Norjalaisohjaaja Kåre Bergstrømin (1911-1976) neljäs pitkä elokuva kuuluu siihen lähes masentavan runsaslukuiseen joukkoon, joka koostuu pienissä kotimaissaan korkealle arvostetuista ja tasoltaan maailmanluokkaa olevista, mutta kansainvälisesti lähestulkoon tuntemattomista teoksista (eli samaan sakkiin kuin meiltä Suomesta vaikkapa Niskasen KAHDEKSAN SURMANLUOTIA tai lähemmästä länsinaapurista Hasse Ekmanin FLICKA OCH HYACINTER - ja vielä jonkin aikaa sitten tsekkiläisen František Vláčilin MARKETA LAZAROVÁ, kunnes se brittiläisen Second Run -yhtiön ansiosta singahti kansainväliseen maineeseen ja päätyi sittemmin jopa Criterionin toimesta englanniksi tekstitetylle Blu-raylle); edes internetin kinokulttuurin näennäinen kansainvälistyminen ei yleensä pelasta näiden kaltaisia elokuvia tuntemattomuudelta, koska myös tuo kulttuuri perustuu valtaosin sitkeään kaanonmentaliteettiin, jossa elokuva on riittävän kiinnostava edes ilmaiseksi ladattavaksi vasta kun riittävän suuri määrä ihmisiä on jo etukäteen kiinnostunut siitä (ja samalla logiikalla pienten kielialueiden helmet jäävät, vaikka itse elokuva netistä löytyisikin, usein ilman fanitekstityksiä - ellei joissain harvoissa tapauksissa joku raivokas apologeetti sitten sellaisia omin käsin valmista pelkästä toivosta että saisi edes jonkun katsomaan ihailemansa filmin). Tällaisten elokuvien suhteen on edelleen parempi vara vanhassa: elokuva-arkistoissa ja asiantuntevien kuraattorien työssä.
Sattuu kuitenkin niin, että Norjan neljänneksi parhaaksi elokuvaksi (ja parhaaksi kauhuelokuvaksi, vaikkei se olekaan niin yksioikoisesti luokiteltavissa - norjalainen Wikipedia luonnehtii sitä "rikos-, jännitys- ja kauhuelokuvaksi") äänestetty DE DØDES TJERN ("Kuolleiden lampi") on aikanaan ollut saatavilla englanniksi tekstitetyllä norjalaisella DVD:llä, minkä seurauksena moderni elokuvaharrastaja pääsee siihen suhteellisen vaivatta käsiksi (kaupallinen julkaisu on ajat sitten loppuunmyyty: totta puhuen törmäsin itse jo kauan etsimääni leffaan aivan yllättäen pohjoismaisen VOD-palvelu Filmnetin valikoimassa). Ja käsiinsä Bergstrømin elokuva kannattaa totisesti kaivaa. Se on nimittäin harvinaisen erikoinen tapaus: psykologinen rikosjännäri, joka on naamioitunut kauhuelokuvaksi - vieläpä "cabin in the woods" -genren sellaiseksi, yli 20 vuotta ennen kuin EVIL DEAD (Sam Raimi, 1981) vakiinnutti metsän keskellä olevan mökin kauhun klassiseksi tyyssijaksi - mikä seikka ei merkillistä kyllä tee siitä yhtään vähemmän pelottavaa: voisi sanoa että DE DØDES TJERN ei ole niinkään kauhuelokuva kuin varhainen esimerkki genreillä leikkivästä elokuvasta, joka kysyy mitä kauhuelokuva on (mikä puolestaan on huomattavasti enemmän kuin monista "varsinaisista" kauhuelokuvista voi sanoa, varsinkin nykyään).
Sattuu kuitenkin niin, että Norjan neljänneksi parhaaksi elokuvaksi (ja parhaaksi kauhuelokuvaksi, vaikkei se olekaan niin yksioikoisesti luokiteltavissa - norjalainen Wikipedia luonnehtii sitä "rikos-, jännitys- ja kauhuelokuvaksi") äänestetty DE DØDES TJERN ("Kuolleiden lampi") on aikanaan ollut saatavilla englanniksi tekstitetyllä norjalaisella DVD:llä, minkä seurauksena moderni elokuvaharrastaja pääsee siihen suhteellisen vaivatta käsiksi (kaupallinen julkaisu on ajat sitten loppuunmyyty: totta puhuen törmäsin itse jo kauan etsimääni leffaan aivan yllättäen pohjoismaisen VOD-palvelu Filmnetin valikoimassa). Ja käsiinsä Bergstrømin elokuva kannattaa totisesti kaivaa. Se on nimittäin harvinaisen erikoinen tapaus: psykologinen rikosjännäri, joka on naamioitunut kauhuelokuvaksi - vieläpä "cabin in the woods" -genren sellaiseksi, yli 20 vuotta ennen kuin EVIL DEAD (Sam Raimi, 1981) vakiinnutti metsän keskellä olevan mökin kauhun klassiseksi tyyssijaksi - mikä seikka ei merkillistä kyllä tee siitä yhtään vähemmän pelottavaa: voisi sanoa että DE DØDES TJERN ei ole niinkään kauhuelokuva kuin varhainen esimerkki genreillä leikkivästä elokuvasta, joka kysyy mitä kauhuelokuva on (mikä puolestaan on huomattavasti enemmän kuin monista "varsinaisista" kauhuelokuvista voi sanoa, varsinkin nykyään).
Kuten Ö-kauhumaestro William Castlen vasta seuraavana vuonna ilmestyneessä HOUSE ON HAUNTED HILLissä, päähenkilöiden ensemble koostuu eriluonteisista ja -taustaisista henkilöistä (toimittaja, kirjailija, psykologi, jne.), jotka esittävät temperamenttiensa mukaan eriäviä teorioita pelottavien ilmiöiden alkuperästä; näin myös katsoja pidetään alusta asti epätietoisena - mutta siinä missä Castlen elokuva degeneroituu nopeasti itseironiseksi hupailuksi, eikä siten onnistu varsinaisesti pelottamaan (vaikka onnistuukin pari kertaa hieman säikäyttämään, ja loput lyhyestä kestostaan kevyesti viihdyttämään), Bergstrømin parempi pokerinaama sallii hänen synnyttää katsojassa todellista levottomuutta. Edes loppukäänteiden banaali psykoanalyyttisyys - jonka kiertelemätön luonne muuten olisi vielä vuonna 1958 tuotantosäännöstön rippeistä irti sinnittelevässä Hollywoodissa saattanut aiheuttaa kröhää - ei onnistu laimentamaan elokuvan tehoa, eikä viimeisen kuvan ironinen silmäniskukaan latista kertomusta, vaan ainoastaan sinetöi sen itsetietoisen ambiguiteetin: Hitchcockin onnistuneimpien elokuvien tavoin se on monimutkainen pila, jonka ydin on vakava. DE DØDES TJERN on nerokkaan monitasoinen rakennelma, jonka kaikkein ulommaisena kehyskertomuksena toimii kohtaus, jossa kirjailija Bernhard Borge (itse asiassa elokuvan pohjana toimivan romaanin kirjoittaneen André Bjerken pseudonyymi, eli tavallaan fiktiivinen henkilö, jota elokuvassa esittää Henrik "Henki" Kolstad, Bjerken itsensä esittäessä toisessa pääroolissa toimittaja, kirjallisuuskriitikko Mørkiä - kun taas naispääosassa on Bjerken puoliso Henny Moan - oletteko vielä kärryillä?) ryhtyy lukemaan vaimolleen ääneen uusinta jännitystarinaansa "Kuolleiden lampi", jonka annetaan ymmärtää olevan vähemmän mielikuvituksen tuotetta kuin tositapahtumiin pohjautuva reportaasi (Borge suunnittelee varustavansa sen epigrafilla DORIAN GRAYN MUOTOKUVAsta: "voin uskoa mitä tahansa, kunhan se on kyllin uskomatonta") kirjailijan ja tämän kaverien reissusta tapaamaan ystävänsä veljeä tämän metsämökkiin syrjäisen lammen rannalle. Ja arvaahan sen: kun mökissä yövytään ja kummitusjuttuja kerrotaan (taas lisää kerroksia), pupuhan siinä menee pöksyyn - ja pian alkaa kauheita tapahtua. Elokuvan itsereflektiivisyys olisi melkein raivostuttavaa, ellei se olisi niin riemukasta: dialogissa viittaillaan tuon tuostakin vitsikkäästi niin tarinan kummitusjuttu- ja psykoanalyysiaspekteihin kuin Bjerken siviilipersoonaankin ("minä olen kriitikko, kirjoitan vain saadakseni muut lopettamaan kirjoittamisen") - puhumattakaan lajityypillisistä edeltäjistä, erityisesti BASKERVILLEN KOIRAsta (Sherlock Holmeskin mainitaan jo alkuminuuteilla).
Kuten sanottua, kaiken tämän keskellä on kuitenkin kiehtovan synkkä "opetus", jonka Bjerke itse pääsee lausumaan ääneen hieman elokuvan puolenvälin jälkeen pitämässään puheenvuorossa: "Galilein tuominneet eivät halunneet katsoa hänen kaukoputkeensa. Miksi? Koska heidän maailmankuvansa olisi tuhoutunut. Heidän perustuksensa olisivat romahtaneet. He olisivat tulleet hulluiksi. Se pelotti heitä. Samasta syystä nykyaikainen ihminen pelkää nähdä demoneita ja aaveita: jos hän näkisi sellaisen, hänen maailmansa romahtaisi." (Ja vielä aivan loppuminuuteilla, henkilöiden yhä väitellessä tapahtumien todellisesta luonteesta: "Ettekö vieläkään ole ymmärtänyt että ihminen on" - tässä kohtaa Mørk viittilöi ulos mökin ikkunasta - "keskellä pimeyttä?") Jälleen kerran on aihetta siteerata kauhuelokuvan johtavan filosofin Kiyoshi Kurosawan pistämätöntä määritelmää: "Kutsun kauhuelokuviksi niitä elokuvia, joiden aiheena on kauhu, joka seuraa ihmistä läpi koko elämän". Yksikin kiistämätön vilaus omaksutun maailmankuvan romahduttavasta ilmiöstä riittää siihen, ettei elämä palaa enää koskaan entiselleen: omakohtainen tietoisuus yliluonnollisen kauhun mahdollisuudesta on merkinnyt ihmisen loppuiäkseen. Juuri tällä mahdollisuudella Bergstrømin elokuva pelaa: jo pelkästään tämän tapahtumisen ajatus on pelottava, pelkkä suggestio siitä että kohta näkyy jotain, joka muuttaa elämän loppuiäksi. Eikä Bergstrøm tosiaan jätä kummitustaan suggestion varaan, vaan elokuvan sisäkkäisten kertomusten rakenteen avulla pystyy jopa näyttämään sen, kadottamatta hiventäkään sen totuusarvon ambiguiteetista - ja jälleen aikaansa edellä: vanhan merimiehen rotevan haamun horjuva käynti ja vääjäämätön eteneminen tuovat nimittäin klassista kummitusta pikemmin mieleen myöhemmistä kauhuleffoista tutut elävät kuolleet!
DE DØDES TJERN on kaiken kaikkiaan äärimmäisen viihdyttävä ja mielenkiintoinen elokuva, joka ansaitsisi tulla laajemmin tunnetuksi, ja sopisi aivan mainiosti jonkun Masters of Cineman tai Criterionin kokoelmaan, mutta valitettavasti taitaa olla niin että tällaisten pienten kielialueiden helmien julkaiseminen on vastaisuudessakin kotimaisten firmojen vastuulla; toivottavasti norjalaisesta kiekosta ilmaantuu vielä uusintapainos, mutta sillä välin kehotan kaikkia niin rikos-, jännitys- ja kauhuelokuvien faneja kuin elokuvan historiasta ylipäänsä kiinnostuneita hankkimaan Bergstrømin merkkiteoksen näkyville keinolla tai toisella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti