SORROW AND JOY perustuu tositapaukseen: vuonna 1984 ohjaaja Nils Malmrosin maanis-depressiiviseen psykoosiin vaipunut vaimo tappoi perheen yhdeksänkuukautisen lapsen. Aihe on raskas, ja sikäli onkin hieman yllättävää että elokuvasta on kotimaassaan tullut jonkinasteinen yleisömenestys. Espoo Cinén katalogitekstissä mainitaan elokuvan saaneen tyrmäävän vastaanoton erityisesti Jenkeissä (on nuivia arvioita kyllä tullut muualtakin, mukaanlukien kotimaasta), mikä viitannee Varietyn ja Hollywood Reporterin todellakin hämmästyttävän kyynisiin arvioihin; kun kuitenkin molempien julkaisujen asiana on paneutuneen kritiikin sijaan markkinointikelpoisuuden arvioiminen, niiden yksityiskohtainen alasampuminen ei oikeastaan maksa vaivaa (etenkin Varietyn arvio silkassa ilkeämielisyydessään on parasta jättää täysin omaan arvoonsa), mutta niiden fantastinen kyvyttömyys ymmärtää Malmrosin elokuvaa on paikoitellen siteeraamisen arvoista, sikäli kun se kielii inhimillisiä tragedioita kuvaaviin elokuviin kohdistuvista odotuksista yleensä: esim. THR:n kriitikon näkemys päähenkilön "yllättävän" viileästä reaktiosta lapsensa kuolemaan (malliesimerkki siitä miten käy kun viettää enemmän aikaa keskinkertaisten elokuvien kuin elävien ihmisten kanssa); saman henkilön itsestäänselvä oletus siitä että Malmrosin tarkoituksena olisi tässä ollut tehdä tapahtumista - kammottava sanapari - "väkevää draamaa"; ja ennen kaikkea molempien (ja monien muiden) arvioijien oletus siitä että koska elokuva on perustaltaan omaelämäkerrallinen, kyseessä täytyy olla ohjaajan yritys käsitellä tragediaa jonkinlaisen terapian, selittelyn tai synninpäästön merkeissä (ikäänkuin hän ei olisi kolmen vuosikymmenen aikana sitä vielä joutunut käsittelemään!).
Molemmista arvioista paistaa läpi ymmärtämättömyys sitä tosiasiaa kohtaan, että maailmassa on karkeasti jaotellen kahdenlaisia teoksia: niitä jotka tehtiin koska huvitti, kiinnosti, oli mahdollista, jne. - ja niitä jotka tehtiin, koska ne täytyi tehdä. Malmrosin itse viimeiseksi elokuvakseen ilmoittama SORROW AND JOY on paitsi jälkimmäistä sorttia, se on armottoman vilpitön elokuva (Malmrosin omasta henkilöstään piirtämä imartelematon kuva tämän alentuvassa suhtautumisessa tulevaan vaimoonsa tuo mieleen Maurice Pialat'n elokuvat, joihin tätä muutenkin voisi olla mielenkiintoista verrata), joka katsoo tapahtuneita tosiasioita pelottomasti silmiin, täysin vailla "painavia kysymyksiä" käsittelevien aihe-elokuvien tyypillistä pseudohumanismin kaapuun käärittyä tragedialla mehustelua tai katsojan aliarviointia. Se ei myöskään missään nimessä ole moralistinen elokuva rikoksesta ja syyllisyydestä (koska, kuten Malmros on huomauttanut, psykoosissa tehtyyn rikokseen ei voi liittyä syyllisyyttä - ainakaan siis tekijän kohdalla), vaan yksinkertaisesti rakkaudesta ja nimenomaan (ja tämä ilmoitetaan elokuvan loppupuolella sanasta sanaan) rakastamaan oppimisesta - mikä tässä tapauksessa edellytti hirvittävää onnettomuutta, joka oltaisiin kenties voitu välttää jos oltaisiin rakastettu ja ymmärretty ajoissa ja enemmän. Harvinainen elokuva, jossa on potentiaalia inspiroida katsojansa yrittämään tulla paremmaksi ihmiseksi: vaikea keksiä kenelle sellaista ei voisi varauksetta suositella. (Tuntuu jotenkin tarpeettomalta huomauttakaan, mutta herkimmille rohkaisuksi että tarinan keskiössä olevaa veritekoa ei luonnollisestikaan kuvata, tosin sitä kuvaillaan lyhyesti mutta yksityiskohtaisesti oikeuskäyntikohtauksessa.)
Sunnuntain aamupäivänäytöksessä oli sangen vähän väkeä (arviolta parisenkymmentä katsojaa), eikä Malmrosin elokuvaa ole nostettu esiin yhdessäkään näkemässäni Espoo-artikkelissa niin netissä kuin printtimedioissakaan. Ehkä aihe on liian pelottava ns. suurelle yleisölle, mutta kyseessä ei kuitenkaan ole mikään feel bad -elokuva (esim. Joachim Lafossen viime vuoden Season Film Festivalilla nähty hieman samanaiheinen À PERDRE LA RAISON aka OUR CHILDREN oli hieman yksipuolisessa lohduttomuudessaan paljon apeuttavampi), vaan sisältää juuri sitä mitä tölkissä lukee: surua ja iloa.
Evästykseksi elokuvaan kannattaa ennen kaikkea lukea Malmrosin haastattelu Hollywood Reporterista, mutta tässä vielä otteet parista lyhyestä mutta erinomaisesta arviosta:
"Elokuva ei missään vaiheessa suhtaudu tapahtumiin sensaatiohakuisesti tai sentimentaalisesti, mutta ei myöskään trivialisoi niitä. Ja nuorallakävelyn sijaan Nils Malmros pitää tarinan niin varmaotteisesti maan pinnalla ja miellyttävänä katsoa että [katsoja] tahtomattaankin rauhoittuu. SORROW AND JOY ei pyri shokeeraamaan tai mutkistamaan juontaan äkillisellä juonikäänteellä. Tämä on elokuva jossa ihmiset keskustelevat rauhallisesti asioista, pyrkivät kuuntelemaan ja ymmärtämään toisen näkemystä." (Ard Vijn, twitchfilm.com)
"Malmros kertoo tarinan suoraviivaisella tavalla ilman minkäänlaista koristelua. Kuvat ovat selkeällä ja vaatimattomalla tavalla kauniita, näyttelijäintyö on hillittyä, veritekoa ei näytetä. Murha oli pienten väärinkäsitysten ja turhamaisuuksien, hieman väärien äänensävyjen, väärin tulkittujen katseiden ja vahingossa aiheutettujen henkisten haavojen lopputulos. Kenelläkään ei ollut pahoja aikeita, ja jos lopulta yksi lapsi kuolikin, muiden elämien on jatkuttava. Sitä varten on ymmärrettävä mitä tapahtui, ja katsottava itseään kuin vierasta, hyvyydellä ja anteeksiannolla. SORROW AND JOY on syvästi protestanttinen melodraama armosta - pieni ihme nykypäivän elokuvassa." (Olaf Möller, Film Comment)
SORROW AND JOY Espoo Cinéssä vielä tiistaina 26.8. Näytös on Tapiolasalissa klo 21:00.
Saatavilla suomeksi tekstitettynä tanskalaisessa "Nils Malmros Samlingen" -kokoelmaboksissa; erillisjulkaisussa tekstitystä ei ole.
Saatavilla suomeksi tekstitettynä tanskalaisessa "Nils Malmros Samlingen" -kokoelmaboksissa; erillisjulkaisussa tekstitystä ei ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti