Yle on ilahduttavasti ottanut asiakseen näyttää tänä syksynä kolme itävaltalaisen Wolfgang Murnbergerin (s. 1960) ohjaamaa, maanmiehensä Wolf Haasin Brenner-kirjoihin perustuvaa dekkaria, joiden pääroolissa kroonisesti väsyneenä luuserietsivä Simon Brennerinä loistaa fantastinen Josef Hader. En tiedä ovatko ne välttämättä parasta mitä tämän vuosituhannen itävaltalaisella elokuvalla on tarjota, mutta ensimmäisten kahden osan perusteella joka tapauksessa ensiluokkaista viihdettä: kun Murnbergeriltä on Suomessa (Espoo Cinéssä) nähty aiemmin ilmeisesti vain kyseisen trilogian kolmas osa DER KNOCHENMANN (2009), on Yleltä myös pienimuotoinen kulttuuriteko esitellä tämän kotimaansa ulkopuolella verrattain huonosti tunnetun, Götz Spielmannin ja Michael Glawoggerin ikä- ja työtoverin teoksia. (Seuraavaksi sitten länsinaapurista Dominik Grafin poliisielokuvia, eikös joo, Yle?)
Siinä missä Brenner-trilogian ensimmäinen osa KOMM, SÜSSER TOD (2000) oli Coenin veljesten ironiamarinoitua viisastelua muistuttavassa äänilajissaan lähinnä groteski komedia, SILENTIUMissa käsikirjoittajakolmikko Haas-Hader-Murnberger ruuvaa termostaattia astetta vakavampaan suuntaan, osittain halusta tehdä jotain erilaista kuin edellisellä kerralla, osittain materiaalin sanelemana (kuten Hader huomauttaa elokuvan verkkosivuilta löytyvässä haastattelussa, aihe on edellistä paljon realistisempi ja vaatii realistisemman, ja siten paikoin vakavamman, vähemmän "sarjakuvamaisen" käsittelytavan), ja tuloksena on kaikilla tasoilla huima harppaus eteenpäin hauskasta mutta harmittomasta ykkösosasta. Murnberger kertoo elokuvan promomateriaaleissa halunneensa nimenomaan tietoisesti yrittää tehdä elokuvasta edellistä polytonaalisemman: "Minulle SILENTIUM on rikostarinaksi naamioitunut tragikomedia. Halusin yhdistää hauskoja, vangitsevia, julmia, surullisia ja runollisia kohtauksia toisinaan päätähuimaavalla tempolla tarjotakseni katsojille stimuloivan emotionaalisen vuoristoradan" - kunnianhimoinen tavoite, jossa tekijät enimmäkseen myös onnistuvat: elokuvan sen kaikilla tasoilla läpäisevä ironinen pohjasävy estää kuitenkin varsinaisen vilpittömästi traagisen rekisterin saavuttamisen (vaikka tarina paperilla kerrottuna onkin pohjimmiltaan surullinen), ja elokuva jää kokonaisuutena lopulta lähemmäs Coenien sekoitettua mutta homogeenistä sävyä kuin vaikkapa Bong Joon-ho'n mestarillista äänilajien välillä leikkaamista ja modulointia - mitä voisi pitää jopa kohtalokkaana vikana, ellei SILENTIUM olisi lopullisessa olomuodossaan niin pirullisen taitavasti rakennettu, kekseliäs ja viihdyttävä ettei tuota ylimääräistä kurotusta ehdi elokuvan hengästyttävässä tempossa kaipaamaan. (Ja vaikka elokuva pysytteleekin laajalti koomisessa rekisterissä, se alkaa saada aidosti haljuja sävyjä loppukolmanneksella, kun katolisen sisäoppilaitoksen puitteissa pyöritettävän hämäräbisneksen sisältö ja laitosta johtavan, hurskastelevan liikunnanopettajapappi Fitzin - loistava Joachim Król - paholaismainen luonne alkaa paljastua; äänilaji vakavoituu lopulta vakuuttavasti loppuselvittelyssä, joka on brutaaliudessaan jo miltei hankalaa katsottavaa.)
Siinä missä Brenner-trilogian ensimmäinen osa KOMM, SÜSSER TOD (2000) oli Coenin veljesten ironiamarinoitua viisastelua muistuttavassa äänilajissaan lähinnä groteski komedia, SILENTIUMissa käsikirjoittajakolmikko Haas-Hader-Murnberger ruuvaa termostaattia astetta vakavampaan suuntaan, osittain halusta tehdä jotain erilaista kuin edellisellä kerralla, osittain materiaalin sanelemana (kuten Hader huomauttaa elokuvan verkkosivuilta löytyvässä haastattelussa, aihe on edellistä paljon realistisempi ja vaatii realistisemman, ja siten paikoin vakavamman, vähemmän "sarjakuvamaisen" käsittelytavan), ja tuloksena on kaikilla tasoilla huima harppaus eteenpäin hauskasta mutta harmittomasta ykkösosasta. Murnberger kertoo elokuvan promomateriaaleissa halunneensa nimenomaan tietoisesti yrittää tehdä elokuvasta edellistä polytonaalisemman: "Minulle SILENTIUM on rikostarinaksi naamioitunut tragikomedia. Halusin yhdistää hauskoja, vangitsevia, julmia, surullisia ja runollisia kohtauksia toisinaan päätähuimaavalla tempolla tarjotakseni katsojille stimuloivan emotionaalisen vuoristoradan" - kunnianhimoinen tavoite, jossa tekijät enimmäkseen myös onnistuvat: elokuvan sen kaikilla tasoilla läpäisevä ironinen pohjasävy estää kuitenkin varsinaisen vilpittömästi traagisen rekisterin saavuttamisen (vaikka tarina paperilla kerrottuna onkin pohjimmiltaan surullinen), ja elokuva jää kokonaisuutena lopulta lähemmäs Coenien sekoitettua mutta homogeenistä sävyä kuin vaikkapa Bong Joon-ho'n mestarillista äänilajien välillä leikkaamista ja modulointia - mitä voisi pitää jopa kohtalokkaana vikana, ellei SILENTIUM olisi lopullisessa olomuodossaan niin pirullisen taitavasti rakennettu, kekseliäs ja viihdyttävä ettei tuota ylimääräistä kurotusta ehdi elokuvan hengästyttävässä tempossa kaipaamaan. (Ja vaikka elokuva pysytteleekin laajalti koomisessa rekisterissä, se alkaa saada aidosti haljuja sävyjä loppukolmanneksella, kun katolisen sisäoppilaitoksen puitteissa pyöritettävän hämäräbisneksen sisältö ja laitosta johtavan, hurskastelevan liikunnanopettajapappi Fitzin - loistava Joachim Król - paholaismainen luonne alkaa paljastua; äänilaji vakavoituu lopulta vakuuttavasti loppuselvittelyssä, joka on brutaaliudessaan jo miltei hankalaa katsottavaa.)
SILENTIUMin tapahtumat rakentuvat kahden instituution ympärille: toinen on katolinen sisäoppilaitos Marianum, jossa vuosikymmeniä sitten tapahtuneen hyväksikäyttötapauksen jälkipyykki kirjaimellisesti sysää tapahtumat liikkeelle ja sotkee Brennerin (kuten aina) sattumalta juttuun; toinen taas Salzburgin musiikkijuhlat, jossa eksentrinen ohjaaja (jota näyttelee, yhtenä elokuvan lukuisista itseironisista viittauksista, Wagner-ohjauksillaan pahennusta herättänyt edesmennyt arkkiprovokaattori Christoph Schlingensief - jota vielä gaalavieras nimittelee "sensaationhakuiseksi pelleksi eikä miksikään ohjaajaksi"!) ohjaa nykypäivän Irakiin modernisoitua produktiota Mozartin oopperasta RYÖSTÖ SERALJISTA (1782), joka osoittautuu pian myös elokuvan käsikirjoitustason keskeiseksi rakennuspalikaksi; nimittäin Brennerin soluttauduttua sisäoppilaitokseen hanslankariksi - kuten oopperan sankari Belmonte pestautuu passan arkkitehdiksi päästäkseen siepatun rakastettunsa jäljille! - ja työntäessä yhdessä "uskollisen apurinsa" Bertin kanssa nokkansa syvemmälle sisäoppilaitoksen ympärillä pyöriviin hämärähommiin, alkaakin vyyhdistä hiljalleen paljastua ihmiskauppakuvio, johon myös musiikkijuhlien johtoporras on sekaantunut kaulaansa myöten, ja jonka keskuksessa on SERALJIssa kiimaisen vartija Osminin roolia esittävä perverssi bassolaulaja. Katolisen kirkon seksuaalisen patoutuneisuuden ja valtiorahoitteisen korkeakulttuurin korruption ja tekopyhyyden ("koko korkeakulttuuri on yhtä Villiä länttä", toteaa musiikkijuhlien johtajan tytär Brennerille tämän ihmetellessä juhlien merkillisiä tapoja pitää vieraansa tyytyväisinä) suomiminen on tietty helppoa kuin ampuisi kaloja ämpärissä, mutta elokuva onkin vähemmän kiinnostunut varsinaisen yhteiskunnallisen kritiikin esittämisestä kuin näiden Brennerin korostetun alaluokkaisuuden (kuten haastattelija yllämainitussa jutussa huomauttaa, Brennerin ei tarvitse edes vaihtaa paitaa sulautuakseen uskottavasti sisäoppilaitoksessa ruokittavien kodittomien joukkoon) kanssa jyrkässä kontrastissa olevien groteskien miljöiden käyttämisestä omien toisaalta viihteellisempien, toisaalta filosofisempien tarkoitusperiensä temaattisesti resonoivina lavasteina.
Mitä viihdyttävyyteen tulee, elokuva on rakennettu virtuoosimaisesti: hitaasti aukikeriytyvän käsikirjoituksen, mainioiden elokuvallisten oivallusten (kaljakoreista kasatut pakoportaat!) ja osittain vasta toisella katselulla rekisteröityvien ennakointien (alituiset sateet ja suihkut, seksiakti sirkkelipöydällä) lisäksi Haas, Hader ja Murnberger kieputtelevat kuva-aiheita, teemoja ja viittauksia kuin tuon saksankielisille niin rakkaan pöytäjalkapallon (yksi elokuvan keskusmotiiveja) pelaajanappuloita. Elokuvan nimi viittaa paitsi tarinan alfaksi ja omegaksi muodostuvan sisäoppilaitoksen suihkuhuoneen latinankieliseen kieltokylttiin, samalla myös koko korruptiokuviota ylläpitävään hiljaisuuden koodiin, ja hiljaisuus putkahtelee siellä sun täällä esiin sekä motiiveina (laitoksen emeritusjohtajan puhekyvyttömyys, musiikkijuhlien johtajan pahaenteinen SS-näppäimellä varustettu Silenta-kirjoituskone) että konkreettisina kehotuksina tai uhkauksina. Dekkarigenren perinteitä kunnioitetaan itsetietoisesti (kuten Brenner toteaa Bertille ennustettuaan takaa-ajon käänteet reaaliajassa: "säännöt ovat kansainväliset, kuten jalkapallossa"), ja mukaan on saatu ängettyä myös huvittavia viittauksia niin salaliitto- tai korruptioaiheisiin elokuvaklassikoihin (NORTH BY NORTHWEST, CHINATOWN) kuin asiaankuuluvia sisäpiirisilmäniskuja edelliseen Brenner-elokuvaan (jotka menevät täysin harmittomasti ohi siihen tutustumattomilta) - sekä kaiken huippuna itse kirjailija Wolf Haasin cameo nuorena pappina, joka rikosten tullessa julki nähdään kirjoittamassa muistikirjaansa kuuden alkuperäisen Brenner-romaanin kuuluisasti toistuvia alkusanoja: "Jetzt ist schon wieder was passiert", "eiköhän taas kerran sattunut jotain"! Elokuvan filosofian kannalta tärkeimmäksi temaattiseksi elementiksi nousee kuitenkin "ikuisen paluun" ympyrä- tai rondomotiivi, joka läpäisee elokuvan sekä mikro- että makrotasolla, ja jonka Brenner itse esittelee miehensä menettäneen musiikkijuhlien johtajan tyttären pyytäessä tätä kertomaan "jotakin typerää": "Tiedättekö mistä Leberkäs tehdään? Nakin tähteistä. Entä mistä nakit tehdään? Leberkäsin tähteistä. Leberkäs taas tehdään nakin tähteistä. Ja niin edelleen, loputtomiin."
Näiden itävaltalaisten kansallisherkkujen (elokuvan tinkimätön kulttuurinen paikallisuus on muuten myös yksi sen vahvimpia ominaisuuksia) yhteisten raaka-aineiden tavoin Brenner on tuomittu kulkemaan ikuisesti kahden pisteen väliä kuin Sisyfos (tai Jumalan karitsa, joka kantaa maailman synnit: pudottuaan alas portaita raahatessaan remontoitavaksi menevää ristiä, Brenner näkee itsensä tajuttomana houraillessaan Kristuksena, orjantappurakruunu päässään): hänen osansa eräänlaisena arkkitypaalisena noir-nuuskijana on sotkeutua kaikenlaisiin terveydelle vaarallisiin juttuihin, joihin hänellä on yhtä vähän henkilökohtaista kiinnostusta kuin valinnanvaraa olla niihin sekaantumatta - kuten Eddie Muller on tiivistänyt film noirin säännön numero yksi: "no matter what you do, you are fucked" - mutta Philip Marlowen tavoin ei noir-hahmona, vaan noir-kertomusten läpi lipuvana ulkopuolisena, Brenner ei itse joudu koskaan lopullisesti kuseen, vaan on, kuten yksi SILENTIUMin vähemmän hienovaraisista jaksoista esittää, aina uudelleen murjotuksi joutuva ja uudelleen nouseva pelinappula suuressa pöytäjalkapallossa, jonka keppejä kääntelevät kohtalo ja (näennäinen) sattuma. (Brennerin tutkimusmenetelmätkin ovat täysin sattumanvaraisia, ikään kuin hän alitajuisesti tietäisi reitin ulos, mutta joutuu hapuilemaan sinne intuitiolla, minkä hän tiedostaakin: "jos tietäisin aina mitä etsin, en koskaan löytäisi mitään".) Ikuisen paluun, ympyränmuotoisen pisteestä A pisteeseen A matkaamisen aihe on elokuvassa jatkuvasti läsnä, paitsi noiden mainittujen makkarafilosofointien muodossa niin myös toiminnan tasolla: Brenner palaa toistuvasti hakemaan lääkettä alati uusiutuvaan päänsärkyynsä "Suojelusenkeli"-nimisen apteekin luukulta; elokuvan kolme takaa-ajoa päättyvät kaikki käytännössä samaan pisteeseen mistä alkoivatkin (Brenner pakenee monimutkaisen reitin läpi musiikkitalon alaisten kellarien löytääkseen itsensä takaisin lähtöpaikasta; autojahti kulkee kirjaimellisesti ympyrää, parkkihallin keskusramppia ylös ja takaisin alas; Brenner ja Berti pakenevat vangitsijoitaan viime hetkellä näiden uhatessa työntää heidät alas jyrkänteen reunalta, vain päätyäkseen toisen pudotuksen äärelle); kun Brenner soluttautuu sisäoppilaitokseen töihin, hänet nähdään heti ensimmäisenä työntämässä kalkkikonetta jalkapallokentällä (kuinkas muuten), eikä suinkaan maalirajoja tai keskiviivaa, vaan harppiin kiinnitetyn kynän tavoin piirtämässä keskiympyrää; ja jopa itse tarina sikäli kun se koskettaa Brenneriä alkaa ja päättyy samasta paikasta, Marianumin suihkuhuoneesta.
Ja lopulta, kuten ympyränmuotoiseksi osoittautuva maanalainen juoksu musiikkitalon kellareissa, koko seikkailu osoittautuu tuloksettomaksi: hiljaisuus laskeutuu takaisin Marianumin ylle, Brenner on takaisin alkupisteessä (työttömänä), eikä hänelle jää muuta tehtävää kuin vaihtaa maisemaa, kohti uusia vaikeuksia. Elokuva kerää lankansa siististi kasaan ja päättyy tismalleen oikeaan nuottiin täydellisessä loppukohtauksessa: Brenner ja Berti saavat suojelusenkeli-apteekkarilta peukalokyydin Linziin; "Mitä Linzissä?" kysyy apteekkari; "Menen katsomaan mitä siellä tapahtuu". "Ja mitä sen jälkeen?" "Sen jälkeen palaan tänne katsomaan mitä täällä tapahtuu. Ja niin edelleen, loputtomiin. Kuin leberkäs." Brennerin ryhtyessä jälleen selittämään ouroboros-makkaran elämänfilosofiaansa, auto häviää taivaanrantaan, kamera kuvaa hetken rypsipeltoja halkovaa tyhjää tietä ennen kuin kääntyy alas ja kuva häipyy mustaan.
SILENTIUM on julkaistu englanniksi tekstitetyllä DVD:llä saksalaisen Universum Filmin toimesta. Brenner-trilogian kolmas osa DER KNOCHENMANN Yle TV1:llä tiistaina 23.9. klo 21:55.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti