"Olen
aina vihannut negatiivista nimitystä 'puhuvat päät -elokuva', koska
ihmiskasvot ovat suurin aihe mitä elokuvalla on koskaan ollut. Ne
kuuluvat aina ihmisille jotka ovat kokeneet tiettyjä asioita, ja ovat todennäköisesti paljon kiinnostavampia kuin jokin mekaaninen tilannekuvaus."
(Peter von Bagh, keskustelussa Olaf Möllerin kanssa Rotterdamin elokuva-festivaaleilla 2012)
Nämä Peter von Baghin huolellisesti artikuloidusta englanninkielestä kömpelösti suomentamani sanat sopivat täydellisesti saatteeksi norjalaisen Dag Johan Haugerudin (s. 1964) kolmannelle elokuvalle DET ER MEG DU VIL HA (kansainväliseltä levitysnimeltään I'M THE ONE YOU WANT), joka koostuu lähes kokonaan lähikuvassa kuvatusta monologista, jonka aihetta ja kehitystä ei kannata tässä tarkemmin paljastaa; riittäköön kun mainitaan että kyse on äärimmäisen voimakkaita tunteita käsittävästä rakkaustarinasta, jota on psykologisessa todenkaltaisuudessaan miltei mahdoton uskoa käsikirjoitetuksi (mitä se ei itse asiassa käytännössä olekaan). Päähenkilöä, yläasteen opettaja Henrietteä esittävän Andrea Bræin Hovigin
kasvot tulevat elokuvan 53 minuutin keston aikana läsnäoleviksi tavalla joka on
mahdollista vain valkokankaalla: katsoja voi rekisteröidä jokaisen pienenkin eleen ja ilmeen muutoksen kertomuksen edetessä tunnetilasta toiseen. Mieleen muistuu väistämättä myös Alan Rudolphin määritelmä elokuvan voimasta Sodankylän aamukeskustelussa vuonna 2012: Rudolphin mukaan elokuvakokemuksen ytimessä ovat pimeän huoneen seinälle heijastetut, koko omaa ruumistamme suuremmat ihmiskasvot, joiden kautta elokuva tunkeutuu jokaisen katsojan sisimpään herätäkseen siellä eloon.
Elokuvan alkuperä on käsikirjoittaja Sonja Evangin nimettömäksi jäävän todellisen naishenkilön haastatteluun perustuvassa, viime vuoden Norsk Dramatikkfestivalenille suunnitellussa yksinäytöksisessä teatterikappaleessa, joka kuitenkin liian lyhyeksi jääneen harjoitteluajan seurauksena päätettiin toteuttaa elokuvana; täten vähemmän suunnitelmallisesti kuin syntyhistoriansa seurauksena DET ER MEG DU VIL HA sijoittuu mielenkiintoisiin leikkauspisteisiin toisaalta elokuvan ja teatterin, toisaalta fiktion ja dokumentin välissä, mikä sallii sen melkeinpä huomaamatta kyseenalaistaa omaksuttuja käsityksiä "elokuvallisesta" ja "teatraalisesta", käsikirjoitetusta ja dokumentaarisesta: lopputulos asemoituu täydellisessä visuaalisessa vaatimattomuudessaan mutta kiistatta elokuvallisessa vaikutuksessaan niin häiritsevästi noita banaaleja ja keinotekoisia jaotteluja vastaan, että se kutsuu (hieman Alain Resnaisin viimeaikaisen tuotannon tai parhaiden uuden aallon elokuvien tapaan) yleisön arvioimaan uudelleen ennakkokäsityksiään elokuvasta, tinkimättä kuitenkaan tarinan ensisijaisuudesta. Haugerud itse pohdiskelee lopputuloksen luonnetta norjalaisen Montages-lehden haastattelussa:
"En muuten ole varma siitä ettei se ole elokuvallinen. Pidän
sellaisista elokuvista joissa on vain rajattu määrä itsepäisiä
kamerakulmia, ja on mahdollista että olisimme tehneet tämän näin vaikka
se olisi alunperin suunniteltu elokuvaksi." Ironista kyllä näyttäisi siltä, että DET ER MEG DU VIL HA on nimenomaan "epäpuhtaudessaan" ankarinta ja puhtainta elokuvaa mitä Skandinaviasta on pitkään aikaan (ainakaan omaan tietooni) tullut.
DET ER MEG DU VIL HA alkaa neljällä lyhyellä yleiskuvalla lähiöympäristöstä, jotka on suodatettu kauttaaltaan kirkkaanvärisiksi (keltainen, punainen, sininen, vihreä) - efekti joka tuo välittömästi mieleen Agnès Vardan LE BONHEURin samanvärisine häivytyksineen ja abstrakteine värisuunnitteluineen (vaikka elokuvilla on selkeä temaattinen yhteys, on vaikea sanoa onko kyseessä tahallinen viittaus, mutta Ranskan uuden aallon vaikutus joka tapauksessa näkyy elokuvassa vahvasti: Haugerud on itse maininnut nimeltä ainakin Godardin, jonka 1960-luvun mustavalkoiset naiskuvaukset ovat yksi selkeä viitepiste). Tämän jälkeen seuraa hämmästyttävä kolmen ja puolen minuutin jakso, joka sisältää ikään kuin koodattuna yhdessä katkeamattomassa otoksessa käytännössä koko elokuvan dramaattisen rakenteen, toimintatavan ja emotionaalisen panoksen; minkä lisäksi se petaa tiettyjä kertomuksen vastaanotolle oleellisia teemoja sekä toimii ensiluokkaisena demonstraationa eräästä elokuvan voiman jatkuvasti vaikuttavimmasta ominaisuudesta (jota en voi tässä yhteydessä spoilaamisvaaran vuoksi tarkemmin käsitellä, mutta johon palaan pian esittelyssä Valeska Grisebachin elokuvasta SEHNSUCHT - joka muuten muodostaisi jo tarinansa puolesta mainion kolmoisnäytöksen tämän ja yllämainitun Vardan elokuvan kanssa). Nimikyltin kautta siirrytään suoraan elokuvan pääosuuteen, joka koostuu kolmesta pitkästä ajoittaisilla mustilla ruuduilla pätkitystä mustavalkoisesta monologijaksosta, jotka vuorostaan on erotettu toisistaan värillisillä (ei enää yksiväriseksi suodatetuilla, vaan luonnollisen värisillä) yleiskuvilla lähiön elämästä. Elokuva häivyttää myös välillä faktan ja fiktion rajaa muistuttamalla vaatimattomasti keinotekoisuudestaan (sekaan
jätetty klaffi, ohjaajan ääni antamassa näyttelijälle lähtömerkin);
yhdessä kohtaa monologi jää lyhyeksi aikaa ääniraidalle samalla
kun kamera kuvaa Henrietteä laittamassa ruokaa. Nämä insertit toimivat rytmittäjinä ja hengähdystaukoina asteittain intensiivisemmäksi käyvässä tarinassa, joka pitää katsojan otteessaan aina vääjäämättömään, mutta silti yllättävään loppuratkaisuunsa asti. (Huvittavana esimerkkinä siitä, miten huolellisesti punnitulta elokuva tuntuu, olin valmis uskomaan että Henrietten yhdessä vaiheessa kertomustaan mainitsema 68 minuutin ajanjakso oli humoristinen viittaus elokuvan kestoon, joka oli R&A:n katalogissa listattu juuri 68 minuutiksi - kunnes tajusin että siihen sisältyi myös 15-minuuttinen alkukuva!)
Norjalainen elokuvatutkija Gunnar Iversen tiivistää pitkässä ja erinomaisessa Montages-lehdelle kirjoittamassa analyysissään Haugerudin elokuvan saavutuksen tavalla, joka on polttavan relevantti myös suomalaista elokuvaa ajatellen: "Viimeisen 10-15 vuoden aikana norjalainen elokuva on edistynyt paljon. Silti useimmat elokuvat ovat jääneet kilteiksi ja helpoiksi, ilman todellista dynamiikkaa ja energiaa. Ilman vaaraa. Monet ovat kaivanneet epäpuhtaampaa ja uskaltavampaa elokuvaa. Elokuvaa jolla sekä on jotain sydämellään että joka pystyy tutkimaan uusia muotoja ja tyylillisiä keinoja. DET ER MEG DU VIL HA on sellainen elokuva." Pitkä hatunnosto R&A:lle tällaisen näennäisessä vaatimattomuudessaan helposti huomaamatta jäävän mestariteoksen tuomisesta Suomeen, jotta täkäläisetkin elokuvantekijät ja -opiskelijat voivat nähdä mihin elokuva voi kyetä alle tunnissa ja turvautuen ainoastaan taidemuodon kaikkein yksinkertaisimpiin ilmaisukeinoihin; elokuvan kaikeksi onneksi järjestetty lisänäytös festivaalin päätöspäivänä (su 28.7., Orion klo 12:00) on tähän sikäli ainutlaatuinen tilaisuus, että
Korjaus 8.2.2015: Vastoin internetistä löytyviä tietoja elokuvan norjalaisella DVD-julkaisulla ON englanninkieliset tekstit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti