hollywoodilaisittain paisutelluille maailmansotafilmeille kuin BARBARA oli historiankuvaltaan suuntaan tai toiseen vääristyneille DDR-elokuville (sekä GOOD BYE LENIN -tyyppiselle "ostalgialle" että MUIDEN ELÄMÄn liioitellulle ankeudelle); BARBARAn tavoin se näyttää totalitarismin inhimillisen hinnan ei suurten linjojen vaan pienimmän mikrohistoriallisen yhteisön - parisuhteen - kautta. Keskitysleiriltä palaava, ampumavamman tuhoamien kasvojensa tilalle uudet piirteet plastiikkakirurgilta saava juutalainen Nelly löytää uudelleen pianistimiehensä Johnnyn, joka ei kuitenkaan tunnista kuolleeksi luulemaansa vaimoaan, vaan vetää tämän mukaan juoneen oman perintönsä lunastamiseksi. Harkitun täsmällisellä kuva-vastakuva-menetelmällään Petzold petaa kärsivällisesti tilanteen, henkilöiden suhteet ja kohtaloiden kulkusuunnat. Tämän hienovaraisen metodin avulla hänen elokuviensa henkilöt tunkeutuvat puolessatoista tunnissa hämmästyttävällä voimalla katsojan ihon alle, mikä saattaa aiheuttaa elokuvan päättyessä samanlaisen menetyksen tunteen kuin herätessä intensiivisesti eletystä unesta, jonka tunnetila jää pitkäksi aikaa viipyilemään (kuten saksalainen kriitikko Christiane Peitz on osuvasti runoillut: "Petzoldin elokuva on kuin silmänräpäys ennen heräämistä"): myös PHOENIXin henkeäsalpaava loppukohtaus on pakottanut ihailijoikseen jopa sellaisia kriitikoita, jotka ovat löytäneet itse elokuvasta toivomisen varaa (ja totta onkin ettei sitä voi varauksetta suositella sellaisille insinöörimäisille luonteille joille aukoton juoni ja "uskottavuus" ovat ylimpiä elokuvallisia hyveitä - tosin nämä ovat enemmän alkuperäisen tarinan kuin filmatisoinnin ominaisuuksia, joita kritisoitiin jo Thompsonin versiossa). Uskaltaisin veikata että tämä huomattava elokuva nähdään tänä vuonna jollakin kotimaisista festivaaleista, vaikka itse asiassa se olisi ansainnut BARBARAn tavoin päästä normaaliin teatterilevitykseen. (Päivitys: PHOENIX tulee kuin tuleekin Finnkinon levitykseen - teatteriensi-ilta 14.8.2015!)

Nellyn kasvoja elokuvan alussa peittänyt franjulainen naamio pompahti vastaan toisessakin festivaalielokuvassa: ja jos  PHOENIX edustaa eräänlaista saksalaisen "raunioelokuvan" realistista päivitystä, voisi sanoa että Tromssassa keskellä yötä esitetty, maestro Ulrich Seidlin pitkäaikaisena yhteistyökumppanina (ja puolisona) tunnetun Veronika Franzin ja hänen nuoremman kollegansa Severin Fialan yhteistyönä ohjaama valvepainajainen ICH SEH, ICH SEH (kansainväliseltä levitysnimeltään GOODNIGHT MOMMY) tekee samaa sille kauhun alagenrelle, jota voisi kutsua "hermoraunioelokuvaksi", ts. sellaisille elokuville kuin Polanskin INHO tai viime vuoden yllätyshitti THE BABADOOK. Sen kuvaama kauhu kumpuaa yhtä lailla arkisten asioiden potentiaalisesta kauhusta, voisi jopa sanoa: niiden keskellä välttämättä piilevässä pimeydessä - kuten elokuvan prologina toimivassa klipissä alkuperäisestä Trappin perheestä veisaamassa Brahmsin kehtolaulua "Guten Abend, gut' Nacht" (jonka keskellä lymyää tuo levottomuutta herättävä säe: "huomenaamuna heräät, jos Jumala niin haluaa"). Molemmissa elokuvissa perheenjäsenen tapaturmainen kuolema on se kriisi, jonka aiheuttama stressi johtaa perheenjäsenten välisen luottamuksen ja koko perheinstituutiota kannattelevien omaksuttujen arvojen (vanhempien ehdoton auktoriteetti lapsiinsa ja sen moraalisena oikeutuksena toimiva velvollisuus suojella näitä vahingolta) kyseenalaistumiseen ja nurin päin kääntymiseen hirvittävillä tavoilla - Franzin ja Fialan elokuvassa vielä hirvittävämmillä, vaikka varsinaisesti BABADOOKin kaltaista "yliluonnollista" kauhua ei siinä ole: vaikka toden ja kuvitellun raja hämärtyy välillä rajustikin, kaikki mitä tarinassa tapahtuu pysyy tiukasti mahdollisen rajoissa, mikä tekee siitä vain kaksinverroin hyytävämmän. Elokuva sekoittaa ja kääntää nurinniskoin "invaasio"-kauhugenrejä (sekä koti- että "body snatchers" -lajikkeita) pirullisella perusteellisuudella, joka vaatii katsojalta sekä tarkkaavaisuutta että loppua kohden keskimääräistä vahvempaa vatsaa (tämä varoituksena herkimmille katsojille). Ulrich Seidlin tuottaman ja käsittääkseni pitkälti hänen vakiotiiminsä valmistaman elokuvan maailma on ankaran kliininen (erityisesti kuvaaja Martin Gschlachtin kädenjälki ansaitsee jälleen maininnan, ja lopputeksteissä on aiheellinen huomautus: "shot on glorious 35mm"); maaseudulla eristyksissä seisovan lasiseinäisen talon sisustus moderneine taidevalokuvineen, designhuonekaluineen ja Dyson-kodinkoneineen on täydellinen kasvualusta hypernormaalin perheen ytimessä kytevälle helvetille. Itävallan etummaisiin nykysäveltäjiin kuuluvan Olga Neumeierin ympäristöääniä hyödyntävä soundtrack alleviivaa elokuvan surrealistisen karmivaa tunnelmaa. ICH SEH, ICH SEH sopisi aivan yhtä hyvin Espoo Cinén, HIFFin, Night Visionsin tai jopa Season Film Festivalin ohjelmistoon - toivon todella että se nähdään tänä vuonna jollain näistä festivaaleista, ja suosittelen sen katsomista painokkaasti kaikille kauhuelokuvan ystäville (ja kaikille muillekin joiden kantti kestää).

Tromsøn 25. kansainväliset elokuvajuhlat pidettiin 12.-18.1.2015. Erityiskiitokset Rovaniemen Cinema-elokuvakerholle festivaalimatkan järjestämisestä!