Michael Althenin mainiossa saksalaisen elokuvan historiaa kertaavassa filmissä AUGE IN AUGE (2008) ohjaaja Tom Tykwer muistelee traumatisoituneensa lapsena pahasti F.W. Murnaun NOSFERATUn (1922) televisioesityksestä, koska kiirehti sulkemaan kauhistuneena TV:n kohtauksessa, jossa Max Schreckin ikimuistoisen hahmon varjon nähdään hiipivän ylös portaita. Tykwerin mukaan kohtalokas virhe oli juuri elokuvan katselun keskeyttäminen, koska niin tuo selkäpiitä karmiva kuva saattoi pesiytyä hänen mielikuvitukseensa ja kasvaa niin pelottavaksi, ettei hän pystynyt katsomaan elokuvaa vielä teininäkään - vaikka ahmi jo rutiininomaisesti THE EXORCISTin (1973) ja THE TEXAS CHAIN SAW MASSACREn (1974) kaltaisia moderneja kauhuleffoja! Sellainen voima on mielikuvituksella - etenkin lapsen mielikuvituksella, tai lapsuusiällä mielikuvitukseen pesiytyneellä pelolla: siinä seikka jonka australialaisohjaaja Jennifer Kent tietää hyvin, ja joka on hänen esikoiselokuvansa THE BABADOOKin keskiössä. Varoitettakoon heti kättelyssä että jos aloitat katsomaan tätä elokuvaa, älä missään olosuhteissa jätä sitä kesken.
Henkilökohtaisesti voin sanoa että THE BABADOOK on primitiivisellä tasolla pelottavinta näkemääni elokuvaa sitten David Lynchin MULHOLLAND DR.:n (2001) "Winkies"-kohtauksen, ja samalla yksi kouraisevan surullisimpia kuvauksia psyyken hajoamisen pelosta sitten Jeff Nicholsin TAKE SHELTERin (2011): molemmat elokuvat asettuvat tässä mielessä samalle jatkumolle esim. Polanskin REPULSIONin (1965) tai Fassbinderin ANGST VOR DER ANGSTin (1975) kanssa. Nykypäivän yleisöä kosiskeleviin, banaalin viihteellisiin kauhuelokuviin tottuneille Kentin elokuva saattaa tuottaa pettymyksen, kuten liian makeaan tai suolaiseen tottunut ihminen ei enää osaa arvostaa ruoan muita ominaisuuksia, mutta toisin kuin nuo koeyleisöjen yhteiskiljaisujen desibelimäärien ja penkistä ponnahtamisen korkeuksien perusteella markkinointikelpoisiksi arvioidut huvipuistokyydit, THE BABADOOK ei pyri viihdyttämään helpointa mahdollista reittiä. Tämä ei tarkoita ettei Kentin elokuva olisi viihdyttävä, päinvastoin: se on paitsi ihmismielen alkuperäisimpien pelkojen luotaamisessaan selkäpiitä karmivalla tavalla oikeasti pelottava, myös perinnetietoisuudessaan ja ilkikurisessa huumorissaan oikeasti hauska - mutta myös (ja ennen kaikkea) loppuun asti pokerinaamalla pelatussa vakavassa tarkoituksenmukaisuudessaan oikeasti surullinen.
Elokuva alkaa unikuvalla, joka petaa perusasetelman: vanhainkodin hoitaja Amelia (Essie Davis) on menettänyt miehensä kuusi vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa matkalla synnytykseen, ja elää yksinhuoltajaäitinä poikansa Samuelin (uskomaton Noah Wiseman) kanssa. Samuel osoittaa sekä huolestuttavan aggressiivisia piirteitä että levotonta, pelokasta mielikuvitusta, askarrellen erilaisia heitto- ja ampuma-aseita puolustukseksi pelkäämiltään möröiltä; pojan käytös herättää jo valmiiksi huolta sekä koulussa että Amelian lähipiirissä, mutta kokonaan toiselle tasolle homma menee kun Samuel löytää kodin kirjahyllystä salaperäisen satukirjan nimeltään "Mister Babadook". Pojan iltasaduksi vaatima opus osoittautuu nimittäin sisällöltään paljon hirvittävämmäksi kuin kumpikaan osasi kuvitella, ja istuttaa tähän välittömästi uusia ennenkuulumattomia pelkoja, jotka alkavat pian tarttua myös jo valmiiksi hermoherkkään Ameliaan - eikä aikaakaan kun tuo pelko alkaa kasvaa, saaden kauhistuttavia kaikuja myös todellisuudessa.
THE BABADOOK on pintapuolisesti yliluonnollinen kummitus-/hirviötarina, mutta Kent paljastaa korttinsa varhaisessa vaiheessa, ja katsojalle ymmärtyy pian että parhaiden kauhuelokuvien tavoin elokuva ei pyri ainoastaan säikyttelemään tai luomaan uusia pelkoja, vaan ennen kaikkea kohtaamaan ja käsittelemään vanhoja - tässä tapauksessa ehkä niitä kaikkein vanhimpia. "Ainoa mikä on kauhistuttavaa on pelko itse", määritteli Francis Bacon, mikä lause on myöhemmin vääristynyt vähätteleväksi sananlaskuksi "ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse", ikään kuin se olisi "vain" pelkoa, "ei muuta" - minkä jokainen joka on joskus pelännyt pelkoa itseään ymmärtää epätoivoiseksi tosiasioiden kieltämiseksi: epätoivoiseksi jää myös Amelian yritys rauhoittaa kauhusta suunniltaan olevaa poikaansa vakuuttelemalla, itsekin jo epäuskoisen oloisena, että "se on vain kirja, se ei voi vahingoittaa sinua" (jälleen jokainen lapsuudessaan lukemastaan traumatisoitunut ymmärtää lauseen ironisen mielettömyyden). Omassa itsessä olevan pimeyden ja pelon kieltäminen on THE BABADOOKin keskeinen metafora: kuten erään Dario Argenton elokuvan suomenkielinen alaotsikko kuolemattomasti tiivistää, "pelkoa ei voi paeta", ja kaikki yritykset kieltää sitä ovat tuomittu ainoastaan voimistamaan sitä entisestään. Huolimatta Amelian yrityksistä hävittää ahdistava satukirja, se palaa painajaisunen lakien mukaisesti itsepintaisesti takaisin asuntoon (viimeistään tässä vaiheessa ei voi olla ajattelematta Jungin kuuluisaa talounta - varsinkin kun juuri mikäpä muu kuin kellari osoittautuu elokuvassa keskeiseksi sijainniksi), sisältäen aina uusia sivuja - mukaan lukien tämän psykologisesti opettavaisen kupletin: "I'll wager with you, I'll make you a bet / The more you deny me, the stronger I get." Loppupuolella tämän keskusmetaforan käsittely käy siinä määrin kirjaimelliseksi, että se voi ärsyttää osaa katsojista (etenkin niitä joilla oli ongelmia TAKE SHELTERin samankaltaisen menettelyn suhteen), mutta tosiasiassa juuri tuo täysin epäironisesti pelattu psykologinen kirjaimellisuus tekee elokuvasta lopulta niin koskettavan. (Sama keskusidea löytyy muuten jo täysin toimivana Kentin kymmenisen vuotta aiemmin toteuttamasta kymmenminuuttisesta nimeltään MONSTER (2005), joka on eräänlainen THE BABADOOKin "demoversio", mutta täyspitkässä elokuvassa on toki saatu sen potentiaali paljon paremmin hyödynnettyä.)
Jennifer Kentin esikoiselokuva on myös vilpitön rakkauskirje kauhuelokuvalle ammentaessaan monipuolisesti genren perinteistä: heti ensimmäisistä kohtauksista käy selväksi filmin läheinen suhde "outo lapsi" -genren psykologisiin kauhuelokuviin, joiden ytimessä on lapsen kaksinainen status itsestä lähtöisin olevana vieraana, ja ennen kaikkea oudon tai vieraan portaalina tuttuun ympäristöön (kuten ohjaaja toteaa Film Commentin haastattelussa: "Babadookin sisäänkäynti kulkee lapsen mielikuvituksen kautta"). Muita historiallisia referenssejä ovat THE HAUNTINGin (1963) ja POLTERGEISTin (1982) tapaiset kummitustaloklassikot, Polanskin ja Lynchin kotiympäristön pelottavaksi muuttavat "domestic horror" -elokuvat, ynnä sekä psykologiassaan että ulkoasussaan viime vuosisadan alun ekspressionistiset mykkäkauhut (Babadookin varjohahmon esi-isänä on Max Schreckin alkuperäisen luihusormisen Nosferatun lisäksi Lon Chaneyn silinterihattuinen professori Burke, josta on säilynyt vain valokuvia Tod Browningin kadonneesta vuonna 1927 valmistuneesta LONDON AFTER MIDNIGHTista). Lisäksi vaikutteena ovat olleet trikkikuvapioneeri Georges Méliès'n outoudessaan makaaberit lyhytfilmit, erityisesti LE LIVRE MAGIQUE (1900), jota myös siteerataan elokuvassa suoraan (Kent tuo tässä peliin mukaan vielä hienon hyppysellisen modernia mediakauhua): Amelia yrittää torjua unettomuutta ja ahdistavia pelkojaan katsellen televisiota yömyöhään, ja tietenkin sieltä tulee tuutin täydeltä Mario Bavaa ja Méliès'n makaaberin outoja lyhytelokuvia, mukaan lukien juuri LE LIVRE MAGIQUE, jonka jättikirjan sivuilta humoristisesti eläviksi muuttuvien commedia dell'arte -hahmojen joukkoon on painajaismaisesti ilmestynyt Babadookin karmiva hahmo: pelokas ihminen näkee vainoharhaisesti kaikkialla merkkejä pelkonsa kohteesta, ja niinpä TV-uutisetkin tuntuvat Amelian järkkyneessä mielessä olevan täynnä juuri häneen viittaavia kauheuksia - jälleen yksi esimerkki siitä psykologisesta tarkkanäköisyydestä, jonka avulla THE BABADOOK palauttaa kauhuelokuvan sen perusasioiden äärelle: ihmismielen oleelliseen pelottavuuteen.
Pelkkä THE BABADOOKin ajatteleminenkin nostaa ihon kananlihalle vielä viikkoa katselun jälkeen - kuten Jennifer Kent kertoo Cinema Australian erinomaisessa haastattelussa itselleen käyvän vielä vuosikymmeniä myöhemmin kuullessaan Sam Raimin EVIL DEADin (1981) nimen - tosiaan osittain sen herättämän todellisen kauhun jälkivaikutuksena, mutta osittain myös siksi että kyseessä on todella niskakarvat pystyyn nostattavan hieno, moniulotteinen taideteos. Valitettavasti elokuva ei ole näillä näkymin tulossa Suomessa teatterilevitykseen, mutta onneksi R&A tarjosi mahdollisuuden nähdä ihanneolosuhteissa, suurelta kankaalta ja ilahduttavan täydessä teatterissa tämän merkkiteoksen, joka jää takuuvarmasti mieleen elämään, täyttäen Kiyoshi Kurosawan erinomaisen osuvan todellisen kauhuelokuvan määritelmän: THE BABADOOK on todella yksi niitä harvinaisia elokuvia, joiden aiheena on "pelko, joka seuraa ihmistä läpi koko elämän" - ja kuten Kurosawan parhaat elokuvat, se tarjoaa lopulta myös vision rauhanomaisesta rinnakkainelosta tuon pelon kanssa, itsen ja maailman pimeyden hyväksymisestä välttämättömänä osana maailmanjärjestystä.
Henkilökohtaisesti voin sanoa että THE BABADOOK on primitiivisellä tasolla pelottavinta näkemääni elokuvaa sitten David Lynchin MULHOLLAND DR.:n (2001) "Winkies"-kohtauksen, ja samalla yksi kouraisevan surullisimpia kuvauksia psyyken hajoamisen pelosta sitten Jeff Nicholsin TAKE SHELTERin (2011): molemmat elokuvat asettuvat tässä mielessä samalle jatkumolle esim. Polanskin REPULSIONin (1965) tai Fassbinderin ANGST VOR DER ANGSTin (1975) kanssa. Nykypäivän yleisöä kosiskeleviin, banaalin viihteellisiin kauhuelokuviin tottuneille Kentin elokuva saattaa tuottaa pettymyksen, kuten liian makeaan tai suolaiseen tottunut ihminen ei enää osaa arvostaa ruoan muita ominaisuuksia, mutta toisin kuin nuo koeyleisöjen yhteiskiljaisujen desibelimäärien ja penkistä ponnahtamisen korkeuksien perusteella markkinointikelpoisiksi arvioidut huvipuistokyydit, THE BABADOOK ei pyri viihdyttämään helpointa mahdollista reittiä. Tämä ei tarkoita ettei Kentin elokuva olisi viihdyttävä, päinvastoin: se on paitsi ihmismielen alkuperäisimpien pelkojen luotaamisessaan selkäpiitä karmivalla tavalla oikeasti pelottava, myös perinnetietoisuudessaan ja ilkikurisessa huumorissaan oikeasti hauska - mutta myös (ja ennen kaikkea) loppuun asti pokerinaamalla pelatussa vakavassa tarkoituksenmukaisuudessaan oikeasti surullinen.
Elokuva alkaa unikuvalla, joka petaa perusasetelman: vanhainkodin hoitaja Amelia (Essie Davis) on menettänyt miehensä kuusi vuotta aikaisemmin auto-onnettomuudessa matkalla synnytykseen, ja elää yksinhuoltajaäitinä poikansa Samuelin (uskomaton Noah Wiseman) kanssa. Samuel osoittaa sekä huolestuttavan aggressiivisia piirteitä että levotonta, pelokasta mielikuvitusta, askarrellen erilaisia heitto- ja ampuma-aseita puolustukseksi pelkäämiltään möröiltä; pojan käytös herättää jo valmiiksi huolta sekä koulussa että Amelian lähipiirissä, mutta kokonaan toiselle tasolle homma menee kun Samuel löytää kodin kirjahyllystä salaperäisen satukirjan nimeltään "Mister Babadook". Pojan iltasaduksi vaatima opus osoittautuu nimittäin sisällöltään paljon hirvittävämmäksi kuin kumpikaan osasi kuvitella, ja istuttaa tähän välittömästi uusia ennenkuulumattomia pelkoja, jotka alkavat pian tarttua myös jo valmiiksi hermoherkkään Ameliaan - eikä aikaakaan kun tuo pelko alkaa kasvaa, saaden kauhistuttavia kaikuja myös todellisuudessa.
THE BABADOOK on pintapuolisesti yliluonnollinen kummitus-/hirviötarina, mutta Kent paljastaa korttinsa varhaisessa vaiheessa, ja katsojalle ymmärtyy pian että parhaiden kauhuelokuvien tavoin elokuva ei pyri ainoastaan säikyttelemään tai luomaan uusia pelkoja, vaan ennen kaikkea kohtaamaan ja käsittelemään vanhoja - tässä tapauksessa ehkä niitä kaikkein vanhimpia. "Ainoa mikä on kauhistuttavaa on pelko itse", määritteli Francis Bacon, mikä lause on myöhemmin vääristynyt vähätteleväksi sananlaskuksi "ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse", ikään kuin se olisi "vain" pelkoa, "ei muuta" - minkä jokainen joka on joskus pelännyt pelkoa itseään ymmärtää epätoivoiseksi tosiasioiden kieltämiseksi: epätoivoiseksi jää myös Amelian yritys rauhoittaa kauhusta suunniltaan olevaa poikaansa vakuuttelemalla, itsekin jo epäuskoisen oloisena, että "se on vain kirja, se ei voi vahingoittaa sinua" (jälleen jokainen lapsuudessaan lukemastaan traumatisoitunut ymmärtää lauseen ironisen mielettömyyden). Omassa itsessä olevan pimeyden ja pelon kieltäminen on THE BABADOOKin keskeinen metafora: kuten erään Dario Argenton elokuvan suomenkielinen alaotsikko kuolemattomasti tiivistää, "pelkoa ei voi paeta", ja kaikki yritykset kieltää sitä ovat tuomittu ainoastaan voimistamaan sitä entisestään. Huolimatta Amelian yrityksistä hävittää ahdistava satukirja, se palaa painajaisunen lakien mukaisesti itsepintaisesti takaisin asuntoon (viimeistään tässä vaiheessa ei voi olla ajattelematta Jungin kuuluisaa talounta - varsinkin kun juuri mikäpä muu kuin kellari osoittautuu elokuvassa keskeiseksi sijainniksi), sisältäen aina uusia sivuja - mukaan lukien tämän psykologisesti opettavaisen kupletin: "I'll wager with you, I'll make you a bet / The more you deny me, the stronger I get." Loppupuolella tämän keskusmetaforan käsittely käy siinä määrin kirjaimelliseksi, että se voi ärsyttää osaa katsojista (etenkin niitä joilla oli ongelmia TAKE SHELTERin samankaltaisen menettelyn suhteen), mutta tosiasiassa juuri tuo täysin epäironisesti pelattu psykologinen kirjaimellisuus tekee elokuvasta lopulta niin koskettavan. (Sama keskusidea löytyy muuten jo täysin toimivana Kentin kymmenisen vuotta aiemmin toteuttamasta kymmenminuuttisesta nimeltään MONSTER (2005), joka on eräänlainen THE BABADOOKin "demoversio", mutta täyspitkässä elokuvassa on toki saatu sen potentiaali paljon paremmin hyödynnettyä.)
Jennifer Kentin esikoiselokuva on myös vilpitön rakkauskirje kauhuelokuvalle ammentaessaan monipuolisesti genren perinteistä: heti ensimmäisistä kohtauksista käy selväksi filmin läheinen suhde "outo lapsi" -genren psykologisiin kauhuelokuviin, joiden ytimessä on lapsen kaksinainen status itsestä lähtöisin olevana vieraana, ja ennen kaikkea oudon tai vieraan portaalina tuttuun ympäristöön (kuten ohjaaja toteaa Film Commentin haastattelussa: "Babadookin sisäänkäynti kulkee lapsen mielikuvituksen kautta"). Muita historiallisia referenssejä ovat THE HAUNTINGin (1963) ja POLTERGEISTin (1982) tapaiset kummitustaloklassikot, Polanskin ja Lynchin kotiympäristön pelottavaksi muuttavat "domestic horror" -elokuvat, ynnä sekä psykologiassaan että ulkoasussaan viime vuosisadan alun ekspressionistiset mykkäkauhut (Babadookin varjohahmon esi-isänä on Max Schreckin alkuperäisen luihusormisen Nosferatun lisäksi Lon Chaneyn silinterihattuinen professori Burke, josta on säilynyt vain valokuvia Tod Browningin kadonneesta vuonna 1927 valmistuneesta LONDON AFTER MIDNIGHTista). Lisäksi vaikutteena ovat olleet trikkikuvapioneeri Georges Méliès'n outoudessaan makaaberit lyhytfilmit, erityisesti LE LIVRE MAGIQUE (1900), jota myös siteerataan elokuvassa suoraan (Kent tuo tässä peliin mukaan vielä hienon hyppysellisen modernia mediakauhua): Amelia yrittää torjua unettomuutta ja ahdistavia pelkojaan katsellen televisiota yömyöhään, ja tietenkin sieltä tulee tuutin täydeltä Mario Bavaa ja Méliès'n makaaberin outoja lyhytelokuvia, mukaan lukien juuri LE LIVRE MAGIQUE, jonka jättikirjan sivuilta humoristisesti eläviksi muuttuvien commedia dell'arte -hahmojen joukkoon on painajaismaisesti ilmestynyt Babadookin karmiva hahmo: pelokas ihminen näkee vainoharhaisesti kaikkialla merkkejä pelkonsa kohteesta, ja niinpä TV-uutisetkin tuntuvat Amelian järkkyneessä mielessä olevan täynnä juuri häneen viittaavia kauheuksia - jälleen yksi esimerkki siitä psykologisesta tarkkanäköisyydestä, jonka avulla THE BABADOOK palauttaa kauhuelokuvan sen perusasioiden äärelle: ihmismielen oleelliseen pelottavuuteen.
Pelkkä THE BABADOOKin ajatteleminenkin nostaa ihon kananlihalle vielä viikkoa katselun jälkeen - kuten Jennifer Kent kertoo Cinema Australian erinomaisessa haastattelussa itselleen käyvän vielä vuosikymmeniä myöhemmin kuullessaan Sam Raimin EVIL DEADin (1981) nimen - tosiaan osittain sen herättämän todellisen kauhun jälkivaikutuksena, mutta osittain myös siksi että kyseessä on todella niskakarvat pystyyn nostattavan hieno, moniulotteinen taideteos. Valitettavasti elokuva ei ole näillä näkymin tulossa Suomessa teatterilevitykseen, mutta onneksi R&A tarjosi mahdollisuuden nähdä ihanneolosuhteissa, suurelta kankaalta ja ilahduttavan täydessä teatterissa tämän merkkiteoksen, joka jää takuuvarmasti mieleen elämään, täyttäen Kiyoshi Kurosawan erinomaisen osuvan todellisen kauhuelokuvan määritelmän: THE BABADOOK on todella yksi niitä harvinaisia elokuvia, joiden aiheena on "pelko, joka seuraa ihmistä läpi koko elämän" - ja kuten Kurosawan parhaat elokuvat, se tarjoaa lopulta myös vision rauhanomaisesta rinnakkainelosta tuon pelon kanssa, itsen ja maailman pimeyden hyväksymisestä välttämättömänä osana maailmanjärjestystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti