John Guillermin (1925-2015)

Syyskuun lopulla kuollut brittiohjaaja John Guillermin olisi täyttänyt tänään 90 vuotta: olin merkinnyt päivän allakkaan jo hyvissä ajoin, tarkoituksenani julkaista merkkipäivän verukkeella jonkinlainen yleiskatsaus hänen tuotannostaan, johon lopulta kuluneen vuoden aikana pääsin syventymään toden teolla - mutta vaikka tiesin miehen olevan jo huonossa kunnossa, ei tullut mieleenkään se surullinen mahdollisuus että joutuisin otsikoimaan tekstin tällä tavoin.

Panin Guillerminin nimen ensi kertaa tietoisesti merkille vasta vuonna 2013, hankittuani useiden innostuneiden arvioiden inspiroimana nähtäville hänen muutamaa vuotta aiemmin uudelleenjulkaistun mestariteoksensa RAPTURE (1965). Olin kyllä nähnyt hänen epäilemättä kuuluisimman ohjaustyönsä THE TOWERING INFERNOn (1974 - elokuvan alkuteksteissä kunnia on jaettu tuottaja Irwin Allenin kanssa, mutta käytännössä se kuuluu pitkälti Guillerminille), mutta tämä tapahtui siinä iässä jossa elokuvien työryhmästä osataan nimetä korkeintaan joku näyttelijä, joten leffan pyörähtäessä käyntiin olin vailla mitään sen koommin positiivisia kuin negatiivisiakaan ennakkoluuloja. RAPTURE iski kuin sadan tonnin rekka, niin etten vieläkään osaa kirjoittaa siitä kuin pöllämystynyttä änkytystä (mistä todisteena Laajakuvan alkuvuodesta julkaisema vuodatukseni), ja päätin siltä istumalta tutustua miehen tuotantoon ennen pitkää tarkemmin. Meni kuitenkin yli vuosi ennen kuin pääsin urakkaan käsiksi: TCM:ltä bongattu SHAFT IN AFRICA (1973) ja kirjastosta löytämäni, toisinaan parjattu (mutta pitkälti kai jo rehabilitoitu) KING KONG (1976) käynnistivät todellisen pakkomielteen nähdä kaikki mahdollinen Guillerminin filmografiasta.

OPERATION DIPLOMAT (1953)

Guillermin oli vanhan liiton työmiesohjaaja ajalta jolloin, Peter von Baghia lainatakseni, "auteur-elokuva" ja "hyvä kaupallinen viihde-elokuva" eivät olleet eri asioita - sitä lajia elokuvantekijöitä joihin itse tunnen erityistä kiinnostusta ja kiintymystä: suvereenisti genrestä genreen ja elokuvasta toiseen kiiruhtava ammattilainen, jonka elokuvissa silti tästä tuotannollisesta ja tyylillisestä runsaudesta huolimatta (itse asiassa kenties juuri sen takia) on nähtävissä persoonallinen kädenjälki ja maailmankatsomus; siis itse asiassa malliesimerkki juuri siitä mistä koko auteur-teoriassa oli alun alkujaan kysymys. Vanhanaikainen oli myös tuo maailmankatsomus, jonka ytimessä oli tietty romanttinen idealismi, mikä näkyy niin miehen elokuvissa - niiden aihevalinnoissa ja ohjauksellisissa ratkaisuissa - kuin hänen työskentelystään kerrotuissa anekdooteissa: Guillermin tunnettiin hyvin ehdottomana ja temperamenttisena ohjaajana, joka kävi usein avointa sotaa elokuviensa tuottajia vastaan omia näkemyksiään puolustaessaan, mistä jäi perinnöksi erittäin hankalan palkollisen maine (sen sijaan hänen ohjauksessaan työskentelevillä näyttelijöillä on ollut lähinnä positiivista sanottavaa). Romanttisuus sanan laajimassa merkityksessä leimaa myös hänen parhaita elokuviaan, joiden usein kuumeisen epätoivoinen viritys tavoittelee syvempiä emotionaalisia totuuksia, tarvittaessa sellaisten sivuseikkojen kuin "hyvän maun" tai "uskottavuuden" kustannuksella: olen ollut aistivinani selvää samanhenkisyyttä sellaisten ihailemieni intohimoisten action-auteurien kuin Tony Scottin ja Dominik Grafin töissä, vaikkei kummankaan kohdalla vaikutussuhteesta mitään kirjallista todistetta olekaan...

NEVER LET GO (1960)

Kirjallisia lähteitä myöskään Guillerminiin itseensä liittyen ei varsinaisesti hyllyiltä pursuile: parhaiten on dokumentoitu KING KONGin tuotantoprosessi, josta tehtiin jopa kokonainen kirja (joka tosin on luettavissa paremminkin markkinointimateriaaliksi kuin tutkimukseksi). Ainoat tietämäni tuotantoon kokonaisuutena vakavasti suhtautuvat kirjoitukset ovat Olaf Möllerin artikkeli Film Comment -lehdessä 1/2014 sekä sattumoisin vain muutamaa kuukautta ennen Guillerminia kuolleen runoilijan ja kriitikon Christopher Mulrooneyn henkilökohtaisille kotisivuilleen kokoama kommentoitu osittainen filmografia (26 elokuvaa kaikkiaan 36:sta); samaten juuri valitettavasti edesmenneen brittikriitikko Mike Suttonin essee brittiläisen Eureka!-yhtiön RAPTURE-julkaisun kansivihkosessa on erinomainen, kuin myös Anthony Nieldin pitkä ja paneutunut kritiikki BFI:n kahden varhaisen elokuvan Blu-ray-julkaisusta. Tärkein löytämäni primäärilähteen tapainen on Guillerminin pitkä haastattelu American Cinematographer -lehdessä 1/1977, joka sekin on lähinnä KING KONG -aiheinen, mutta sisältää paljastavia lausuntoja jotka vahvistavat osaltaan jo elokuvista välittyviä vaikutelmia ohjaajan motivaatioista ja luonteesta. Kuolinuutisen jälkeen ilmestyi toki lukuisia muistokirjoituksia, mutta enimmäkseen niissä kerrataan tavallisimpia "kuka kukin on" -osaston faktoja ja kliseitä; paneutuneimmat näkemäni lienevät BFI:n ja Guardianin jutut, jotka muutamista suoraan sanoen vääristä mielipiteistä huolimatta edes yrittävät antaa jonkinlaista kokonaiskuvaa Guillerminin pitkästä ja monivaiheisesta urasta.

RAPTURE (1965)

Koska tämänkin jutun perimmäinen tarkoitus on saada lukijat hankkiutumaan itse elokuvien ääreen, lopuksi pieni opastus saatavilla oleviin videojulkaisuihin. Kaikki suomenkielisillä teksteillä julkaistut Guillerminin elokuvat ovat tuotannon kirkkainta kärkeä, ja saatavilla pikkurahalla divareista tai ilmaiseksi kirjastosta: Peter Sellersin vetämä tragikoominen WALTZ OF THE TOREADORS (1962, neljän levyn Sellers-boksissa), piinkova sotaelokuva THE BRIDGE AT REMAGEN (1969), jo mainitut TOWERING INFERNO ja KING KONG sekä fantastinen Agatha Christie -sovitus DEATH ON THE NILE (1978, Poirot'n roolissa Peter Ustinov). Guillerminin brittituotantoja on julkaistu kotimaassaan kiitettävä määrä: niiden parhaimmistoa ovat Guillerminin oman suosikin (ja todellisen pääteoksen) RAPTUREn lisäksi tyylipuhdas B-sarjan paranoiatrilleri OPERATION DIPLOMAT (1953), monisävyinen tavaratalodraama THE CROWDED DAY (1954), itäisen Lontoon baareissa ja kaduilla kuvattu ankara halpis-noir NEVER LET GO (1960) ja lopulta huomattavasti suuremman budjetin Cinemascope-ilmasotaelokuva THE BLUE MAX (1966); erittäin hyvässä maineessa olevaa Aldo Rayn ja Peter O'Toolen tähdittämää pankkiryöstöleffaa THE DAY THEY ROBBED THE BANK OF ENGLAND (1960) en ole onnistunut näkemään. Maakoodeista viis veisaaville (joita voisi toivoa tähän maailmanaikaan olevan valtaosan tämän lukijoista) on jenkkijulkaisuina tarjolla laaja valikoima Guillerminin myöhempää rikos- ja toimintaleffatuotantoa, joista parhaat (ja sattumalta huokeimmin saatavilla) ovat SKYJACKED (1972, neljän leffan Charlton Heston -boksissa) ja SHAFT IN AFRICA (1973). Myös miehen viimeiseksi työksi jäänyt, aivan pokkana pelattu klassinen western THE TRACKER (1988, pääosassa Kris Kristofersson) on ehdottomasti näkemisen arvoinen. Listaa voisi jatkaa, sillä tiettyä perustasoa heikompia elokuvia miehen filmografiasta näkemieni 25 elokuvan joukossa on vain pari, mikä olisi helvetinmoinen osumakeskiarvo vielä siinäkin tapauksessa että loput yksitoista sattuisivat olemaan silkkaa kuraa: yllä luettelemani kolmasosa on joka tapauksessa niin kovatasoista kamaa, ettei voi kuin ihmetellä missä viipyy jonkun etevän kriitikon kirjanmittainen uudelleenarviointi hänen tuotannostaan. Sellaista odotellessa on kuitenkin lohdullista tietää että Guillermin ehti vielä eläessään todistaa kadonneen lempilapsensa RAPTUREn uudelleenjulkaisun ja sen kirvoittamat innostuneet reaktiot, ja että tuon suoranaisen pienen ihmeen seurauksena ainakin osa jälkipolvista tulee muistamaan hänet siitä mistä hän halusi tulla muistetuksi.