R&A 2014: yhteenvetoa

Tämän vuoden R&A-saalis jäi omalta osaltani epätavallisen pieneksi (vain 11 elokuvaa eli sama määrä kuin Espoossa), enimmäkseen koska poikkeuksellisen suuri osa kiinnostavimmista leffoista on tulossa normaaliin teatterilevitykseen, ja katson ne mieluummin kaikessa rauhassa kuin festivaaliryysiksessä (ennakkoensi-iltoja oli ohjelmistossa tänä vuonna peräti 22 kappaletta!). Kaksi ylivoimaisesti parasta näkemääni elokuvaa - jo aiemmin erikseen käsittelemäni Jennifer Kentin THE BABADOOK ja Dag Johan Haugerudin DET ER MEG DU VIL HA - löytyivät tänä vuonna ilahduttavasti omien ennakkotärppieni ulkopuolelta; muista näkemistäni elokuvista tyydyn tällä erää kirjoittamaan vain lyhyesti tässä yhteenvedossa, koska liian monta muuta artikkelia odottaa jo kirjoittamistaan...

Jaan yleensä elokuvat mielessäni karkeasti kahteen luokkaan sen perusteella kiinnostaako, haluaako tai tarvitseeko niitä katsoa uudestaan; tämän kriteerin perusteella sarjakortille valikoitui ihan onnistunut satsi, koskapa vain kolme yhdestätoista sujahtivat kiistatta "ei"-kategoriaan. Ehdottomasti uudelleenkatsottaviin lukeutui ensimmäisenä Mathieu Amalricin Simenon-sovitus LE CHAMBRE BLEUE eli THE BLUE ROOM, joka vangitsee tunnelmassaan ja ilmaisunsa niukkuudessa ansiokkaasti lähdekirjailijan tyylin, astumatta kertaakaan harhaan sen enempää ohjauksen kuin näyttelijöidenkään osalta: en ole lukenut alkuteosta, mutta kirjailijan Maigret-tarinoista tuttu, murhamysteerin koukeroita lopulta aina tärkeämpi traaginen/melankolinen sävy on vangittu hienosti. Amalricin tiivis, kronologiaa pilkkova elokuva pitäisi oikeastaan katsoa uudestaan jo siksikin, että se jäi harkitussa vaatimattomuudessaan hieman heti perään näkemäni, Anna Odellin aggressiivisen osallistavan ÅTERTRÄFFENin (suomalaiselta levitysnimeltään hassusti LUOKKAJUHLA) mielessä nostattaman myräkän jalkoihin. Odellin metafiktio kaivaa esiin ihmisluonnon ja -yhteisön ksenofobisia mekanismeja harvinaisen pelottomasti (ja ennen kaikkea performatiivisesti, mikä oli nähtävissä jo välittömästi elokuvaa seuranneessa keskustelussa!) - ehdottomasti yksi festivaalin vaikuttavimpia kokemuksia, ja taatusti uudelleenkatseluilla muuntuva ja kehittyvä sellainen: yritän kirjoittaa pidemmin lähempänä varsinaista Suomen ensi-iltaa (Kino Engel 7.11.).

Aina kiinnostavan Paweł Pawlikowskin IDA osoittautui mielenkiintoisemmaksi kuin ohjaajaa ennalta tuntematon katsoja saattaisi elokuvan markkinoinnin perusteella kuvitella; Lukasz Zalin lähes häiritsevän hyperesteettisen mustavalkokuvauksen (joka kuitenkin palvelee tiettyä elokuvalle tarpeellista surrealismia - kuten Pawlikowski muistuttaa haastattelussa työtavastaan: "yritän luoda maailman joka on samanaikaisesti todellinen ja unenomainen... mielestäni pitäisi aina pyrkiä sellaiseen lopputulokseen jonka osat eivät sovi yhteen") alta paljastuu monimutkainen, useista erillisistä juonteista kokoonpantu ja hengittävä, puoli-improvisoidun oloinen elokuva, joka ei suinkaan tyhjene näennäisiin "aiheisiinsa" (jotka IDAn tapauksessa ovat sangen latautuneita) ja kestää takuuvarmasti useamman katselun; mihin tarjoutuukin mahdollisuus pian koska, vastoin omia veikkailujani, se äänestettiin Orionin marraskuun kuukauden elokuvaksi (ja jo aiemmin eri puolilla Suomea lokakuisilla Puolan elokuvaviikoilla). Suositeltavaa oheislukemistoa on Eat Drink Films -blogissa julkaistu Pawlikowskin kirjoittama artikkeli "The Making of IDA" (osa 1, osa 2).

Asia Argenton syntymäpäivän kunniaksi päätin hetken mielijohteesta mennä katsomaan näyttelijättären uuden ohjaustyön INCOMPRESA eli MISUNDERSTOOD edellisellä elokuvallaan ei-aivan-vakuuttaneen Veiko Õunpuun FREE RANGEn sijaan: Argenton sarjakuvamainen, ilmeisesti oman lapsuutensa pohjalta vapaasti kuvittelema nuoren tytön kasvukertomus vertautui mielessäni Alice Rohrwacherin elokuvallisesti hieman ansiokkaampaan THE WONDERSiin, mutta kumpikaan elokuva ei valitettavasti onnistunut vakuuttamaan uudelleenkatselun tarpeellisuudesta. Molemmat mielenkiinnolla odottamistani "moderneista mykkäelokuvista" osoittautuivat myös ajanhukaksi - Alexander Kottin ISPYTANIE eli TEST onnistui söpöilyyn sortuvassa, liioitellun didaktisessa "visuaalisuudessaan" sisältämään lähes kaikki itseäni vastakarvaan silittävät elementit yhden elokuvan puitteissa, kun taas Myroslav Slaboshpytskiyn huimasti kehuttu THE TRIBE osoittautui viittomakielisyyden uutuudenviehätyksen haihduttua monotonisessa kyynisyydessään lähinnä jonkinlaiseksi köyhän miehen MY JOYksi (Sergei Loznitsa, 2010), tyystin vailla maanmiehensä elokuvallisen ajan mestarillista hallintaa ja kosmista kaikupohjaa.

J-P Valkeapään HE OVAT PAENNEET tarjoili ennakko-odotuksista huolimatta niin yllättävän kierrepallon että sen tarkempi arviointi suorastaan edellyttää uusintakatselua (mikä on jo sinänsä enemmän kuin monista  kotimaisista voi sanoa): heti ensi näkemältä on kuitenkin selvää tämän olevan sillä tavoin merkittävä suomalainen elokuva, että on oikeastaan samantekevää pitääkö sitä kaikilta osin "onnistuneena" vai ei. Pelottomalla (kirjoitin ensin vahingossa "pelottavalla", joka olisi käynyt yhtä hyvin!) kokeellisuudellaan ja taiteellisella kunnianhimollaan 1980-luvun parhaiden kotimaisten elokuvien hengestä muistuttava ja päähenkilöidensä tavoin karusta suomirealismista vimmaisesti irtitempoileva HE OVAT PAENNEET osoittaa etenkin käytännössä dialogittomalla loppunäytöksellään ja epilogillaan nyky-Suomessa aivan liian harvinaista elokuvan tajua ja poikkeuksellista elokuvasävyn hallintaa - ja todistaa että kun näkemystä riittää, on täälläkin mahdollista saada tinkimättömästi oman näköistä ja yleisöä kosiskelematonta jälkeä teatterilevitykseen asti. Erityispisteitä myös erinomaisista ensikertalaisnäyttelijöistä; painava suositus kaikille kotimaisen elokuvan tilasta ja tulevaisuudesta kiinnostuneille! Ensi-ilta Finnkinolla 17.10.

Vähemmän yllättävissä ja jokseenkin kevyemmissä tunnelmissa, Michael Winterbottomin kolmas Steve Cooganin ja Rob Brydonin kanssa toteuttama projekti THE TRIP TO ITALY oli jälleen odotetun nokkelaa ja toimivaa sanailua huikeissa maisemissa, mutta tuntui TV-pituudesta elokuvaksi editoidessa tasapainottuneen hieman epäedullisesti - lopputulos muistutti hieman liikaa ylipitkää traileria, ja sai lähinnä odottamaan koko sarjan näkemistä; leffaan päätyneistä jäljistä vaikuttaisi siltä että kokonaissävyä on ruuvattu vielä ensimmäistäkin osaa melankolisempaan suuntaan, tällä kertaa myös Brydonin hahmon kohdalla (kuten Matt Seidel toteaa hienossa artikkelissaan elokuvasta: "lopputeksteihin päästessä otsikko on saanut uuden metafyysisen sisällön... jokainen koomikko, naamionsakin takana, tietää tismalleen minne matka lopulta päättyy"), mutta teatteriversioon näyttää päätyneen suhteettoman paljon ykkösosan suosituimmaksi osoittautunutta ainesta (erityisesti imitaatioita). Alkuperäinen TRIP on kestänyt helposti jo kolme tai neljä uudelleenkatselua, joten eiköhän tämäkin ostoslistalle päädy, mutta mieluummin nimenomaan täydessä mitassa.

Festivaalin päätöselokuvaksi valikoitui osaltani turkkilaisen Nuri Bilge Ceylanin Cannes-voittaja WINTER SLEEP, kahdesta eri Anton Tšehovin novellista ("Vaimoni" ja ymmärtääkseni suomentamaton "Kunnollisia ihmisiä") enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti, mutta nerokkaasti yhdistellen sovitettu päälle kolmetuntinen draama turkkilaiseen maalaiskylään erakoituneen bien-pensantin passiivis-aggressiivisen ihmisvihan (ja itseinhon) myrkyttämästä elämästä ja avioliitosta. Elokuvan ihmiskuvaus on kenties luettava enemmän Tšehovin kuin Ceylanin ansioksi, mutta kyseessä on joka tapauksessa erinomaisesti käsikirjoitettu, ohjattu ja näytelty sovitus ajattomasta aiheesta, ja ennen kaikkea tarpeellinen muistutus siitä että maailmankirjallisuus on edelleen pullollaan huikeaa materiaalia vain odottamassa sovitusta - lähestymistapa jota useammankin nykyohjaajan soisi suosivan omien kynäilyjensä sijaan. Suosittelen (huom.: kolmoissuositus!) erinomaisen Heidi Julavitsin luotsaaman erinomaisen Believer-lehden blogissa julkaistua Kaya Gençin erinomaista artikkelia, jonka jälkeen tekee mieli palata elokuvan pariin lähdetekstit tuoreessa muistissa. Ikävä kyllä leffa ei ilmeisesti ole tulossa Suomessa sen koommin teatteri- kuin DVD-levitykseenkään (mikä on ollut tällä vuosituhannella vain muutaman Palme d'Or -voittajan kohtalo), mutta onneksi korvaamaton brittiläinen New Wave Films on julkaisemassa sen Blu-raylla vielä tämän vuoden puolella.

Parin edellisvuoden ilotulituksen rinnalla hiukan kalvennut ohjelmisto olisi ehkä antanut aihetta purnaukseenkin, mutta antaa nyt olla - kaiken kaikkiaan puolen tusinaa hienoja filmejä ja kaksi ennalta-arvaamatonta mestariteosta on kuitenkin niin hyvä saldo että tyytyväinen mieli jäi, varsinkin kun monta kiinnostavaa leffaa ohjelmistosta on vielä edessäpäin (BOYHOOD, THE DANCE OF REALITY, TURIST, WHIPLASH ym.), ja pahimmat puutteet saa todennäköisesti paikkailtua naapurimaiden syysfestivaaleilla sekä tulevan kevään Seasonissa ja Cine Aasiassa, joiden molempien ohjelmisto on käynyt vuosi vuodelta mielenkiintoisemmaksi: ja vaikka Sodankylä säilyttää edelleen kiistattoman "jos menet vain yhdelle kotimaiselle elokuvafestivaalille" -asemansa, tämänkin vuoden R&A toi taas oman arvokkaan satsauksensa kotimaan yhteenlaskettuun festarivuoteen, mistä kiitos ja kumarrus järjestäjille!