Poimintoja Goethe-instituutin kirjastosta, osa 3

Parallelwelt: Film - Ein Einblick in die DEFA (12 elokuvaa) 

Vuonna 1946 Neuvostoliiton sotilashallinnon myötävaikutuksella UFA:n Babelsbergin elokuvastudion tiloihin perustettu DEFA eli Deutsche Film-Aktiengesellschaft oli 1950-luvun alkuun mennessä kehittynyt DDR:n valtio-omisteiseksi (tai siis kansanomisteiseksi) filmistudioksi, joka yksinään vastasi koko Itä-Saksan virallisesta elokuvatuotannosta. Homma toimi käytännössä niin, että DEFA sai valtionbudjetista tietyn könttäsumman, joka jaettiin tasan noin 15-20 vuosittaisen tuotannon kesken; studion palkkalistoilla oli vakituisena yli 3000 ammattilaista, teknisestä henkilökunnasta aina näyttelijöihin ja ohjaajiin, joilla kuukausipalkka juoksi (kuten Herrmann Zschoche naureskellen muistelee André Meierin tämänvuotisessa dokumentissa DEFA - GROßES KINO MADE IN DDR), teki sitten leffoja tai ei. DEFA:n tuotanto-olosuhteet ja työtavat poikkesivat siis (varsinkin Hollywoodin klassisen studiosysteemin rappeuduttua) olennaisesti "länsimaisista" studioista, jossa jokaiseen projektiin piti erikseen järjestää rahoitusta ja kiinnittää näyttelijöitä. Pitkiä elokuvia tehtiin DDR:n olemassaolon aikana DEFA:lla noin 750 kappaletta, joista valtaosa on edelleen kansainvälisesti täysin tuntemattomia - ja niistä tunnetuimmatkin ovat ulkomailla tuttuja melkein yksinomaan aiheeseen erikoistuneille tutkijoille. Tämä on sääli, sillä niiden joukosta löytyy kaikenlaista mielenkiintoista ja näkemisen arvoista, lähtien aina lasten- ja nuortenelokuvista yhteiskunnalliseen draamaan, sotaelokuviin, scifiin ja jopa lännenelokuviin. Ennen kaikkea on syytä painottaa että läheskään kaikki DEFA:n (siinä missä muidenkaan rautaesiripun idänpuoleisten maiden) elokuva ei missään nimessä ollut yksioikoista valtiojohtoista propagandaa, vaan sensuurin läpi pääsi välillä - aikakausien poliittisista suhdanteista riippuen - hyvinkin yhteiskuntakriittistä ja poliittisesti monitulkintaista kamaa. Valitettavasti tässä(kään) tekstissä ei siis tulla esitellemään ironisen hekottelun kohteeksi sopivaa vekkulia derkkukitschiä, vaan nimenomaan epäoikeudenmukaisesti (ja viime kädessä kyseenalaisten ideologisten motiivien - tai yksinkertaisen laiskuuden - vaikutuksesta) kansainvälisten kaanonien ulkopuolelle jäänyttä, edelleen relevanttia ja mitä suurimmassa määrin vakavastiotettavaa elokuvaa.

DIE MÖRDER SIND UNTER UNS (Wolfgang Staudte, 1946)

Kiinnostus DEFA-elokuviin on kuitenkin aivan viime vuosina hieman lisääntynyt, ja Goethe-instituutinkin valikoimiin on ilmestynyt instituutin omina julkaisuina mm. valikoimat Konrad Wolfin (kts. edellinen poimintajuttu) ja Frank Beyerin elokuvista, sekä kolme itäsaksalaisten rikoselokuvien "DDR-Krimi" -boksia. Jo entuudestaan kirjastosta löytyy tämä käsillä oleva Saksan liittovaltion poliittisen valistuksen keskuksen BPB:n julkaisema erinomainen boksi, joka sisältää monipuolisen tusinan enemmän tai vähemmän keskeisiä/klassisia DEFA-leffoja, sodanjälkeisistä "raunioelokuvista" (mestari Wolfgang Staudten DIE MÖRDER SIND UNTER UNS eli "Murhaaja keskuudessamme", 1946) aina 70-luvun nuorisoelokuviin (Zschochen SIEBEN SOMMERSPROSSEN, "Seitsemän pisamaa", 1978). 60-luvulta ovat mukana Frank Beyerin raksamiesfilmi SPUR DER STEINE (1966), yksi kuuluisimmista joulukuun 1965 pahamaineisen 11. puoluekokouksen vanavedessä kielletyistä elokuvista (DDR:n historian pahin sensuuriaalto, jonka hampaisiin jäi sekä täysin viattomia että hyvinkin kriittisiä teoksia - tärkeimpänä DEFA:a edeltäneen kommunistisen Filmaktiv-ryhmän perustajajäsenen Kurt Maetzigin äärimmäisen kriittiseen samannimiseen romaaniin perustuva DER KANINCHEN BIN ICH, joka lahjoitti valtionvastaisina kielletyille leffoille "kaniinifilmien" liikanimen), sekä Konrad Wolfin jo yllä linkitetyssä edellisessä jutussani mainitsema pääteos ICH WAR NEUNZEHN (1968). Myöhemmästä tuotannosta huomionarvoisia ovat Lothar Warneken hieno, aiheensa puolesta hieman Agnès Vardan CLEO DE 5 À 7:n mieleentuova DIE BEUNRUHIGUNG ("Levottomuus", 1982), tämän boksin todellinen helmi: osittain

DIE BEUNRUHIGUNG (Lothar Warneke, 1982)

improvisoitu psykologinen arkikuvaus rintasyöpätestituloksia odottavasta yksinhuoltajaäidistä, jonka näkemisen arvoinen mustavalkokuvasto muuten sisältää Godardin seuraavana vuonna julkaistusta PRENOM CARMENista ikoniseksi kohotetun näyn lumisateista televisioruutua hyväilevästä kädestä (olisiko Godard kenties voinut nähdä Warneken elokuvan Venetsian festivaaleilla 1982 ja kähveltää kuvaidean häikäilemättä? Se ei olisi ensimmäinen itä-länsi-suuntainen tunnustamatta jäänyt "laina", kts. esim. Jim Mortonin teoria Fassbinderin MARTHAn päähenkilön ympäri pyörivän otoksen alkuperästä); Peter Kahanen melankolinen - oikeastaan aivan avoimesti pessimistinen - vasta muurin murtumisen jälkeen julkaistu ja sen vuoksi tietynlaiseen historialliseen limboon unohtunut DIE ARCHITEKTEN (1990); sekä Jürgen Böttcherin - jonka kuuluisin työ, joutilasta nuorisoa (joutilasta? sosialismissa?! ei saa näyttää!) kuvannut "kaniinifilmi" JAHRGANG '45 valitettavasti puuttuu setistä, sen sijaan löytyy Gerhard Kleinin aikanaan melkein sensuroitu nuorisokuvaus BERLIN, ECKE SCHÖNHAUSER (1957) - Berliinin muurin purkamista ilman kommentointia kuvaava DIE MAUER (1990), joka jo historiallisena dokumenttina on yksinäänkin riittävä syy tutustua tähän boksiin. Ja jos haluaa todella ymmärtää jotain tuon muurintakaisen valtion loppuvuosien elämänhalua syövyttävästä ahdistavuudesta, DIE ARCHITEKTEN toimii sata kertaa paremmin kuin jonkin DAS LEBEN DER ANDERENin (2006) kaltainen viihdyttäväksi virtaviivaistettu (ja vääristelty) prestiisijännäri: todelliseen "muiden elämään" saa huomattavasti autenttisemman kosketuksen tämän boksin elokuvien myötä. (Kts. myös ensimmäisessä poimintajutussa mainittu Thomas Heise -dvd, jolta löytyy muutama elintärkeä täydennys tämän boksin sisällölle: DDR:n valtiollisten instituutioiden toimintaa sensuroimatta esittelevät DAS HAUS 1984 ja VOLKSPOLIZEI 1985 sekä systeemin ulkopuolista nuorisoa kuvaava lyhäri WOZU DENN ÜBER DIESE LEUTE EINEN FILM? vuodelta 1980.)

DIE ARCHITEKTEN (Peter Kahane, 1990)