Espoo Ciné 2016: viime hetken tärpit

Viime tingassa muutama huipputärppi Espoo Cinén ohjelmistosta - en itse ehtinyt osallistua festivaaleille tämän enempää (kovasti arvostamani Maren Aden odotettu uutuus TONI ERDMANN jäi sekin osaltani odottamaan joulukuista teatterijulkaisua), enkä itse asiassa tähän hätään ehdi näistä kolmestakaan kirjoittaa niin paljon kuin ne ansaitsisivat, mutta pidemmittä selittelyittä:

CHEVALIER (Athina Rachel Tsangari, 2015)

Luovemman kreikkalaisen nykyelokuvan - joka mediassa toisinaan niputetaan hieman keinotekoisesti yhteen nimellä "Greek Weird Wave" ja joka henkilöityy ennen kaikkea Giorgos Lanthimosiin (THE LOBSTER, ym.) - itselleni mielenkiintoisin tekijä on Austinissa opiskellut ja siellä Richard Linklaterin kanssa työskennellyt Athina Rachel Tsangari (s. 1966), joka on enimmän osan elokuvaurastaan viettänyt muualla kuin ohjaajantuolilla, mm. tuottamalla monia Lanthimosin elokuvia. Hänen loistavan ATTENBERGin (2010) jälkeen pitkään odotettu uusin elokuvansa CHEVALIER pääsi verrattain harvinaisella tavalla kaikkien kolmen ison suomalaisen festivaalin ohjelmistoon, eli sen ehtii nähdä vielä syyskuussa R&A:ssa, mutta jos suinkin mahdollista, kannattaa aikataulukonfliktien välttämiseksi käyttää tilaisuus jo Espoossa, sillä tätä mestarillista "kaverikomediaa ilman kavereita" ei saa jättää näkemättä. CHEVALIERin juoni on simppeli: ryhmä keski-ikäisiä ja -luokkaisia miehiä päättää luksusjahdilla lorvaillessaan ryhtyä pisteyttämään toistensa toimintaa, tarkoituksenaan selvittää kuka joukosta on "yleisesti ottaen paras" - Lanthimosin ja Tsangarin aiempia elokuvia nähneille tutulla tavalla siis jälleen enemmän pelisääntöjä kuin perinteistä käsikirjoitusmanuaaleissa neuvottua rakennetta muistuttava lähtökohta. Yksi syy heidän elokuviensa arvostukseen lieneekin siinä, että suhteellisen harvojen nykyleffojen tavoin niissä on jotain hengenheimolaisuutta sellaisiin esim. Pasolinin, Ōshiman ja Fassbinderin elokuviin, joissa jonkin (esim. suljettuun tilaan) rajatun ryhmän ja hyvin formalisoidun tai ritualisoidun, sääntöjen rajaaman toiminnan (esim. juuri pelin) kuvauksen avulla tuodaan näkyville jotain ihmisyhteisöjen taustalla yleisestikin toimivia mekanismeja. Tällaisen projektin tavoitteena ei oikeastaan ole jonkin tietyn yhteiskunnallisen rakenteen (esim. "patriarkaatin" tai "keskiluokan") kritisointi, vaan jonkin paljon yleisemmin inhimilliseen käyttäytymiseen kuuluvan piirteen armoton analysointi (tästä syystä yllämainitut ohjaajat saivat usein paskaa niskaansa yhtä lailla oikealta kuin vasemmalta). Kyse ei siis ole ensisijaisesti "miehistä" vaan "ihmisistä" - hieman kuten Peter Strickland selitti mestariteoksestaan THE DUKE OF BURGUNDY (2014), Tsangarikin on kertonut että CHEVALIERin kaikki hahmot ovat miehiä pääasiallisesti siitä syystä että sukupuolten sekoittaminen olisi aiheuttanut turhia ylimääräisiä konnotaatioita. Samaisen haastattelun päätteeksi hän selittääkin että elokuva voisi tapahtua missä ja milloin vain, antaen ymmärtää että kaikki ihmiset pelaavat "Chevalieria" kaiken aikaa: "sinä ja minä pelaamme [sitä] tälläkin hetkellä". Linjassa tämän lausunnon kanssa Tsangari ei missään vaiheessa sorru suhtautumaan henkilöihinsä alentuvasti - ei heille voi tosin nauramattakaan olla, mutta nauru ei silti ole ilkeää vaan siinä on tiettyä myötätuntoa tai lempeyttä, mitä tunnetta elokuvan hieno lopetus entisestään vahvistaa. (Kannattaa ladata myös elokuvan nokkela presskit, joka sisältää nipun esimerkkipelikortteja oman kaveriporukan Chevalier-pelin alkuunsaattamiseksi...)

LE FILS DE JOSEPH (Eugène Green, 2016)

Ranskalaistunut newyorkilainen Eugène Green (s. 1947), jonka A RELIGIOSA PORTUGUESA (2009) lukeutuu laskuissani 2000-luvun parhaisiin elokuviin, puuhasi myös muuta ennen elokuvantekoon siirtymistään ja teki ensimmäisen leffansa vasta kypsässä 54 vuoden iässä. Viime vuonna Espoossa nähty LA SAPIENZA (2014) oli ehkä hieman turvallisen oloinen harjoitelma, enkä siitä niin kovasti innostunut, mutta tänä vuonna Berliinissä ensi-iltansa saanut uutuus, hänen kuudes pitkä elokuvansa LE FILS DE JOSEPH on todellinen täysosuma. Greenille tyypilliset elementit eli eleetön kirjallinen dialogi ja äärimmäinen tyylittely (miltei kaikki vuorosanat puhutaan suoraan kameraan - tosin tästä aiemmissa elokuvissaan hyvinkin kurinalaisesti noudattamastaan systeemistä on Green tällä kertaa tarpeen mukaan hieman tinkinyt), uskonto- ja taidehistorialliset viittaukset ja alusta loppuun taltioidut musiikkiesitykset (barokkia, jonka teatterin parissa Green on tehnyt merkittävän osan urastaan) ovat paikoillaan, mutta tällä kertaa mukana on mukana myös yllätyksiä - joita en ehkä kaiken varalta kuitenkaan ryhdy paljastamaan: kohtalaisen spoilerittoman juoniselostuksen voi lukea vaikka tästä Cineuropassa julkaistusta mainiosta arviosta) - sekä Mathieu Amalric (joka ammattimiehenä suoriutuu Greenin rajoittavasta henkilöohjauksesta mainiosti) pirullisena kirjankustantajana ja Maria de Medeiros tämän rakastajattarena. Raamatun kertomuksista, barokin ajan kuvataiteesta (Caravaggio, Georges de la Tour, Philippe de Champaigne) ja nykyaikaisista aineksista syntyy moderni myytti armosta, joka kuitenkin enimmän osan ajastaan muistuttaa lähinnä romanttista komediaa (ja jonka ansiosta Robert Altmanin majesteettinen joutsenlaulu A PRAIRIE HOME COMPANION ei ole enää ainoa elokuva joka sisältää 1. puujalkavitsejä, 2. elävää musiikkia ja 3. enkelin väliintulon!). Eugène Green on edelleen täysin omassa sarjassaan, ja vaikka en ole edes nähnyt hänen koko tuotantoaan, uskallan sanoa että tämä on taatusti yksi hänen parhaita töitään, ja varmasti myös vuoden 2016 parhaita elokuvia. Suosittelen sitä lämpimästi aivan kaikille, kuitenkin pienellä varoituksella kaikkein herkimmille eläinystäville (etenkin rotanomistajille) ensimmäisen kohtauksen takia (pieni vihje siitä miten paikoitellen epätyypillinen Green-elokuva on kyseessä) - tosin aivan elokuvan lopputekstien päätteeksi seuraa lohdullinen tieto: "Gargantua-rotta poistui kuvauspaikalta täysin terveenä ja viettää nyt eläkepäiviään huvilassaan Ranskan Rivieralla" (jälleen osoitus siitä että elokuvat kannattaa aina katsoa loppuun asti, vaikka niitä joutuukin usein kuikuilemaan ulosrynnistävän ihmislauman välistä).

SANGUE DEL MIO SANGUE
(Marco Bellocchio, 2015)

Marco Bellocchio (s. 1939) aloitti uransa kahta yllämainittua ohjaajaa varhaisemmin: 26-vuotiaana, ja heti klassikolla I PUGNI IN TASCA (1965) - ja on vääntänyt elokuvia siitä asti tasaiseen tahtiin muutaman vuoden välein. Tässä toiseksi uusimmassa elokuvassaan Bellocchio palaa omalle kotiseudulleen Bobbioon, pieneen kylään Trebbia-joen laaksossa Pohjois-Italiassa, jossa hän kuvasi tuon ensimmäisen elokuvansa, ja myöhemmin vuosina 1999-2008 Fare Cinema -työpajansa kanssa pienen budjetin mutta suuren mittakaavan projektin, josta syntyivät elokuvat SORELLE (2008) ja sen laajempi versio SORELLE MAI (2010). SANGUE DEL MIO SANGUE sisältää viittauksia noihin elokuviin, mutta ei varsinaisesti edellytä niiden tuntemista (en ole niitä itsekään nähnyt): Bellocchion työtapaan kuuluu mitä moninaisimpien vaikutteiden silppuaminen ja kasaaminen uudelleen monimutkaisiksi elokuviksi, kyse on eräänlaisesta jatkuvasta radikaalista psykoanalyysista, jossa yleinen ja yksityinen historia kietoutuvat erottamattomasti toisiinsa (kuten elämässä tapahtuukin). Niinpä myös SANGUE DEL MIO SANGUE on äärimmäisen henkilökohtainen elokuva, jonka ytimessä on hänen Bellocchion kaksoisveljen traaginen itsemurha vuonna 1981 (aihe jota ohjaaja yritti käsitellä tuoreeltaan elokuvassa GLI OCCHI LA BOCCA, 1982). Elokuva viliseekin kaksosia, kaikuja ja kahdennuksia (jo nimestään lähtien) niin henkilöhahmojen, näyttelijöiden kuin itse tarinan kaksiosaisen rakenteenkin tasolla. Elokuvan päähenkilön (jota esittää ohjaajan poika Pier Giorgio Bellocchio) nimi on Federico Mai, itsessään jo viittaus yllämainittuun diptyykkiin: "Mai... se on bobbiolainen sukunimi", virkkoo elokuvassa esiintyvä, vampyyriksi huhuttu "Kreivi" (mainio Roberto Herlitzka, joka esitti Aldo Moroa Bellocchion vuoden 2003 mestariteoksessa BUONGIORNO, NOTTE - lähes kaikki muutkin näyttelijät ovat tuttuja yhdestä tai toisesta Bellocchion elokuvasta); ohjaajan tytär Elena puolestaan vilahtaa sivuroolissa SORELLEn päähenkilönä, Elena Maina.
 
Bellocchio ottaa useimmissa elokuvissaan lähtökohdaksi jonkin uutisjutun tai historiallisen tositapahtuman, jonka pohjalta lähtee vapaasti kehittelemään tarinaansa. SANGUE DEL MIO SANGUEn pohjalla on mainitun henkilökohtaisen tragedian lisäksi Bobbion Santa Chiaran luostari, jonka löydettyään Bellocchio kuvasi julkaisemattoman lyhytelokuvan 1600-luvulla noidaksi syytetyn aatelisnaisen kuulustelusta ja tuomiosta: elävänä luostarin seinän sisään muuraamisesta - tämä tarina on Bellocchion keksimä, mutta perustuu vahvasti useampiakin elokuvia inspiroineeseen "Monzan nunnaan", sisar Virginia Mariaan (1575-1650), jonka kerrotaan todella eläneen 13 vuotta seinän takaiseen kammioon vangittuna. Mutta SANGUE DEL MIO SANGUElla on kirjaimellisesti toinenkin puolensa, jota en käy tässä paljastamaan - itse asiassa suosittelen katsomaan sen ilman mitään ennakkotietoja, tosin sillä varauksella että iso osa siitä tulee tuntumaan hämmentävältä ja ehkä vaikealta seurata. Monet yksityiskohdat jäivät itsellenikin hämäriksi (esim. loppupuolella kuullun Italian armeijan vuoristojoukkojen taistelulaulun merkitys), mutta turhautumisen sijaan niistä jäi paremminkin tarve nähdä elokuva pian uudestaan ja selvittää sen taustoja - joka tapauksessa nähtävillä oleva elokuvanteko on sitä luokkaa, että kun leffa todella lähtee lentoon, ei ole väliä vaikkei kärryillä täysin pysyisikään. (Sitä paitsi, ohjaajan omienkin sanojen mukaan: "tapahtuu mitä tapahtuu... tässä elokuvassa ei ole sellaista amerikkalaista kurinalaisuutta missä kaiken pitää sopia kauniisti yhteen... sen omituisuus on sen määrittelevä ominaisuus".)
 
Tyylillisesti elokuva on puhdasta myöhäis-Bellocchiota parhaimmillaan: edellisissä elokuvissa VINCERE (2009) ja BELLA ADDORMENTATA (2012) etabloitunut estetiikka (kuvaus Daniele Cipri, musiikki Carlo Crivelli) istuu täydellisesti tämänkin elokuvan kiihtyneenä alkavaan ja aina kuumeisemmaksi yltyvään tunnelmaan. SANGUE DEL MIO SANGUE sisältää myös etenkin musiikkipuolella muutaman ällistyttävän ratkaisun, joita kukaan muu kuin Bellocchio tuskin saisi edes päähänsä, ja jotka paperilla (en spoilaa) saattaisivat näyttää naurettavilta, mutta kokonaisuuden osana singauttavat samalle taajuudelle virittyneen katsojan alaleuan syliin ja niskakarvat kattohirsiin (ja takuuvarmasti aikaansaavat yhtä voimakkaan vastakkaisen reaktion vähintään yhtä suuressa osassa katsojia). Suosittelen vahvasti, mutta sillä ymmärryksellä että tämä on todellakin kuluneen kliseen mukaan elokuva jota todennäköisesti joko rakastaa tai vihaa; joka tapauksessa se on täysin tekijänsä näköinen, äärimmäisen henkilökohtainen ja taatusti uusintakatselua ja perehtymistä runsaasti palkitseva elokuva mestariohjaajalta voimiensa huipulla.

Yllämainitut elokuvat Espoo Cinéssä vielä viikonloppuna:
CHEVALIER Kino Tapiolassa la 27.8. klo 14:45
SANGUE DEL MIO SANGUE Sellossa la 27.8. 19:00

LE FILS DU JOSEPH Kino Tapiolassa su 28.8. klo 14:00

Espoo Ciné 2016: MA LOUTE (Bruno Dumont, 2016)

Bruno Dumontin tänä vuonna Cannesin elokuvajuhlilla ensiesitetty MA LOUTE (jota jostain syystä näytetään Espoossa englanninkielisellä levitysnimellä SLACK BAY, mutta suomalaisilla tekstityksillä) jatkaa ohjaajan tutkimusmatkaa groteskiin komiikkaan, joka pääsi kunnolla vauhtiin hänen edellisessä elokuvassaan, Yle Teemallakin nähdyssä minisarjassa P'TIT QUINQUIN (2014). Kuten siinäkin, kiinnostavampaa tässä vuoteen 1910 sijoittuvassa periodikomediassa ovat yhtymäkohdat kuin näennäiset eroavaisuudet Dumontin aikaisempaan tuotantoon - ja tällä kertaa ne ovat niin kirjaimellisia, että voisi puhua melkein eräänlaisesta "best of" -kimarasta: paitsi teemoja, myös kuvia ja kohtauksia toistuu lähes sellaisenaan elokuvista kuten L'HUMANITÉ (1999), HADEWIJCH (2009) ja HORS SATAN (2011). Vuoden 2013 CAMILLE CLAUDEL 1915 -elokuvassa pääosan tehnyt Juliette Binoche suorittaa myös paluun, rinnallaan samassa elokuvassa Paul Claudelia esittänyt Jean-Luc Vincent sekä Dumontilla debytoiva Fabrice Luchini: kaikki kolme päästelevät höyryjä degeneroituneen porvarisperhe van Peteghemin jäseninä tavalla, joka saisi Kajava-vainaan varmasti pyörähtämään muutamankin piruetin haudassaan. Heidän (ja hieman rauhallisemmin ottavan Valeria Bruni Tedeschin) lisäkseen muut näyttelijät ovat Dumontille tutumpaan tapaan ensikertalaisia ja paikallisia - Brufortin kalastajaperheen isänä ja poikana oikeastikin vastaava, loistavan ilmeikäs pari Thierry ja Brandon Lavieville; van Peteghemin perheen esikoisena salaperäinen Raph, jonka sen koommin sukunimi kuin -puolikaan ei ole julkista tietoa (jälkimmäinen on keskeinen mysteeri myös elokuvan juonen kannalta); sekä Didier Després, joka teki pienen sivuroolin jo P'TIT QUINQUINissä, tuonkin elokuvan poliiseja toivottomampana ja groteskimpana komisario Alfred Machinina apureineen (Cyril Rigaux). Viimeksimainitut herrat on komennettu Englannin kanaaliin laskevan Slack-joen lahdessa sijaitsevaan kalastajakylään tutkimaan turistien mystisiä katoamisia: näillä vaikuttaa olevan jotain tekemistä Brufortien kanssa, jonka yllämainittu vanhin vesa, elokuvan nimikkohahmo Ma Loute pitää isänsä kanssa omaperäistä lossipalvelua. Van Peteghemit ovat puolestaan tulleet kesähuvilalleen lomailemaan ja pällistelemään natiivien pittoreskia eloa eksoottisen luonnon parissa: kohtalot alkavat kietoutua toisiinsa, kun perheiden esikoisten välille viriää romanssi - mutta parempi olla paljastamatta juonesta sen enempää...

Kuten aina Dumontilla, elokuva vilisee kiehtovia viittauksia taidehistoriaan, erityisesti Pohjois-Ranskan ja Belgian alueelle: hienostoperheen sukunimi tulee Isidore Morayn Kinemacolor-lyhytkomediasta LA FAMILLE VAN PETEGEM À LA MER (1912), jota pidetään Belgian ensimmäisenä fiktioelokuvana sekä paikallisia näyttelijöitä ja seutuja käyttävän belgialaiskomedian uranuurtajana (seikka joka kiehtonee erityisesti Dumontia, joka on tehnyt lähes kaikki elokuvansa kotiseudullaan Nordin departementissa, Belgiaan rajoittuvassa pohjoisessa Ranskassa, ja enimmäkseen paikallisten amatöörinäyttelijöiden voimin). Myös komisarion nimi, kuten HUMANITÉssa ja P'TIT QUINQUINissä, on lainattu taidehistoriasta: Alfred Machin (1877-1929) oli belgialainen elokuva-ohjaaja, jonka lähes 150 elokuvaa käsittävän filmografian tunnetuimmat teokset (kuten käsin väritetty MAUDITE SOIT LA GUERRE vuodelta 1914, yksi eurooppalaisen elokuvan merkkipaaluja) ovat melodraamoja tai tragedioita, mutta hän teki myös komedioita, joita Dumont on luonnehtinut "puhtaaksi burleskiksi, kuperkeikkoineen ja kermakakkuineen" - ja joille (Laurelin/Hardyn ja Max Linderin ohella) MA LOUTEn äärimmäisen fyysinen komedia nostaa (knalli)hattua. Van Peteghemien kesäasunto Typhonium on sekin todellinen rakennus (tosin digitaalisesti läheisestä Wissantin kylästä elokuvan maisemiin siirretty), belgialaisen eklektikkoarkkitehti Edmond de Vignen (1841-1918) pohjoisranskalaiselle Demont-Bretonin taiteilijapariskunnalle suunnittelema "egyptiläistyylinen" huvila. Jopa elokuvan musiikki on belgialaista alkuperää: tasan 20-vuotiaana lavantautiin kuolleen Guillaume Lekeu'n (1874-1894) pakahduttava myöhäisromanttinen alkusoitto hänen keskenjääneeseen oopperaansa "Barberine" aksentoi tarinan kohokohtia Dumontin mestarillisen HADEWIJCHin mieleentuovalla tavalla.

Lopputulos on komediallisuudestaan huolimatta Dumontin toistaiseksi ehkä aggressiivisin elokuva: ohjaaja itse on sanonut halunneensa kulkea edellisessä työssään löytämiään reittejä vielä pidemmälle, ja MA LOUTEssa se pätee paitsi P'TIT QUINQUINin groteskiin komediaan, myös sen melodramaattisiin, traagisiin ja raadollisiin elementteihin. MA LOUTE on hämmästyttävää katsottavaa: 1900-luvun alun väritetyistä postikorteista tai yllämainituista varhaisista värifilmeistä muistuttavissa väreissä hehkuva, yhtä lailla Dumontin pitkäaikaisia sankareita Tatia ja Felliniä siteerava kuin Tobe Hooperista muistuttava monikerroksinen, surrealistinen paraabeli. On hieman hankala arvata mitä Dumontin suhteen ensikertalaiset saavat siitä irti (laskin näytöksestä kymmenisen uloskävelyä) - suoraan sanoen en itsekään ole aivan varma mitä tästä kaikesta nyt ajattelisi - mutta ainakaan tylsää ei pitäisi tulla, ja pelkästään elokuvan historiallisissa viittauksissa on jälkikäteen pureskeltavaa pitkäksi aikaa: pelottomien katsojien, joilla on kiinnostusta ja aikaa perehtyä elokuvan avaamiin tutkimuspolkuihin (yllämainituista belgialaisista pioneereista Jean Epsteinin kalastajakyläelokuvien kautta slapstick-huumorin mestareihin ja Dumontin omaan filmografiaan) kannattaa se ehdottomasti katsastaa nyt kun on tilaisuus. (Se, voiko suomitekstityksestä päätellä että elokuva on tulossa meillä teattereihin, vai onko sen ruotsalainen levittäjä vain teettänyt tekstit mahdollista DVD-julkaisua varten, jää nähtäväksi - ihmettelen kyllä suuresti jos näin eksentrinen elokuva teatterilevitykseen pääsee yli viikon ajaksi!)

MA LOUTE Espoo Cinéssä vielä lauantaina 27.8. klo 16:45 (Tapiolasali).